Parisuhdeterapiaa..ym. avautumista

[kjcjcjcgjcghghkg]

Meillä taitaa mennä parisuhteessa aika huonosti Pieni lapsikin on. Ja surettaa niin kun pikkuinen västämättä joutuu kuuntelemaan riitelyä.
En tiedä mistä tämä tulee, kumpikin laukoo hireveitä loukkauksia ja syytöksiä, haluaa päteä. En osaa itsekään sitä lopettaa, koska tietysti haluaa puolustaa omaa kantaansa. Miestä ei saa neuvoa missään.
Ajattelin että nyt on pakko mennä perheneuvolaan tms. Mietin myös että voisin kirjoittaa miehelle kirjeen. Jos niin saisi rauhallisesti selitettyä tilanteen ja omia tuntemuksia.
Mutta en tiedä mistä aloittaa ja mitä asioita tuoda esille. Onko kukaan tehnyt vastaavaa "tehtävää" jossain, esim. parisuhdetrapiassa??

Kaikki alkoi siitä kun pikkuinen on sairas ja olen niin paljon stressannut asiaa, siinä samalla on sitten yhteys mieheen lähes katkennut.
Haluaisin todella että oltaisi vielä Perhe;(

Ideoita?

 

["vieras"]

Sen verran vastuuntuntoa, että ette riitele pikkuisen joutuessa sitä kuuntelemaan.

Muuten tsemppiä suhteen paranteluun - keskustelu voi olla tärkeää, mutta myös yhteinen oma aika, elämäntilanteen rauhoittaminen, kummallekin aikaa omille harrastuksille edes joskus jne.

 

[khkhkh]

Ei muita ideoita kellään?

 

[yksi kokemus]

Ei muita ideoita kellään?

No Yhteistä elämää — Kataja ry

Meille löytyi apuja tuolta kautta. Ei yksi viikonloppu ihmeitä saa aikaan, mutta meillä sai alulle jotain rakentavaa ja nyt vuosi kurssin jälkeen ollaan pikkuhiljaa lähennytty ja opittu puhumaan asioista toisella tavalla...

Meidän kurssilla tehtiin mm. seuraavaa:

kirjoita ylös kumppanilessi:

- pidän sinussa siitä että....
- pidän siitä kun teet...
- toivon sinulta...
- tarvitsen sinulta...

Listattiin ihan niitä arkisimpia ja pienimpiäkin juttuja. Näitä sitten luettiin toisillemme ja käytiin läpi.

Asioita oli paljon helpompi lähteä käsittelemään tuosta näkövinkkelistä...kotona nimittäin tehtiin ihan sanallista listaa asioista tyyliin:

- mikset sä koskaan...
- aina sä teet...
- että sä ootkin ärsyttävä kun...
- et sitten totakaan...

Oli mukava muistaa, että toisessa on vielä paljon hyvääkin jäljellä ja toisaalta kuulla ettei itsekkään nyt ihan mahdoton kotka ole kokoajan. Ja huomattiin sitten sekin, että aika samansuuntaisia asioita molemmat toivoi ja tarvitsi.

 

[löjjhlhj]

Kiitos! just tällaista kaipasin

 

["vieras"]

Kun kerran sua ottaa päähän, että lauotte solvauksia toisillenne, niin kyl sun täytyy itse lopettaa sellainen. Mitä sellainen tarkoituksellinen loukkaaminen hyödyttää. Jos miehes jatkaa sellaista, niin aseta rajat, älä mene itse mukaan ja jatka. Pysäytä keskustelu siihen paikkaan, kun tulee jotain tuollaista. Kysy, että huomaako hän itse, mitä sanoi. Sano, että se on törkeästi sanottu eikä edistä asiaa. Sano, että odotat hänen pahoittelevan. Sitten muistuttatte mieleen, mikä olikaan ASIA, josta riitelitte, ja jatkatte siitä ASIASTA.

Mutta jos aina itse menet mukaan tuollaiseen haukkumiseen ja innostut siitä ja annat samalla mitalla takaisin ja kumpikin suuttuu - niin se on teidän valintanne ja liittonne ON tuhoon tuomittu.

 

[fifiia]

Miten pikkuinen on sairas? Miten sairaus ilmeni ja kuuliko siitä esim. molemmat yhtäaikaa? Olisiko mahdollisuus saada keskusteluapua sairauden/sen hoidon puitteissa. Yksi vaihtoehto voisi olla vertaistuki.

Itse jonkun kirjeen olen kirjoittanut osittain ehkä enemmän itselleni, mutta myöskin näyttänyt ne miehelle. Kirjeestä voi olla hyötyä keskustelun aloittamisessa ja myös toinen voi tarkentaa ja palata niihin asioihin joita ei heti ymmärrä. Itse aloittaisin kirjeen siitä miltä minusta tuntuu nyt ja mitä ajattelen asioista tällähetkellä.

 

[jelupis]

Kiitos! just tällaista kaipasin

Se on kumma millainen voima asioiden ääneen sanomisella voi olla. Itsestäänselvyyksien esille tuominen hyvien asioiden suhteen tekee kummia

Jotenkin sen toisen arvon palauttaminen loi meille yhteistä polkua eteenpäin. Ja se oli helppoa koska molemmat sai olla niitä "saavia" osapuolia.

Toivoisin ja tarvitsisin listan hyviä puolia oli niinikään asioiden ääneen sanominen, toisen kuunnellessa (listan lukemisen aikana toinen ei saanut keskeyttää). Jälkeenpäin tuli olo, että ollaan mekin oltu tyhmiä kun on niin paljon OLETETTU ja odotettu toisiltamme asioita joista ei välttämättä ole koskaan kunnolla puhuttu (koska sä et ikinä... ja sä aina... jne ei ole mitään varsinaista puhumista).

 

[bvkjnbvckjnvcb]

[QUOTE="vieras";25038296]Kun kerran sua ottaa päähän, että lauotte solvauksia toisillenne, niin kyl sun täytyy itse lopettaa sellainen. Mitä sellainen tarkoituksellinen loukkaaminen hyödyttää. Jos miehes jatkaa sellaista, niin aseta rajat, älä mene itse mukaan ja jatka. Pysäytä keskustelu siihen paikkaan, kun tulee jotain tuollaista. Kysy, että huomaako hän itse, mitä sanoi. Sano, että se on törkeästi sanottu eikä edistä asiaa. Sano, että odotat hänen pahoittelevan. Sitten muistuttatte mieleen, mikä olikaan ASIA, josta riitelitte, ja jatkatte siitä ASIASTA.

Mutta jos aina itse menet mukaan tuollaiseen haukkumiseen ja innostut siitä ja annat samalla mitalla takaisin ja kumpikin suuttuu - niin se on teidän valintanne ja liittonne ON tuhoon tuomittu.[/QUOTE]

Totta, mutta jos en puolusta itseäni, niin tulee ihan alistettu olo. Sekään ei ole hyvä. Ikävä kierre, tiedän.

Aion nyt kirjoittaa sen kirjeen ja tiedän että on osittain myös minulle. Meilläkin on aivan varmasti noita itsestäänselvyyksiä.

En kerro lapsen sairautta, koska sen nimi ei kerro mitään todellista arjesta sen kanssa. Saa taistella ja laittaa sairaalaan kirjallisia valituksia, koska oireita ja lapsen kipua ei oteta todesta. Yksityisestä ei ole apua, sairaalaa tarvittaisiin.
Niin että jaksa siinä sitten vielä hoitaa parisuhdetta, kun toinen reagoi asiaan keskittymällä, perehtymällä ja kaiken tiedon etsien (minä). Ja toinen aiheesta osittain vetäytyen ja olemalla ajattelematta asiaa.

Vertaistukea on, minulle. Olen sitä etsinyt. Mutta emme ole mukana toiminnassa" yhdessä.

 

[fifiia]

En kerro lapsen sairautta, koska sen nimi ei kerro mitään todellista arjesta sen kanssa. Saa taistella ja laittaa sairaalaan kirjallisia valituksia, koska oireita ja lapsen kipua ei oteta todesta. Yksityisestä ei ole apua, sairaalaa tarvittaisiin.

Juuri oikeastaan tuon tyyppistä vastausta hain en sairauden tarkkaa diagnoosia. Se että lääkärit tai hoitohenkilökunta ei läheskään aina kuuntele tai ota vakavasti vanhempien näkemyksiä tai huolia on todella ikävää. Monissa sairauksissa on mahdollisuus sairaalassakin keskustella esim. psykologin tai sosiaalityöntekijän kanssa, mutta valitettavasti niitäkin on joskus osattava itse vaatia, eikä ne tule automaattisesti.

Oman kokemukseni mukaa se helpottaa keskustelua kun molemmat vanhemmat (mahdollisuuksien mukaan) osallistuvat lapsen hoitoon ja molemmilla on mahdollisuus kysyä itse lääkäriltä/hoitohenkilökunnalta niitä asioita jotka itsestä tuntuu tärkeiltä, eikä synny vaikutelmaa että toinen keskittyy "vääriin" asioihin ja itse ei saa sitä tietoa sairaudesta jota tarvitsisi.

 

[ojfgjfdshkjd]

Oman kokemukseni mukaa se helpottaa keskustelua kun molemmat vanhemmat (mahdollisuuksien mukaan) osallistuvat lapsen hoitoon ja molemmilla on mahdollisuus kysyä itse lääkäriltä/hoitohenkilökunnalta niitä asioita jotka itsestä tuntuu tärkeiltä, eikä synny vaikutelmaa että toinen keskittyy "vääriin" asioihin ja itse ei saa sitä tietoa sairaudesta jota tarvitsisi.

Olen yrittänyt saada miestä enemmän mukaan, kyllä hän on kuitenkin(tietysti) asiasta kiinnostunut. Tulee mukaan lääkäriin jne. Mutta hän on sanonut, että se on meille avuksi, kun kummatkin eivät ole siinä niin tiiviisti mukana. Pitää meidät selväjärkisinä. Voi olla että sekin on totta.
Mutta kun sairaus on aika vähän tiedetty, niin joutuu todella etsimään tietoa ja EHdottamaan jopa lääkärille mitä tehdään. Tuntuu että vain minulla on hoitovastuu, ei miehellä eikä edes lääkäreillä. Se on raskasta.

 

["+"]

Meillä olen vastaavassa tilanteessa sanonut miehelle, että keskustellaan asiasta sitten, kun olet rauhoittunut. Itse yritän toteuttaa tätä siten, etten suutuspäissäni huuda hänelle. Huutamalla asiasta ei tule mitään. Kun molemmat ovat rauhoittuneet, päästää usein hedelmällisiin keskusteluihin.

Meillä toimii se, että pyydän aina anteeksi, kun siihen on aihetta. Joskus myös sen takia, että päästään keskustelemaan asioista asiallisesti. Monesti kerron toki omat toiveet, mutta myös sen, mitä olen itse valmis tekemään asioiden eteen. Silloin miehen on helpompi tulla vastaan, kun kerron, että olen itse valmis tekemään asioita, jotta tilanne muuttuisi. Silloin en ole hyökkäävä, mutta voin odottaa mieheltä vastaavaa.

Omien mielipiteiden ilmaisu on myös tärkeää, jotta molemmat tietävät, mitä toinen haluaa. Se miten sen ilmaisee on tärkeämpää. Käytän usein myös "minusta tuntuu" ym. Tällöin en syytä ketään, mutta kerron miten itse näen/koen tilanteen. Asiat eivät ole muuttuneet yhdessä yössä, mutta työtä tekemällä ollaa päästy parempiin tuloksiin.

En tiedä meninkö ohisektorille, mutta tässä ajatuksiani

 

["minä"]

No Yhteistä elämää — Kataja ry

Meille löytyi apuja tuolta kautta. Ei yksi viikonloppu ihmeitä saa aikaan, mutta meillä sai alulle jotain rakentavaa ja nyt vuosi kurssin jälkeen ollaan pikkuhiljaa lähennytty ja opittu puhumaan asioista toisella tavalla...

Meidän kurssilla tehtiin mm. seuraavaa:

kirjoita ylös kumppanilessi:

- pidän sinussa siitä että....
- pidän siitä kun teet...
- toivon sinulta...
- tarvitsen sinulta...

Listattiin ihan niitä arkisimpia ja pienimpiäkin juttuja. Näitä sitten luettiin toisillemme ja käytiin läpi.

Asioita oli paljon helpompi lähteä käsittelemään tuosta näkövinkkelistä...kotona nimittäin tehtiin ihan sanallista listaa asioista tyyliin:

- mikset sä koskaan...
- aina sä teet...
- että sä ootkin ärsyttävä kun...
- et sitten totakaan...

Oli mukava muistaa, että toisessa on vielä paljon hyvääkin jäljellä ja toisaalta kuulla ettei itsekkään nyt ihan mahdoton kotka ole kokoajan. Ja huomattiin sitten sekin, että aika samansuuntaisia asioita molemmat toivoi ja tarvitsi.

Minä myös SUOSITTELEN Kataja ry:n parisuhdeviikonloppuja. Itse olimme Rikasta Minua viikonlopussa ja Vuorovaikutustaidot parisuhteessa. Ja suosittelen lämpimästi myös teille. Kurssit ovat hinnaltaan korkeita, mutta sen arvoisia. Ja kun ajatelee miksi on varaa laittaa uuteen autoon rahaa, mutta ei parisuhteen hyväksi muutamaa sataa euroa?

Ja muistaakseni jos on pienituloinen, niin on mahdollisuus sovitella maksuja.

 

[fifiia]

Olen yrittänyt saada miestä enemmän mukaan, kyllä hän on kuitenkin(tietysti) asiasta kiinnostunut. Tulee mukaan lääkäriin jne. Mutta hän on sanonut, että se on meille avuksi, kun kummatkin eivät ole siinä niin tiiviisti mukana. Pitää meidät selväjärkisinä. Voi olla että sekin on totta.
Mutta kun sairaus on aika vähän tiedetty, niin joutuu todella etsimään tietoa ja EHdottamaan jopa lääkärille mitä tehdään. Tuntuu että vain minulla on hoitovastuu, ei miehellä eikä edes lääkäreillä. Se on raskasta.

En osaa vastata kuin että tietyiltä osin hyvinkin tuttu tunne. Valitettavaa, mutta monessa asiassa varsinkin lastensairauksien hoidossa olisi niin paljon parannettavaa. Muutokset tapahtuu erittäin hitaasti ja voi hyvinkin olla että meidän lapset ovat jo aikuisia ennenkuin niitä muutoksia näkee, mutta toisaalta se ei saisi olla este sille että parempaan pitäisi pyrkiä kokoajan. Vertaistuesta ja esim. eri sairaaloiden hoitokäytäntöjen vertailussa on tässäkin suhteessa paljon hyötyä (vaikka lääkärit muuta ehkä väittävätkin).

Itse haluaisin kannustaa miehiä enemmän mukaan vertaistukeen. Keskimäärin miehet eivät ehkä sekoita tunteita ja "järki" asioita niin vahvasti toisiinsa kuin mitä me äidit monesti teemme, joskus siitä saattaisi jopa olla hyötyä että tuntee olisi enemmän taustalla.