A
"aloittaja"
Vieras
Tositosi kurjaa! Miehesi on saanut kokea kaksinkertaisen pettymyksen. Toivottavasti sun vanhemmistasi on teille jonkinlaista tukea ja ovat mukana teidän lasten elämässä.
Tositosi kurjaa! Miehesi on saanut kokea kaksinkertaisen pettymyksen. Toivottavasti sun vanhemmistasi on teille jonkinlaista tukea ja ovat mukana teidän lasten elämässä.
[QUOTE="aloittaja";25016614]On vaikeita juttuja tosiaan. Olen mennyt siitä mistä aita on matalin ja omat ratkaisut harmittaa varmasti loppuelämän ajan. Koin todella nöyryyttäväksi sen että isä ei halunnut tunnustaa lastaan.
On kyllä mahdollista että isovanhemmat tietävät lapsesta, meillä on yhteisiä tutuntuttujakin ja isä tosiaan väittää että on heille kertonut. Mitään varsinaista vaaraahan kertomisessa ei ole, paitsi että isä todennäköisesti suuttuisi.[/QUOTE]
Mä kyllä ymmärrän miksi olet mennyt sieltä mistä aita on matalin.
Mulla ainakin itselläni oli alkuaikoina tosi orjallinen olo ja joku ihme tarve miellyttää lapsen isää, vaikka ei edes oltu tekemisissä.
Onneksi sitten tajusin, että ehkä hieman enemmän on väliä mun ja lapseni elämällä kuin luuseri-isukin.
Mä muuten päätin vaatia isyydentunnustuksen ja miehen äitikin siihen kannusti.
Luulen, että mies on ollut aika vihainen kuullessaan tuosta vaatimisesta ja siitä, että olen ottanut äitiinsä yhteyttä.
Kuulin kuitenkin äidiltänsä, että lapsen isä oli äidillensä nyt sanonut, että tunnustaa isyytensä vapaaehtoisesti.
Ehkä hän on nyt ajan kuluessa tajunnut, että mulla ei tosiaan ole mitään intressejä tuhota hänen elämäänsä tai vainota sukuaan tmv.
On kyllä mahdollista että isovanhemmat tietävät lapsesta, meillä on yhteisiä tutuntuttujakin ja isä tosiaan väittää että on heille kertonut. Mitään varsinaista vaaraahan kertomisessa ei ole, paitsi että isä todennäköisesti suuttuisi.[/QUOTE]
Mä kyllä ymmärrän miksi olet mennyt sieltä mistä aita on matalin.
Mulla ainakin itselläni oli alkuaikoina tosi orjallinen olo ja joku ihme tarve miellyttää lapsen isää, vaikka ei edes oltu tekemisissä.
Onneksi sitten tajusin, että ehkä hieman enemmän on väliä mun ja lapseni elämällä kuin luuseri-isukin.
Mä muuten päätin vaatia isyydentunnustuksen ja miehen äitikin siihen kannusti.
Luulen, että mies on ollut aika vihainen kuullessaan tuosta vaatimisesta ja siitä, että olen ottanut äitiinsä yhteyttä.
Kuulin kuitenkin äidiltänsä, että lapsen isä oli äidillensä nyt sanonut, että tunnustaa isyytensä vapaaehtoisesti.
Ehkä hän on nyt ajan kuluessa tajunnut, että mulla ei tosiaan ole mitään intressejä tuhota hänen elämäänsä tai vainota sukuaan tmv.
A
"aloittaja"
Vieras
Mä kyllä ymmärrän miksi olet mennyt sieltä mistä aita on matalin.
Mulla ainakin itselläni oli alkuaikoina tosi orjallinen olo ja joku ihme tarve miellyttää lapsen isää, vaikka ei edes oltu tekemisissä.
Onneksi sitten tajusin, että ehkä hieman enemmän on väliä mun ja lapseni elämällä kuin luuseri-isukin.
Mä muuten päätin vaatia isyydentunnustuksen ja miehen äitikin siihen kannusti.
Luulen, että mies on ollut aika vihainen kuullessaan tuosta vaatimisesta ja siitä, että olen ottanut äitiinsä yhteyttä.
Kuulin kuitenkin äidiltänsä, että lapsen isä oli äidillensä nyt sanonut, että tunnustaa isyytensä vapaaehtoisesti.
Ehkä hän on nyt ajan kuluessa tajunnut, että mulla ei tosiaan ole mitään intressejä tuhota hänen elämäänsä tai vainota sukuaan tmv.
Joo, tunnistan ton saman miellyttämisenhalun itsessäni. Ajattelinkin kysyä että kuinka teillä isyydentunnutus mutta en kehdannut. Mua harmittaa aika paljon etten sitä aikoinaan vaatinut.
Tosi mukava kuulla että teillä on mennyt asiat noin hyvin! Tsemppiä teidän perheelle
Kiitos kaikille vastauksista, nyt on mentävä nukkumaan että jaksaa huomenna juhlia!
R
ruutana
Vieras
[QUOTE="aloittaja";25016713]Varmasti on vielä vaikeampaa kun kyseessä on oma isä 
Voihan olla että joku muu on jo kertonut hänelle?[/QUOTE]
Vain, jos joku tällä paikkakunnalla on yhä hänen kanssaan tekemisissä ja tietää nimeni vielä naimisiinmenon jälkeen, joku on voinut hänelle kertoa. Ainut linkki minun ja isän (ja isän suvun) välillä oli mummola ja isovanhempani kuolivat jo ennen lasten syntymää.
Välillä tulee mieleen, että lähettäisin kuvan, jossa olisi takana nimet, syntymäajat ja kertomus, keitä kuvassa on. Toisaalta pelkään, mitä asiasta voisi pahimmillaan seurata. Toistaiseksi suojelunhalu on ollut voimakkaampi kuin tarve kertoa asiasta.
Voihan olla että joku muu on jo kertonut hänelle?[/QUOTE]Vain, jos joku tällä paikkakunnalla on yhä hänen kanssaan tekemisissä ja tietää nimeni vielä naimisiinmenon jälkeen, joku on voinut hänelle kertoa. Ainut linkki minun ja isän (ja isän suvun) välillä oli mummola ja isovanhempani kuolivat jo ennen lasten syntymää.
Välillä tulee mieleen, että lähettäisin kuvan, jossa olisi takana nimet, syntymäajat ja kertomus, keitä kuvassa on. Toisaalta pelkään, mitä asiasta voisi pahimmillaan seurata. Toistaiseksi suojelunhalu on ollut voimakkaampi kuin tarve kertoa asiasta.
V
"vieras"
Vieras
Kerroin lapsen isän vanhemmille kirjeellä, jossa oli myös pari kuvaa, koska tiesin, että mies itse tuskin kertoo. Mitään yhteydenottoa ei sieltä tullut, ainoastaan silloin lapsen isältä kuulin, että äitinsä oli kysellyt, miksei poikansa ollut kertonut asiasta. Mutta on lapsen isäkin jo mulle "anteeksi antanut", kuulemma.
Nykyisellään ei olla tekemisissä isän eikä sen puolen isovanhempien kanssa mut en silti kadu että kerroin.
Nykyisellään ei olla tekemisissä isän eikä sen puolen isovanhempien kanssa mut en silti kadu että kerroin.
H
hurjia tarinoita teillä
Vieras
A.p:ta kyllä kannustaisin ottamaan isovanhempiin yhteyttä, vaikka sitten kirjeitse. Ethän voi tietää varmasti mikä reaktio olisi, ja toisaalta, vaikka isoäiti suuttuisikin sulle, so what? Kirje antaa myös sen mahdollisuuden, eteti siovanhempien tarvitse kommentoida asiaa mietenkään. Sittenpähän tiedät mikä on hänen aseenteensa, eikä tarvitse enää jossitella myöhemmin asian kanssa. Miettisin myös lapsen oiekeuksia isovanhempiinsa... Entä jos isovanhemmat olsivatkin ilolla osallistumassa lapsesi elämään? Sehän olisi vain plussaa, jos eivät, et menetä mitään.
