Kun synnytystapa masentaa

["harmaana"]

Jouduin synnyttämään molemmat lapseni sectiolla, toisen kiireellisenä ja toisen suunniteltuna ja koen suurta huonommuuden tunnetta sen vuoksi. Koen että olen epäonnistunut naisena, kun en kyennyt synnyttämään alateitse. Toisen lapsen kohdalla kaksi lääkäriä suositteli suunniteltua sectiota ja kolmas käynnistämisyritystä ja enemmistöpäätökseen perustuen menin sectioon. Nyt pohdin usein että olisi sittenkin pitänyt valita käynnistysyritys, vaikka kaksi lääkäriä oli ehdottomasti sitä vastaan turvalisuusseikkoihin vedoten. Tämä saa minut jopa itkemään usein.

Onko kellään vastaavia kokemuksia? Millä tästä pääsee yli? Kun järki sanoo ettei sillä ole mitään väliä vaan tärkeintä on kaksi elävää, tervettä lasta, mutta mieli on silti paha.

 

["minä"]

Voi kuule - mulla ei ole mikään mennyt putkeen ja ymmärrän tuntemuksesi. Kaksi sectiota, toinen suunniteltu rv32 ja toinen pika-sectio (puudutuksessa) rv 28+3, raskausmyrkytyksen vuoksi. Kumpikin lapsi lähtenyt salista suoraan lastenteholle, en ole heitä edes nähnyt siinä kohtaa... Esikon näin 6 tunnin päästä syntymästä - kuopuksen 3 päivän päästä.Siis eka kerran. Kuopuksen section jälkeen jouduin itse teholle ja olin tajuttomana 2 päivää...

Lista on siis seuraava: En ole saannut koskea vastasyntyneeseen lapseeni, puhumattakaan että olisin saannut rinnalle. Syliin lapseni olen saannut vasta noin viikon ikäisenä, silloinkin lupa oli pyydettävä hoitohenkilökunnalta. En ole lähtenyt lapsen kanssa kotiin sairaalasta vaan lapsi on jäännyt sinne. Ekan kuukauden lapsi on nukkunut erossa minusta... En ole voinnut imettää, kovasta pumppauksesta huolimatta maitoa ei herunut enää silloin kun lapsi olisi ollut kykenevä imettämään. Enkä ole uskaltanut rakastaa lapsiani täysiä alusta saakka. Pelko menttämisestä oli niin kova ja joka päivä läsnä alun vaikeina hetkinä

Ja sama rumba siis molempien lasten kanssa. Eli meitä on muitankin ns. "ei normaaleja"-äitejä - ja silti olemme ihan täydellisiä äitejä. Meille äitiys ei ehkä ole tullut kultalusikalla oppikirjan mukaan, mutta eihän sillä ole väliä. Kokonaisuus on se joka ratkaisee - synnytys on oikeasti vain yksi osa koko elämän kirjossa. Oleellinen mutta ei tärkein.

Jos kovin ahdistaa niin puhu tunnoista neuvolassa tai vaikkapa oma läärille. Voit saada keskusteluapua - se auttaa, tiedän kokemuksesta

 

[Mep]

Täälläkin yksi, jota huonoina hetkinä harmittaa että normaali-alku jäi kokematta. Myös raskausmyrkytys, keskosvauva teholla 2kk ja sitä rataa....

Olen kateellinen äideille jotka istuvat rauhallisen vauvansa kera kahviloissa, meillä se ei onnistunut. vauva huusi paljon kehittymättömän suolensa vaivoja kuukausitolkulla ja vaikka mitä...

Kyllä se siitä kun vuodet kuluu ;-)

 

["minä"]

Täälläkin yksi, jota huonoina hetkinä harmittaa että normaali-alku jäi kokematta. Myös raskausmyrkytys, keskosvauva teholla 2kk ja sitä rataa....

Olen kateellinen äideille jotka istuvat rauhallisen vauvansa kera kahviloissa, meillä se ei onnistunut. vauva huusi paljon kehittymättömän suolensa vaivoja kuukausitolkulla ja vaikka mitä...

Kyllä se siitä kun vuodet kuluu ;-)

Näinpä - ja itkee ne itkut mitä tulee. Minä itken edeleen jos satun näkemään ohjelman jossa on ns. normaali synnytys, jossa äiti saa lapsen samantien syliin. Lasten syntymäpäivänä kelaan aina nuo ajat läpi ja iltaisin itken lapsilta salaa.

Mutta olen ylpeä äiti. Minulla on kaksi pientä sissiä jotka molemmat on sinnitelleet huonosta alusta normaaleiksi lapsiksi. Olen joutunut miettimään asioita ja olemaan ns. perustavan laatuisten kysymysten parissa. Äitiys ei ole itsestään selvyys, eikä todellakaan pelkkää onnen tunnetta. Se voi olla kasa hyvinkin ristiriitaisia tunteita ja se on aivan normaalia. On myös normaalia että äiti-lapsi side muodotuu toisilla hitaammin kuin toisilla. Vaikka kyseessä olisi millainen synnytys tahasa. Pitää olla inhimillinen itseään kohtaan - ei suorittaa äitiyttä.

 

["a p"]

Kiitoksia tuesta ja kokemuksista. Minä olen päässyt siis vähällä, kun kuitenkin näin lapseni jo parin tunnin ikäisinä ja sain hoitaa heitä itse sen jälkeen. Koen myös suurta iloa siitä, että mieheni on saanut hoitaa molempia jo ensi minuuteista lähtien ja lasten ei ole tarvinut olla teholla.

 

["kolmen lapsen äiti"]

Olkaa onnellisia, että olette saaneet terveet lapset. Vanhin lapsistani OLISI pitänyt hätäleikata mutta väkisin väännettiin alateitse. Lapsi mm. neliraajahalvaantui ja kuoli teini-ikäisenä. Miettikää joskus hetki mistä valitatte.

 

["niin"]

[QUOTE="kolmen lapsen äiti";25005592]Olkaa onnellisia, että olette saaneet terveet lapset. Vanhin lapsistani OLISI pitänyt hätäleikata mutta väkisin väännettiin alateitse. Lapsi mm. neliraajahalvaantui ja kuoli teini-ikäisenä. Miettikää joskus hetki mistä valitatte.[/QUOTE]

Aina on joku jolla on pahemmin - et voi tuon taakse mennä. Otan osaa suruusi, mutta tämä ei ole kilpajuoksu siitä miten kamalia kukakin kokee.

Jokainen on oikeutettu tuntemaan ahdistusta ja surua vaikka sitten vähän pienemmästäkin asiasta. Ja terve merkki on jos uskaltaa surustaan puhua ja tunnustaa.

Ymmärrän katkeruutesi - mutta kun olet vaikeita asioita käsitellyt (?) olettaisin että samalla ymmärrys toisia kohtaa olisi kasvanut. Ihan jo siitä että surua ja murhetta voi olla montaa tasoa ja yhden murhe on toisen arkipäivää. Useimmiten kovia kokeneet osaa tämän hahmottaa eikä nosta omaa kärsimystä korkeammalle pallille toisiin nähden.

 

["kolmen lapsen äiti"]

Olipas omituinen vastaus. Ne, jotka ovat kokeneet vaikeita asioita eivät aina millään jaksa ymmärtää valittajia joilla oikeasti asiat ovat hyvin. Ymmärrys ei todellakaan ole kasvanut omien raskaiden vastoinkäymisten johdosta vaan päinvastoin. Vai kumpi sinusta on tärkeämpää: SAADA synnyttää alateitse sillä riskillä, että lapsi vammautuu/kuolee vai JOUTUA keisarinleikkaukseen kun tavoitteena kuitenkin on terve lapsi. Voi pyhä sylvi!