Mitä tekemistä itsetunnolla on sen kanssa että kokee tärkeäksi lapselle oikeiden ja väärien toimintatapojen opettamisen...?
Ja että uskoo että eskari-ikäisen olisi ollut jo syytä oppia että tuollaisesta toiminnasta ei seuraa mitään hyvää.
Erikoinen ajattelutapa, sanoisin, että olisi jotenkin epävarma omista kasvatttajantaidoistaan jos ei hihku riemusta että "olenpas onnistunut kasvattamaan kekseliään 6-vuotiaan".
Kääntäen: Tekeekö se sinusta sitten vahvan ja taitoihinsa luottavan kasvattajan jos onnittelet itseäsi siitä että lapsi "kekseliäisyydessään" rikkoi tahallaan tavaran saadakseen jonkun haluamansa...
Ei, mutta tässähän lapsi nyt oppii : syy- seuraus. Ei uusia vilkkulenkkareita, vaan ne vanhat patentoidaan käyttökuntoon tai kulkee kumikengissä.
Ja lapsen kanssa keskustellaan oikean ja väärän erosta.
Kuinka se tekee epäonnistuneen kasvattajan, että eskarilaisen kanssa joutuu välillä puhumaan vakavastikin? Minulla vanhin vasta 5v, mutta en kuvittele että tuollaista tilannetta ei meillekin voisi joskus tulla..
VAIKKA lapselle kerrotaan, opetetaan mm oikean ja väärän eroa, ei tarkoita sitä, että lapsi ei siltikään koskaan tekisi virheitä. Varmasti tekee, ja niistä tulee oppimaan. Siinä se kasvatustyö nähdään, saako ap nyt lapsen kanssa keskusteltua asian selväksi, ja lapsi ymmärtää tekonsa seuraukset.
Siis: minen todellakaan kokisi epäonnistuneeni kasvattajana, jos lapsi kerran tekee jotain tuollaista. Ikävää, jos sinä kokisit. Minusta se kielii huonosti itsetunnosta, tai siis sen itsetunnon puutteesta, jos jo tuollainen vie pohjan kasvatustyöltä.
rikkomalla kengät . 