Nyt rehellisesti: Onko miehesi sielunkumppanisi, paras ystäväsi ja elämäsi täyttymys?

[QUOTE="takkuinen ameeba";24294127]Kyllä minäkin myönnän sen, että sielunkumppania tai -kumppanuutta ei ole kaikille tai henkilö voi valita jopa sivuuttaa löytämänsä. Se vaan ei poista sitä, että jollakulla toisella henkinen koti on nimenomaan "sen oikean" luona. Nämä eivät minusta sulje pois toisiaan. Kun taas ap on vähän karrikoidusti sillä linjalla, että "minä en usko sielunkumppanuuteen, minulla ei sellaista ole, joten sen on pakko olla sontaa".[/QUOTE]

Totta, mutta ei tee silti hänestä sen huonompaa vaikka ei uskokaan. Jonainen päivänä voi muuten sen tavata ja sit muutaa mieltään. Ei sitä tiedä.

 

Totta, mutta ei tee silti hänestä sen huonompaa vaikka ei uskokaan. Jonainen päivänä voi muuten sen tavata ja sit muutaa mieltään. Ei sitä tiedä.

Ei tietenkään tee huonompaa, herättää vaan mehevän keskustelun. Tosin tuli vähän olo, että me sielunkumppanuuteen uskovat oltaisi ap:n mielestä astetta huonompia, tyhmempiä tai muuten vaan harhaanjohdettuja.

Mun hyvä ystävä aikanaan uskoi, että rakkaus on pelkkää kemiaa ja siksi rakastumisen tunteelle ei kannata antautua vaan unohtaa koko juttu. Sen mielestä ei kannattanut perustaa parisuhdetta, koska kemia on kemiaa, parisuhde siihen pohjautuen vain itsepetosta. Mä kerroin tämän muistoni hänestä hänen häissään, kun meni naimisiin hehkuttaen "sitä oikeaa". Myönsi olleensa väärässä ja nyt on takana pitkä ja onnellinen liitto

 

[QUOTE="akkanen";24289912]Jotkut harvat löytää oikeasti sielunkumppanin. Kai. Ehkä maailmassa noin neljä ihmistä. Mun mies ei ole sielunkumppani. Ja turha sitä jäädä odottelemaankaan, ei luultavasti osu kohdalle.[/QUOTE]

Ihan juuri samoin ajattelen minäkin. Kyllä minä siitä "toisesta puoliskosta" nuorena haaveilin, muttei sellaista taida olla olemassakaan. Silloin ihan hyvä vaihtoehto on mies, jonka kanssa on hyvä olla.

 

Pohditaanko vielä lisää tätä, eli mistä tietää että toinen on se oikea, sielunkumppani, se josta tässä nyt puhutaan? Mistä voi olla varma?

 

Minusta se, että jokaiselle on olemassa se yksi oikea, on jollain tapaa toivoton ja ankea ajatus. Ellei sitten samalla usko korkeampaan voimaan, joka ohjaa ja järjestelee asioita oikeaan suuntaan.

Mä uskon, että elämässä on monia mahdollisia valintoja ja suuntia ja monia hyviä vaihtoehtoja. Uskon myös, että Jumala johdattaa johdattaa ja auttaa elämässä, jos sitä toivotaan ja jos halutaan tehdä asioita Jumalan tahdon mukaisesti.

 

Pohditaanko vielä lisää tätä, eli mistä tietää että toinen on se oikea, sielunkumppani, se josta tässä nyt puhutaan? Mistä voi olla varma?

Niinpä. Sitä mäkin tässä mietin. Kyllä mäkin nuorena tapasin miehen, jonka luulin olevani se elämäni suuri rakkaus, ainoa oikea. No, jälkeenpäin en oikein ymmärrä, että mitä moisessa tyypissä edes näin. Siksi ja muistakin syistä en oikein edes usko mihinkään suureen sielunkumppanuuteen ja yhteen ainoaan oikeaan. Uskon vain siihen, että sitä löytää ihmisiä, jotka siihen elämäntilanteeseen tai sen hetkiseen olotilaan sopivat parhaiten. Parhaassa tapauksessa, ja useimmiten kovalla työllä näistä kumppaneista voi sitten muodostua yhteen hitsautuneita pareja, jotka kokemuksen myötä tuntevat toisensa täysin eivätkä ehkä osaisi elää ilman toisiaan.

 

Meillä on miehen kanssa sellainen fyysinen ja henkinen yhteys, mitä en ole kokenut kenenkään muun kanssa.
Meillä on erinlaiset luonteet, mutta ne vain luo tasapainon meijän suhteeseen.
Meillä on samanlaiset arvot ja ajatukset yhteisestä elämästä ja parisuhteesta.

 

Ihan juuri samoin ajattelen minäkin. Kyllä minä siitä "toisesta puoliskosta" nuorena haaveilin, muttei sellaista taida olla olemassakaan. Silloin ihan hyvä vaihtoehto on mies, jonka kanssa on hyvä olla.

mun korvaan tuo kuulostaa kauhelta. ihankuin olis vaan tyytynyt siihen mieheen jonka kanssa on "Hyvä olla". mutta ehkä et ihan noin tarkoittanutkaan ?

 

Pohditaanko vielä lisää tätä, eli mistä tietää että toinen on se oikea, sielunkumppani, se josta tässä nyt puhutaan? Mistä voi olla varma?

kliseisesti : sen vain tietää. ei sitä voi minusta selittää mitenkään,sitä tunnetta.
esim. mun ja mun miehen suhde on alkumetreiltään asti sisältänyt ihan "hulluja" ratkaisuja joita en olisi IKINÄ voinut edes kuvitella tekeväni jonkun kanssa, mutta tämän ihmisen kanssa niitä ei kyseenalaistanut lainkaan.

 

No tämän uskon. Ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Mä en usko ikuiseen, loppuelämän kestävään rakkauteen...koska en ole moista nähnyt. En tunne ketään, jonka avioliitto olisi kestänyt loppuun saakka siten, että liittoa voisi kutsua onnelliseksi.

Tähän ja ap:n aloitukseen... Elämä ei koskaan ole kokoajan onnellista ja ruusunpunaista, oli aviossa tai ei. Parhaan ystävänkin kanssa välillä riidellään, mutta ainoastaan ja vain koska toisesta välittää niin paljon. Niin... jos et koskaan ole törmännyt ihmiseen jonka liittoa voi kutsua onnelliseksi loppuun asti, niin miksi maailmasta löytyy niin monta leskeä itkemässä puolisonsa haudalla??? Vain kuolema heidät erottaa...

Ap voin rehellisesti sanoa oman kaksikymmentä vuoden yhdessäolon jälkeen, että minulla/meillä miehen kanssa on juuri kuvailemasi "sielunkumppanuus" suhde. Toki elämässä on ollut suuria vaikeuksia ja murheita, mutta kaikesta on päästy yli yhdessä. En tarkoita että elämä olisi koko ajan auvoista onnea, arki on arkea ja juhla on juhlaa!! Voin sanoa, että jos menettäisin tavalla tai toisella mieheni en pystyisi enää koskaan niin täysipainoiseen elämään kuin nyt!

 

mun korvaan tuo kuulostaa kauhelta. ihankuin olis vaan tyytynyt siihen mieheen jonka kanssa on "Hyvä olla". mutta ehkä et ihan noin tarkoittanutkaan ?

No en ihan noin. Siis meinasin sitä että vaikka ei olekaan koskaan löytänyt sitä romanttisten unelmien täyttymystä, siirappileffojen ja -kirjojen hehkuttamaa sitä yhtä ja ainoaa oikeaa, täydellistä sielunkumppania joka ymmärtää jo puolesta sanasta mitä ajattelen, (koska sellaista ei välttämättä ole edes olemassakaan) niin voi silti olla mies, jonka kanssa natsaa yhteen ja on rakkautta, sekä hyvä olla yhdessä.

Tätä siis meinasin.


Toisin sanoen, iän karttuessa olen alkanut "se yksi oikea"-ajattelun sijasta uskoa että yhdelle ihmisille voi olla paljon sopivia kumppaneita, loppujen lopuksihan yhteensopivuus on aika pitkälti kiinni siitä (siis minun mielestäni) että miten intressit, elämäntavat, arvot, sekä hyvät ja huonot puolet natsaavat yhteen. Aika vaikea kuvitella että jokaiselle olisi olemassa ihminen jonka kanssa natsaa täydellisesti ihan kaikki osa-alueet.

Eli elämä on karsinut minusta liiallisen idealismin, sinisilmäisyyden sekä romanttisuuden.

 

No en ihan noin. Siis meinasin sitä että vaikka ei olekaan koskaan löytänyt sitä romanttisten unelmien täyttymystä, siirappileffojen ja -kirjojen hehkuttamaa sitä yhtä ja ainoaa oikeaa, täydellistä sielunkumppania joka ymmärtää jo puolesta sanasta mitä ajattelen, (koska sellaista ei välttämättä ole edes olemassakaan) niin voi silti olla mies, jonka kanssa natsaa yhteen ja on rakkautta, sekä hyvä olla yhdessä.

Tätä siis meinasin.

okei
jotenkin tuo sun kuvailemasi unelmamies ei kuulosta kyllä unelmamieheltä - tai ei ainakaan mun korvaan,vaikka mulla omasta mielestäni onkin just se Yksi,Ainoa,Oikea Puolisonani.

 

okei
jotenkin tuo sun kuvailemasi unelmamies ei kuulosta kyllä unelmamieheltä - tai ei ainakaan mun korvaan,vaikka mulla omasta mielestäni onkin just se Yksi,Ainoa,Oikea Puolisonani.

No tuossa vielä lisää täydensin kirjoitustani. Eli käsite "unelmamies" on juuri se mihin en enää oikein usko. Mulle sopivan kumppanin ei tarvitse olla unelmieni täyttymys, vaan ihan tavallinen ihminen hyvine ja huonoine puolineen, mahdollisimman aito ja teeskentelemätön tyyppi jolla on hyvä sydän, elämä rullaa pääosin mukavasti, jonka kanssa viihtyy ja on turvallinen olo, sekä jota rakastaa.

 

No tämän uskon. Ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Mä en usko ikuiseen, loppuelämän kestävään rakkauteen...koska en ole moista nähnyt. En tunne ketään, jonka avioliitto olisi kestänyt loppuun saakka siten, että liittoa voisi kutsua onnelliseksi.

Olen läheltä seurannut tälläistä liittoa. Isäni ja äitini liitto kesti loppuun saakka, onnellisia olivat yhdessä. Itse pyrin samaan ja helpolta tuntuu kun kumppani on kaikin puolin sopiva.

 

Minusta se, että jokaiselle on olemassa se yksi oikea, on jollain tapaa toivoton ja ankea ajatus.

Eikö sielunkumppaneita voi olla useita? Onko sielunkumppanuus aina edes romantista? Miksi sielunkumppanuus pitäisi olla edellytys onnistuneelle parisuhteelle. Minusta on hienoa jos sellainen löytyy, mutta välttämättömyyshän se ei ole.

Ensin tietenkin pitäisi määritellä mitä sielunkumppanuus tarkoittaa, vai onko se eriasioita eri ihmisille.

 

No tuossa vielä lisää täydensin kirjoitustani. Eli käsite "unelmamies" on juuri se mihin en enää oikein usko. Mulle sopivan kumppanin ei tarvitse olla unelmieni täyttymys, vaan ihan tavallinen ihminen hyvine ja huonoine puolineen, mahdollisimman aito ja teeskentelemätön tyyppi jolla on hyvä sydän, elämä rullaa pääosin mukavasti, jonka kanssa viihtyy ja on turvallinen olo, sekä jota rakastaa.

Musta on surullista, jos ihmiset tosiaan ajattelevat, että unelmien mies tarkoittaa miestä joka on kuin suoraan nyyhkyleffasta. Pehmonalle kainalossa kulkeva nyyhky, joka juoksee sun perään kaatosateessa ja hehkuttaa aamuisin kuinka kaunis olit nukkuessasi.

Minulle unelmieni mies on juuri tuollainen kuvailemasi tavallinen tyyppi. Kuten aikaisemmin sanoinkin, sellaisia paperilla hyviä miehiä takuulla löytyisi rinnalleni muitakin. Sellaisia joiden kanssa elämä sujuisi leppoisasti, olisi turvallinen olo. Ainoa vaan, että se ei mulle riitä. Nyt saan kaiken tuon, turvallisuuden ja mukavuuden mutta myös sielunkumppanuuden, tunteiden ilotulituksen ja elämääsuuremman yhteenkuuluvuuden. Voisi löytyä joku, jonka kanssa jotkut asiat menisi paremminkin, jos etsisi/valitsisi vain järjellä. Se ero "hyvän" ja " sen oikean" välillä ei ole oikein kuvailtavissa, se on se perstuntuma siitä, että juuri TÄMÄ on se oikea, se yksi ylitse muiden. Ja en nyt tarkoita sitä rakastumisen alkuhuumaa, vaan sitä vuosi vuodelta vahvistuvaa tunnetta, että mieluummin katkaiset molemmat kätesi kuin olet erossa tuosta toisesta...

Mun elämä silti on kaukana rakkauselokuvien maailmasta.

 

Hmm...mun mies on mulle juurikin se sielunkumppani, yksi niistä harvoista ja valituista :heart:. Mutta hän ei ole minun paras ystäväni, vaikkakin hän tuntee ja tietää minut läpikotaisin ja vaikka hänelle kerron tuntojani..mutta parhaat ystäväni ovat tulleet minun iholleni jo hiukan aikaisemmin kuin hän ja valjastaneet oman arvokkaan ainutlaatuisen paikkansa minussa. Ja mitä tulee tuohon elämän täyttymykseen.... jotenkin ihan hirmuisan kammoksuttava sanapari. Juu ei, ei ole ainoastaan hän elämäni täyttymys, sillä se muodostuu niin monesta asiasta ja tekijästä ja ennen kaikkea juuri minusta. Mutta - mieheni on minua tasapainoittava ja tukeva, rakas ja tärkeä ihminen, jonka kanssa tahdon jakaa elämäni avoimesti ja avoimena niin pitkään kuin se vain on mahdollista . Ja siitä hetkestä, kun katseemme kohtasivat, siitä hetkestä lähtien olemme olleet yhtä ja hengittäneet samaa ilmaa...silloinkin kun on ollut syystä tai toisesta vaikeaa, ja varsinkin silloin. Ilman miestäni...niin, ilman häntä en minä olisi minä; en olisi tässä ja nyt tällaisena kuin nyt olen - tähän aikaan ja paikkaan sopivana ja ehjänä :heart:.

 

No tuossa vielä lisää täydensin kirjoitustani. Eli käsite "unelmamies" on juuri se mihin en enää oikein usko. Mulle sopivan kumppanin ei tarvitse olla unelmieni täyttymys, vaan ihan tavallinen ihminen hyvine ja huonoine puolineen, mahdollisimman aito ja teeskentelemätön tyyppi jolla on hyvä sydän, elämä rullaa pääosin mukavasti, jonka kanssa viihtyy ja on turvallinen olo, sekä jota rakastaa.

suurin ero sitten lienee siinä, että minä en ole koskaan kuvitellutkaan/unelmoinut, että unelmakumppani olisi tuollainen kuin mitä sinä olet pitänyt / pidät "unelmamiehenä".
mulle se unelmamies on juurikin Inhimillinen Ihminen virheineen päivineen, mutta josta kuitenkin on löytynyt Se Jokin, joka on saanut tuntemaan että Hän on SE OIKEA MINULLE.

 

Mun mies ei missään tapauksessa ole mun paras ystävä, ne haluan pitää erillään, ei myöskään mun elämäni täyttymys, mut jonkinlaisia sielunkumppaneita me ollaan.

 

mun korvaan tuo kuulostaa kauhelta. ihankuin olis vaan tyytynyt siihen mieheen jonka kanssa on "Hyvä olla". mutta ehkä et ihan noin tarkoittanutkaan ?

Mikä siinä on kauheaa, että on mies, jonka kanssa on hyvä olla? Onko susta vähemmän kauheaa elää sinkkuna vaikka jonnekin viisikymppiseksi, jos sitä sielunkumppania ei tule sitä ennen vastaan, vaan pelkästään noita, jotka on kaikinpuolin hyviä vaikkei aiheutakaan semmoista "tässä se nyt on" -tunnetta.

Ei mulla ainakaan ole koskaan ollut miestä, jota voisin pitää sen enempää sielunkumppanina, parhaana ystävänä kuin elämän täyttymyksenäkään. Tuntuu silti vähän oudolta, jos sen takia mun pitäisi olla ihminen, jolla ei olisi ollut minkäänlaista seurustelusuhdetta vielä 30-vuotiaanakaan. voi olla, et jos se tosirakkaus siinä vaiheessa astelisikin kuvioihin, se säikähtäisi karkuun.

 

Niin että mä olen naiivi ja hyökkäävä ja sä oot kypsä ja... ei-hyökkäävä?
Ja perään vielä anteeksi vaan, ei millään pahalla.

Miksi sä rupeat aina tähän vänkäämiseen?? Joskus toivois että sä jättäydyt siitä pois tai oisit sen yläpuolella, mutta alotat samanlaisen väittelyn kun päiväkoti-ikäset.

 

Mun mies on mun sielunkumppani. Nyt tuntuu, että voin lopettaa ns. etsimisen ja olla ikuisesti onnellinen mieheni rinnalla <3 Elämä on ihanaa nyt! Tunnettu ollaan pitkään, mutta toisiimme tutustuimme 8kk sitten paremmin ja se alkuhuuma on vain edelleenkin meidän yllä. Kihloissa nyt ja vuoden kahden päästä häät Koskaan, en koskaan ole tuntenut näin kenenkään miehen kanssa. Aina ajatellut, että kyllä se oikea vielä löytyy....

 

[QUOTE="ihmettelen";24295830]Miksi sä rupeat aina tähän vänkäämiseen?? Joskus toivois että sä jättäydyt siitä pois tai oisit sen yläpuolella, mutta alotat samanlaisen väittelyn kun päiväkoti-ikäset.[/QUOTE]

Ja sunkin piti tulla siihen vielä jatkamaan, turvelo.

 

[QUOTE="vieras";24295717]Mikä siinä on kauheaa, että on mies, jonka kanssa on hyvä olla? Onko susta vähemmän kauheaa elää sinkkuna vaikka jonnekin viisikymppiseksi, jos sitä sielunkumppania ei tule sitä ennen vastaan, vaan pelkästään noita, jotka on kaikinpuolin hyviä vaikkei aiheutakaan semmoista "tässä se nyt on" -tunnetta.

Ei mulla ainakaan ole koskaan ollut miestä, jota voisin pitää sen enempää sielunkumppanina, parhaana ystävänä kuin elämän täyttymyksenäkään. Tuntuu silti vähän oudolta, jos sen takia mun pitäisi olla ihminen, jolla ei olisi ollut minkäänlaista seurustelusuhdetta vielä 30-vuotiaanakaan. voi olla, et jos se tosirakkaus siinä vaiheessa astelisikin kuvioihin, se säikähtäisi karkuun.[/QUOTE]

ei siinä olekaan mitään pahaa tai väärää. mutta mä tulkitsin ( ilmeisesti väärin ) ensin niin, että on ollut se unelmamies, mutta kun sellaista ei ole löytynyt, on alettu elää sen hyvän ja kivan miehen kanssa. SE kuulostaa minusta jotenkin tyytymiseltä.

 

ei siinä olekaan mitään pahaa tai väärää. mutta mä tulkitsin ( ilmeisesti väärin ) ensin niin, että on ollut se unelmamies, mutta kun sellaista ei ole löytynyt, on alettu elää sen hyvän ja kivan miehen kanssa. SE kuulostaa minusta jotenkin tyytymiseltä.

No mulla on tavallaan "unelmamies" määriteltynä itselleni. Semmoinen mies, josta tietäis, että tässä se nyt on, muita vaatimuksia ei ole kuin se, että tulis semmoinen tietynlainen tunne, jota tässäkin ketjussa on moni kuvaillut. Mitään sen spesifimpiä vaatimuksia mulla ei ole kuin sisäinen varmuus siitä, että tässä se nyt on, oli mimmoinen tahansa. Näin vaan ei kenenkään kanssa vielä näiden 30 vuoden aikana ole tapahtunut, mitä olen tällä pallolla tallustellut. Sensijaan on sattunut vastaan monta miestä, joiden kanssa elämä on ollut tosi paljon mahtavampaa kuin yksin ja joista olen pitänyt tosi paljon, niin ollaan sitten päädytty suhteeseen. Kai sitä voi pohjimmiltaan tyytymisenä pitää. Monesti tuossa tilanteessa alkaa vaan ajatella, että haikailenko jonkun semmoisen perään mitä ei oikeasti mulle tule ikinä tapahtumaan tai että ehkä olen vain semmoinen ihminen, joka ei tunne tuollaisia tunteita eikä ikinä tule tuntemaankaan. Monesti myös toivoo, että tavatun ihanan, muttei kuitenkaan juuri siltä oikealta tuntuvan ihmisen kanssa se varmuus syntyisi pikkuhiljaa suhteen myötä, koska tahtoisi hänet kuitenkin elämäänsä. Näin ei valitettavasti ole käynyt.

Ja siis mulle se "juuri se oikea" ei tarkoita sitä, et lemppaisin miehiä koska niillä ei ole just oikeanlainen musiikkimaku tai oikean väriset silmät että ne sopisivat mun unelmamiehen muottiini. Vaan sitä, et olis tunne että tämä on se oikea, ja sitä tunnetta mulle ei valitettavasti ole tullut kenestäkään, edes ihmisistä, joista olen pitänyt todella paljon, joiden kanssa on ollut hyvä olla tai joiden kanssa meillä on ollut paljon yhteistä.