Nyt rehellisesti: Onko miehesi sielunkumppanisi, paras ystäväsi ja elämäsi täyttymys?

Sielunkumppani voi olla noista se oikea vaihtoehto.
Meillä on hyvin samanlainen näkemys elämästä, perheestä, parisuhteesta yms.
Mysö ajatukset kohtaavat muutenkin eri asioissa.

Toki mies on ystäväni, mutta parhaat ystävät on muita.

Elämän täyttymyksestä en tiedä, mutta mieheni on yhä se suuri rakkauteni.

 

Rehellisesti ja lyhyesti: On!

Me vaan ollaan kuin vakka ja kansi - yhteensopivasti erilaisia .

 

Ei, ei ja ei. Me ollaan niin erilaiset, kuten yö ja päivä.

 

ei tosiaankaan mutta nyt on pakko opetella siihen että se on mun ainut ystävä tai sit mulla on neljä hyvää ystävää mut ei rakkautta.

 

Mun mies on mun paras ystävä. Monta hyvää ystävää on lapsuudesta asti pysynyt matkalla, tuttuja ja kavereita vielä enemmän. Mutta kukaan ei ole niin hyvä ystävä kuin oma mieheni. Meillä rakkaus ja ystävyys alkoivat samoihin aikoihin aikanaan, yli 10v sitten. Rakkaudelle annettiin periksi vasta, kun oltiin ensin todellakin parhaat ystävät ja varmoja siitä, että kumpikaan ei ole heppoisin perustein liikkeellä. Mulla oli takana pitkä suhde mieheen, joka ei alusta astikaan tuntunut sielunkumppanilta ja erohan siinä oli edessä. Nyt on todellakin mihin verrata. Hyviä ihmisiä minun rinnalleni takuulla löytyisi muitakin, jos etsisin "vain" turvallisuutta, hyvää oloa ja yhteisiä arvoja. Siis paperilla hyviä kumppaneita löytyisi takuulla. Mutta se aito sielunkumppanuus voisi jäädä kokematta, jos tyytyisin vähempään.

10v jälkeenkin mahanpohjassa on perhosia tietyissä tilanteissa, kaikista asioista jutellaan (KAIKISTA), salaisuuksia ei ole, fyysinen kemia on järisyttävää... jne jne. Nytkin on hurja ikävä, kun toinen on töissä. Vapaa-aikana ollaan erossa joskus tietenkin, mutta pääasiassa perheenä/pariskuntana mennään. Eikä kumpaakaan ahdista, erossaolo ahdistaa enemmän.

Jos joku tosiaan onnistuu tämänkin kääntämään negatiiviseksi, niin väkisinkin tulee mieleen, että kaikki ei ole sillä ihmisellä hyvin. Elämääsuurempaa rakkautta on olemassa, mutta jos ei "sinun" elämässäsi niin siitä ei kannata kiukutella niille, joilla on...

 

On se välillä, välillä sitten yksi helvetin urpo.. No en mä usko mihinkään sielunkumppaneihin tai Siihen Oikeaan. Jonkun muun kanssa voisin varmasti olla yhtä onnellinen jos asiat olisi menneet toisin, mutta tuon kanssa ollaan tosi hyvin tultu juttuun jo 10 vuotta.

 

Eikö rakkautta voi oppia, saamalla rakkautta, levittämällä rakkautta, oppettelemalla rakastamaan, puhumalla "rakkauden kieltä". Rakastuminen on tunne joka voi syntyä (lähes) itsestää ja se kestää tutkijoiden mukaan enemmillään 3 vuotta. Rakkaus vaatii muutakin kun suuren tunteen odottamista. Rakastamaan voi oppia ilman suurta rakastumisen huumaa.
esim. Rakkauden viisi kieltä - puhuako vai pussata? – Ellit – Plaza

 

Voisko joku ystävällisesti määritellä siulunkumppanin? Luin jostain, et siulunkumppanuus solmitaan jo edellisessä elämässä, siis täh, sellaiseen soopaan mie en usko... Mitä on siulunkumppanuus?

Elämän täyttymys... No on kai mulla muutakin elämää kuin mies, mie oon varmaan dorka mutten ymmärrä tätäkään, miten joku voi olla toiselle elämän täyttymys?

 

Minusta tämä on aika hyvä kuvaus sielunkumppanuudesta
Mist

 

Mies on mun paras ystäväni ja sielunkumppani, onni lähtee mun mielestäni itsestä eikä muista ihmisistä.

Me ollaan oltu keväällä yhdessä 10 vuotta ja suhde vaan paranee. Puhutaan Tupu-Hupu-Lupu tyylillä ja kun toinen soittaa/laittaa teksataa niin ne menee usein ristiin jne.
Se, että ollaanko 30 vuodenkin päästä vielä onnellisesti yhdessä ei ole itsestään selvää mut ainakin asian eteen tehdään töitä.

 

Todella hyvä keskustelu! Kiitos ap:lle ja muille ketjuun kirjoittaneille, kerrankin oli kiinnostava lukea.

Oma ajatukseni on se, etten halua asettaa toiselle sellaista vaatimusta, että tämän pitäisi olla minulle oikea tai sielunkumppani tai paras. Se tuntuu taakalta. Hyvä ja rakas riittää.

 

kyllä on : )

 

Sielunkumppanuus on ymmärtääkseni molemmin puolista silloin jos ja kun sen löytää. Se ei tunnu taakalta tai rasitteelta. Riippuvuus toisesta on mielestäni täysin eriasia kuin sielunkumppanuus tai "elämäni rakkaus". Rakkautta toki voi kokea, saada ja antaa, ilman sielunkumppanuuttakin.

 

Tuolta linkistä:
"Oman sielunkumppanin tapaaminen ei yleensä jää huomaamatta. Henkilö tuntuu hyvin tutulta, ikään kuin hänet olisi tuntenut koko ikänsä tai kuin löytäisi vihdoin kotiin. Ensi tapaamista kuvaillaan usein sanoilla: ”Jotenkin vain tiesin, että tämä henkilö on se oikea”."

Meille kävi näin. Ja tunne on ajan myötä vain vahvistunut.

 

En varmasti olisi epätäydellinen ilman miestäni mutta uskon hänen todella olevan minulle se paras mahdollinen ja olen onnellinen hänen kanssaan . Tämä siis 10 yhdessä vietetyn vuoden jälkeen kera kolmen yhteisen lapsen.

 

En tunne ketään, joka 5v jälkeen hehkuttaa sitä, miten ihana kumppani hänellä on. Kyllä ne hehkutukset on loppuneet jo siellä suhteen alkumetreillä. Toki joissakin pareissa se toinen osapuoli jaksaa hehkuttaa (hyvänä esimerkkinä siskoni) sitä, miten kiva, ihana, komea jne se toinen on, mutta se toinen ei ole sanonut kauniiksi enää kahteen vuoteen vaikka ennen sanoi. Tämän parin kohdalla mies oli viikon reissuhommissa ja kotiinpaluun jälkeen meni 5min, kun nainen oli täysin kypsä mieheen ja ilmoitti, että mies saa halutessaan lähteä ihan samantien uudelle työkaikalle viikoksi...eli 5 min kohtaaminen oli ihan riittävä...sitten tuli mitta täyteen.

Pakko kommentoida tuota, kun mä tunnen yhden tuollaisen pariskunnan, nimittäin oman isäni ja hänen vaimonsa. Naimisissa ovat olleet reilu 4 vuotta, yhdessä suurin piirtein 9 vuotta, ja edelleen pussailevat, läpsivät toisiaan perseelle, kikattelevat ja puhuvat rivoja. Isä sanoo vaimoaan varmasti joka päivä kauniiksi ja ihanaksi, vaimo kutsuu isääni koko ajan kullaksi ja kehuu.

Mistään sielunkumppanuudesta ei heidän suhteessaan kyllä varmastikaan ole kysymys. Heillä vaan on sellainen intohimoinen suhde, ei mikään tottumis-rutiini-tylsistymis-suhde. Riitelevät kyllä rajustikin ja välillä aikovat erota, sen jälkeen on taas onnea ja auvoa ja ovat kuin paita ja peppu. Varmasti viehätys on pitkälti myös fyysistä. Intohimoinen, räiskyvä suhde.

Varmaankin suhde on tuollainen osittain siksi, että ovat jo aikuisia ihmisiä ja lapset ovat aikuisia. Eivät ole joutuneet kokemaan rasittavaa pikkulapsiaikaa, rutiinit eivät ole niin tarkkoja, lapset eivät häiritse vaan voivat keskittyä täysillä toisiinsa.

 

kyllä on.
yhdessä oltu 10vuotta ja ennen mieheni tapaamista pidin itsekin näitä juttuja lässyn läänä enkä uskonut niihin.

 

Mikä on loppuun saakka kestänyt liitto? Sekö, että kuollaan lopulta?

Meidän naapurustossa on kolme leskeä, kaikilta on kuollut mies 5-vuoden sisään. JA kyllä mä uskon että he ovat eläneet onnellisen avioliiton loppuun asti.

Mutta mun mies ei ole sielunkumppanini, en ole sellaista ihmistä vielä tavannutkaan. Mutta paras ystävä ja rakastettu. Ymmärtää mua ja minä ymmärrän miestäni, meidän on hyvä olla. En itsekkään piittaa yliromanttisesta toiminnasta.

 

Tuohon toisen "hehkuttamiseen", niin mä tunnen PALJON pareja jotka ovat olleet yksissä 10-50v ja edelleen rakastuneesti puhuvat toisistaan... mm. mun sisko miehensä kanssa, mun äiti ja isä (yhdessä nyt 37v), mun isotäti miehensä kanssa (nyt kimpassa kai jotain 70v)... ja tietenkin minä ja mieheni. Toisen arvostus ei ole loppunut 10v jälkeenkään, pikemminkin vahvistunut vaan ajan kuluessa kun ne toisen pitkän aikavälin ominaisuudetkin ovat tulleet esille. Isyys ja etenkin suuren perheen isyys (4 lasta meillä) on vain voimistanut mieheni hienoja ominaisuuksia. Kehun häntä usein päin naamaa ja suljettujen ovien takana, ihan kahdelleen. Ja hän minua. Tietenkin riidellään (nytkin olen vähän naama nurinpäin miehelle) mutta ne ovat niitä arkisia asioita, kinoja jotka kumpuavat ihan käytännön jutuista eivätkä vähennä yhtään sitä sen toisen arvoa mun silmissä.

Minusta on outoa, että parit edes pysyvät yhdessä jos vaivaisen 5v jälkeen kaikki innostus ja rakastuminen on kuollutta. Toki rakkauskin tasoittuu vuosien saatossa, mutta kyllä sitä huumaakin ajoittain aina sieltä arjen alta löytyy, ikäänkuin rakastuu toiseen uudelleen ja uudelleen.

 

[QUOTE="vieras";24293479]Tuolta linkistä:
"Oman sielunkumppanin tapaaminen ei yleensä jää huomaamatta. Henkilö tuntuu hyvin tutulta, ikään kuin hänet olisi tuntenut koko ikänsä tai kuin löytäisi vihdoin kotiin. Ensi tapaamista kuvaillaan usein sanoilla: ”Jotenkin vain tiesin, että tämä henkilö on se oikea”."

Meille kävi näin. Ja tunne on ajan myötä vain vahvistunut.[/QUOTE]

Jos sielunkumppanuus on tätä niin sitten olen löytänyt sielunkumppanini. Muistan kun tapasimme ja olimme heti alusta asti tiiviisti yhdessä, ihan kuin olisin tuntenut toisen aina ja jos tuli hiljainen hetki niin kumpikaan ei vaivaantunut. Olo oli tosiaan kuin olis kotiin tullut. En ole koskaan oikein ajatellut tällaisia asioita, mutta näin se sitten on. Hyvä meidän ainakin on olla =)

 

Mun elämä on muuttunut paljon paremmaksi, turvallisemmaksi ja onnellisemmaksi mieheni myötä. Rakastan tätä turvallisuuden tunnetta, jonka olen saanut suhteemme aikana. Ei sitä pysty sanoin kuvaamaan. Ja uskallan kyllä nauttia tästä ihan kympillä. Jos joskus, syystä tai toisesta, erotaan, niin sitten niin tapahtuu. En todellakaan haluaisi luopua tästä onnesta vain siksi että se joskus saattaa loppua. Elän ja haluan elää tunteella.

Juuri näin! En vaan itse osannut muodostaa ajatuksiani sanoiksi.

Mä pidin tälläsiä juttuja kaunareina ja hömppänä lähes 30vuotiaaksi asti, KUNNES tapasin mieheni.
En todellakaan uskonut, että voi lähteä molemmilta jalat just niin alta ja se oli siinä.

Ja on yhä, 12 vuotta yhdessä ja sydän läpättää vieläkin aina kun mies koskee ja katsoo.
Tiedän että mies tuntee samoin.

Ei tää tietenkään koko ajan ruusuilla tanssimista ole, mutta pääasiassa kyllä täytyy myöntää

 

Kun tapasin mieheni, musta tuntui kuin olisin tullut kotiin, eikä se tunne ole kadonnut mihinkään. Me täydennetään ja tasapainotetaan toisiamme. Rakastuminen oli salamanisku, hullaantuminen niin kiivasta, että laihduin kymmenen kiloa parissa viikossa kun en muistanut syödä ja yhdessä elämisen ja rakastamisen tahto on vankkumaton. Mies on mun paras ystäväni. Muitakin ystäviä on, mutta ei varmaan ketään joka tietäisi musta samalla tavalla kaiken. Mun mielestä se on pelkästään luonnollista, kun en mä asu, elä ja jaa elämääni muiden ystävieni kanssa samalla tavalla.

Mä tiedän, että näin suurta onnea ja omistautumista seuraa sitten samalla mitalla surua, kun jompikumpi meistä kuolee. Mutta sekin on osa elämää. Jos ei menetyksen pelossa uskaltaisi omistautua rakkailleen, jäisi paitsi jostain todella oleellisesta elämässä.

 

Eikö toi ole melko pelottavaa? Mitä jos se mies poistuu elämästäsi? Meneekö samalla rauha?

Tungen nokkaani tähän. Joo, on toi pelottava ajatus, mutta rakkaudessa kuten elämässäkin tulee heittäytyä täysin tunteella ja ottaa riskejä. Kuulostaa siltä että olet hyvin varautunut itse etkä ole uskaltanut täysin heittäytyä koskaan? Tai et ole vielä kohdannut sitä ihmistä, kenen kanssa ehkä haluaisit?

 

Mä en usko moiseen, joten ei, en ole tavannut sielunkumppaniani. Enkä usko että tapaan, kun ei semmoista ole olemassakaan. Mä olen senvertaa erakkoluonne, että mua ahdistais ihan suunnattomasti jos mies määrää ja puuttuu liikaa...saati että joka ikiseen asiaan. Ajatuskin saa pahoinvoivaksi.

Miksi kaikille pitäisi löytyä sielunkumppani? Maailma on täynnä vanhija piikoja, eli ei kaikille ole sielunkumppaneita. Eikä pidäkään olla.

Eikä tämä sun mielipiteesi ja ajatuksesi tee susta yhtään sen huonompaa. Ihmisiä on erilaisia, toiset viihtyy paremmin "yksin", toiset taas parisuhteessa.

 

Eikä tämä sun mielipiteesi ja ajatuksesi tee susta yhtään sen huonompaa. Ihmisiä on erilaisia, toiset viihtyy paremmin "yksin", toiset taas parisuhteessa.

Kyllä minäkin myönnän sen, että sielunkumppania tai -kumppanuutta ei ole kaikille tai henkilö voi valita jopa sivuuttaa löytämänsä. Se vaan ei poista sitä, että jollakulla toisella henkinen koti on nimenomaan "sen oikean" luona. Nämä eivät minusta sulje pois toisiaan. Kun taas ap on vähän karrikoidusti sillä linjalla, että "minä en usko sielunkumppanuuteen, minulla ei sellaista ole, joten sen on pakko olla sontaa".