Kun itseinho vie voimavarat :(

[Ruma]

Minulla on aina ollut huono itsetunto. Mutta nyt kun on monta pientä lasta ja toki kroppa on muuttunut raskauksien ja kilpirauhasen vajaatoiminnan ( paino nousi ) myötä niin tämä itseinho tuntuu valtavalta.

En itseasiassa inhoa peilikuvaani läheskään niin paljon kuin valokuvia. En halua edes valokuviin mutta jos johonkin lasten kuvaan olen sattunut jäämään niin oksettaa kun itseäni katson ja poistan sellaiset kuvat välittömästi.

Liikakiloja ei ole kymmeniä. Muutamakin kilo pois niin tuntuisi varmaan jo paremmalta. Olen normaalipainon ylärajalla bmi:n mukaan.
Mutta löysää nahkaa on massussa... se on pakko myöntää Viimeisimmästä synnytyksestä reilu vuosi.

Nyt kun lomareissu kuvia katselin niin alkoi tuntua siltä että en ansaitse olla onnellinen kun olen näin läski. Mielestäni kasvoni ovat ihan kauniit. Olen pienikokoinen ( lyhyt, röllyköitä lukuunottamatta ). Hiukseni ovat paksut ja taipuisat. Eli on asioita joista pidän mutta kun kroppa on mielestäni niin ällöttävä.
Mies kehuu minua mutta sekään ei nosta itsetuntoani. Tuntuu että hän valehtelee!

 

["vieras"]

Olen laiha, mutta kroppa ei ole hyvä. Olen ratkaissut ongelman niin, etten heilu uikkareissa ja minisortseissa missään ja lakannut huolehtimasta koko asiasta. Eivät muutkaan ihmiset pääsääntöisesti mitään mallivartaloisia ole ainakaan näin kolmekymppisenä enää. Miehelle kuitenkin kelpaan.

 

["mie"]

Olin ennen tosi lihava ja inhosin kroppaani, nyt olen normaalipainoinen ja suhteellisen hyvä kroppainen, ja silti inhoan itseäni. Ei itsetunto nouse muualta kun pään sisältä, olen sen oppinut.

 

["nekkuliina"]

Iloitse siitä, että miehesi on tyytyväinen. Minulla sama juttu, ylipainoa on ja raskaudet on jättäneet jälkensä, mutta se on elämää. Olet hyvä äiti lapsillesi ja tärkeä puolisollesi.
Pitkään tuskailin samojen asioiden kanssa ja myöskään en uskonut mieheni olevan tyytyväinen vakuutteluista huolimatta. Usko itseesi, olet hyvä omana itsenäsi, kaunis juuri sellaisenaan kuin olet.

 

[Ap.]

Minä tahtoisin pitää itsestäni tälläisenä. Mutta kun tuntuu ettei tämä muutu mihinkään. En tiedä johtuuko sitten tuosta kilpirauhasen vajaatoiminnasta vai mistä että kilot on niin tiukassa
Olen lenkkeillyt säännöllisesti pitkääkin matkaa ja juoksemisen aloitin joku aika sitten mutta noiden harrastaminen ei siis ole mitenkään jokapäiväistä vaan riippuu siitä miten saan lapsille hoitajan ( miehen töistä siis ) jne. Mutta siis pidän liikkumisesta ja jos asuisin lähempänä kaupunkia niin kävisin muissakin harrastuksissa Zumban ajattelin aloittaa nyt syksyllä kun nuorin ei ole enää mikään pikkuvauva
Ja en edes syö paljon. Usein yhden lämpimän aterian päivässä ( esim. 2 pientä perunaa, kauhallinen kastiketta. Tai pari kauhallista soppaa. 3 lämmintä voileipää joissa vähän juustoa, tomaattipyrettä ja naudan paistijauhelihaa ). Ja sen lisäksi varmaan jonkun 2 suklaapatukkaa, tai tuoretta ananasta tms. makeaa. Juon muutaman desin limua kylläkin päivässä mutta ei silti pitäisi kauheasti kalorirajat paukkua minun ruokailuillani.
Vaikka toki myönnän että voisin paljon terveellisemminkin syödä mutta en syö mitään hevosen annoksia - sitä tarkoitan.

Nuo löllökät vaan ällöttää ja jotenkin ahdistaa olla tälläinen vaikka ajatuksen tasolla teen koko ajan työtä sen eteen että oppisin pitämään itsestäni tälläisenä kun en ilmeisesti muun laiseksi ikinä tule.

 

[Scarlett O Harava]

Mä olen kymmeniä kiloja painavempi enkä silti ajattele kuten sä. Typerää ajatella, että painon takia ei ole oikeutta onneen.

 

[Ap.]

[QUOTE="nekkuliina";24258612]Iloitse siitä, että miehesi on tyytyväinen. Minulla sama juttu, ylipainoa on ja raskaudet on jättäneet jälkensä, mutta se on elämää. Olet hyvä äiti lapsillesi ja tärkeä puolisollesi.
Pitkään tuskailin samojen asioiden kanssa ja myöskään en uskonut mieheni olevan tyytyväinen vakuutteluista huolimatta. Usko itseesi, olet hyvä omana itsenäsi, kaunis juuri sellaisenaan kuin olet.[/QUOTE]

Sen tiedän että olen hyvä äiti Jotenkin se on ollut minulle aina selvää enkä koskaan ole epäillytkään olevani huono äiti. Johtuu kai siitä että olen jo ennen omien lasten syntymää huomannut ne asiat mitkä lapsuudesta ovat vaikuttaneet minun huonoon itsetuntooni, ne asiat joita en ainakaan ikinä halua omille lapsilleni taakaksi tuoda jne. ja olen osannut olla täysin erilainen äiti. Rakastaa lapsiani täydestä sydämestä ja näyttää sen heille jne. Puhua siitä miten upeita lapseni ovat, miten paljon heitä rakastan jne.

Ja olen koettanut asian miettiä niinkin että olen ylpeä lapsistani, äitiydestäni ja että leveämpi kuin teinilantio ja muhkeammat rinnat, raskausarvet ja löysä nahkapussukka massussa ovat raskauksien mukana tuomaa 'taisteluarpea'. Mutta silti jotenkin ihannoin sellaisia sairaita, langanlaihoja, anorektikko naisia jotka ovat oikeasti sairaita laihuutensa vuoksi. Aina mietin että mielummin olisin tuollainen kuin tälläinen pyöreähkö

 

[Ap.]

Mä olen kymmeniä kiloja painavempi enkä silti ajattele kuten sä. Typerää ajatella, että painon takia ei ole oikeutta onneen.

Sepä se. TIEDÄN että nämä ajatukset ovat yksin minun ja ettei ketään muuta edes kiinnosta se miltä näytän. Tiedän että vaikka olisi kuinka ylipainoinen tms. niin on oikeus onneen enkä keltään muulta ikinä, missään tilanteessa, kieltäisi onnea hänen tekojensa tai ulkomuotonsa vuoksi. Tämä kohdistuu siis ainoastaan minuun itseeni tämä tunne ja inho Ja johtaa kai lapsuudesta saadusta huonosta itsetunnosta ja siitä ajatusmaailmasta minkä äitini on minulle syöttänyt. Hän on aina puhunut siitä miten lihava on ja pitäis laihtua ja ei voi syödä mitään jne. Ja hän on samaa koko luokkaa kuitenkin kuin minä. Nykyään varmaan vähän kevyempikin jopa ( muutaman kilon ) ehkä. Ja silti valittaa siitä että on muka niin läski että oksettaa ja ihannoi laihuutta.
Se on minuun lapsuudessa jo istutetut. Siis ennen teini-ikää jo.

 

[Scarlett O Harava]

Sepä se. TIEDÄN että nämä ajatukset ovat yksin minun ja ettei ketään muuta edes kiinnosta se miltä näytän. Tiedän että vaikka olisi kuinka ylipainoinen tms. niin on oikeus onneen enkä keltään muulta ikinä, missään tilanteessa, kieltäisi onnea hänen tekojensa tai ulkomuotonsa vuoksi. Tämä kohdistuu siis ainoastaan minuun itseeni tämä tunne ja inho Ja johtaa kai lapsuudesta saadusta huonosta itsetunnosta ja siitä ajatusmaailmasta minkä äitini on minulle syöttänyt. Hän on aina puhunut siitä miten lihava on ja pitäis laihtua ja ei voi syödä mitään jne. Ja hän on samaa koko luokkaa kuitenkin kuin minä. Nykyään varmaan vähän kevyempikin jopa ( muutaman kilon ) ehkä. Ja silti valittaa siitä että on muka niin läski että oksettaa ja ihannoi laihuutta.
Se on minuun lapsuudessa jo istutetut. Siis ennen teini-ikää jo.

Tuo on kyllä niin huono juttu kun vanhemmat tekee noin ja lapsen päähän iskostuu samat ajatukset. Itte kun pyrin aivan toiseen oman lapsen kohdalla. En ikinä likan aikana puhu mitään, että pitääs laihtua, hyi kun olen läski tms. No enpä kyllä muutenkaan pahemmin tuollaasia puhu kenellekään. Likka joskus sanoo olevansa pullukka tms. (mistä lie saanut tuollaasta päähänsä!? ) mutta sanon ettei ole koska likka oikiasti on hoikka ja aivan pienenä oli jopa laiha. Neuvolassakin sanottiin ennen koulun alkua, että painoa on tullut lisää ja sai tullakin.

 

[Ap.]

Tuo on kyllä niin huono juttu kun vanhemmat tekee noin ja lapsen päähän iskostuu samat ajatukset. Itte kun pyrin aivan toiseen oman lapsen kohdalla. En ikinä likan aikana puhu mitään, että pitääs laihtua, hyi kun olen läski tms. No enpä kyllä muutenkaan pahemmin tuollaasia puhu kenellekään. Likka joskus sanoo olevansa pullukka tms. (mistä lie saanut tuollaasta päähänsä!? ) mutta sanon ettei ole koska likka oikiasti on hoikka ja aivan pienenä oli jopa laiha. Neuvolassakin sanottiin ennen koulun alkua, että painoa on tullut lisää ja sai tullakin.

Minä kavahdan heti kun joku 'lajittelee' lapsia koon mukaan. Meillä esikoinen on laiha, paino ei ollut ½ vuodessa noussut ollenkaan mutta th. sanoi että on tullut pituutta sen verran että paino ei ole pysynyt perässä. Ei sanonut että olisi liian laiha tai muuta. Syö hyvin, todella hyvin mutta on hoikka. Keskimmäinen sitten taas on vankempaa tekoa. Kasvaa tasaisesti 0 käyrällä. Anoppi sanoi että keskimmäistä ei uimassa käydessä palele niin kuin esikoista koska keskimmäinen on pullea. Ja tuosta meinasi minulla oikeasti itku päästä. Esikoiseenhan tuo tarttui heti ja nyt puhuu miten hänen palelunsa johtuu siitä että on laiha ja miten pikkusisarus ei palele kun onkin pullea! Koetin selittää että pulleudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa että paleleeko vai ei. Toiset ihmiset palelee ja toiset ei... viis siitä ovatko pulleita.
Minä palelen helposti ja niin esikoinenkin. Mieheni ei taas kovin helposti palele eikä keskimmäinenkään. Eli on ihan jostain muusta kiinni se kuin pulleudesta!

Mutta tästä itse inhosta en pääse eroon. Minusta pulleatkin ihmiset ovat tosi kauniita. Itselläni en vain näitä kiloja hyväksy!

 

[LisaMarie]

Voisiko todellinen ongelmasi olla jossakin muualla? Jospa itseinhosi johtuu jostain aivan muusta kuin ulkonäöstä, mutta olet vain päättänyt kohdistaa inhosi siihen, koska se on helpompaa kuin etsiä itseinhon oikea syy?
Kaiken näköiset ihmiset voivat olla onnellisiä ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin ovat, sen takia mä en usko, että ulkonäkö olisi oikeasti todellinen syy kenenkään pahoinvointiin.
Toisinsanoen pitäiskö sinun köäsitellä se jo lapsuudessa sinuun istutettu itseinho ihan toisesta näkökulmasta kuin ulkonäöstä alkaen?

 

[Ap.]

Voisiko todellinen ongelmasi olla jossakin muualla? Jospa itseinhosi johtuu jostain aivan muusta kuin ulkonäöstä, mutta olet vain päättänyt kohdistaa inhosi siihen, koska se on helpompaa kuin etsiä itseinhon oikea syy?
Kaiken näköiset ihmiset voivat olla onnellisiä ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin ovat, sen takia mä en usko, että ulkonäkö olisi oikeasti todellinen syy kenenkään pahoinvointiin.
Toisinsanoen pitäiskö sinun köäsitellä se jo lapsuudessa sinuun istutettu itseinho ihan toisesta näkökulmasta kuin ulkonäöstä alkaen?

Mitähän se sitten voisi olla? Kun kuitenkin voin pahoin kun näen itseni esim. valokuvista.

 

[LisaMarie]

Mitähän se sitten voisi olla? Kun kuitenkin voin pahoin kun näen itseni esim. valokuvista.

Tuolla aiemminhan kerroit, että äitisi on jo syöttäny sinulle tuon huonommuuden tunteen, tyytymättömyyden ulkonäköön. Jos sinun pitää käsitellä suhteesi äitiin?

 

[Ap.]

Olen miettinyt suhdettani äitiini myös. Tullaan ihan hyvin juttuun. Joskus käydään yhdessä ostoksilla, mutta jotenkin en kyllä voi sanoa, että nauttisin hänen seurastaan vaikka välillä ihan mukavaa yhdessä onkin. Toisinaan lenkkeillään yhdessä mutta mielummin menen yksin.
Jos äitini höösää lasteni ympärillä ( ei saa mennä sinne ettet tipu, varo etten kaatua tms. ) tai jos säälii lapsiani ( voi, se on vielä niin pieni ettei se ymmärrä... syliin se aina haluaa ja pitäähän sille olla aikaa että ottaa syliin jne. ) niin sekin oksettaa!! En kyllä muutenkaan pidä yhtään mistään säälistä tms. lässyttämisestä kenenkään osalta vaikka itse kutsunkin lapsiani hellittelynimillä ja muuta lällyä
Mutta jos olen rehellinen niin tärkeämpi minulle on isäni ja hänen sukunsa kuin äitini ja hänen puolen suku. Vaikka ei isän kanssa yhdessä missään käydäkään tms.
Äitini on ulkonäön lisäksi muutenkin saanut minut ja toisen veljeni tuntemaan itsemme huonommaksi kuin muut. Isäni on tehnyt tätä 'mollaamista' myös leikillään mutta äitimme ei ole mikään sellainen vitsiniekka joten se tunne siitä, että hänen sanansa ovat totta, on jäänyt mieleen.
N. kerran vuodessa otetaan äitini kanssa yhteen kun yritän pitää puoleni ja hän minut jyrää. Minun tunteet ovat vääriä AINA. En tiedä miksi.
Viimeisin riita tuli keväällä kun veljeni ( joka on minulle todella läheinen ) erosi kihlatustaan ja oli sen vuoksi maassa. Meillä juhlittiin kuopuksen 1v synttäreitä vain viikko eron jälkeen ja kerroin äidilleni, että toivon, että veli kuitenkin tulee meillä käymään. Äiti hermostui ja sanoi että olen itsekäs. "joo, toisen on pakko tulla teille vaikka on paha mieli koska sinä haluat! Eihän se lapsikaan tajua että tuleeko veli juhliin vai ei." . Koetin selittää että minä vain TOIVON että veljeni tulisi. Ja että on harmi jos hän ei tule kun häntä odotan kylään. Mutta väärinhän sekin oli.

Ja minua jotenkin oksettaa ajatus siitä että äitini jotenkin luulisi olevansa minulle jotenkin erityisen tärkeä!!
Minulla on myös hylätyksi tulemisen pelko.

 

[Ap.]

Onkohan tälläiseen muuta helpotusta kuin ammattiapu?

 

["vieras"]

Minusta kuulostat perinteiseltä kiltiltä tytöltä, joka kohdistaa vihan itseensä. Kun puhut vanhemmistasi, niin siinä on sellainen sävy kuten sinun pitäisi vieläkin vaan jotenkin kestää se, etteivät he kohtele sinua hyvin.

 

[Ap.]

[QUOTE="vieras";24259729]Minusta kuulostat perinteiseltä kiltiltä tytöltä, joka kohdistaa vihan itseensä. Kun puhut vanhemmistasi, niin siinä on sellainen sävy kuten sinun pitäisi vieläkin vaan jotenkin kestää se, etteivät he kohtele sinua hyvin.[/QUOTE]

Koen kyllä niin. Että olen se mukamas vahva joka kestää mitä vain. Ihmiset saa tehdä ja sanoa mitä tahansa. Annan kyllä anteeksi ja hyväksyn kaiken. Pelkään loukkaavani ja koetan tehdä asiat niin kuin muut tahtoisivat minun tekevän.

 

["vieras"]

Koen kyllä niin. Että olen se mukamas vahva joka kestää mitä vain. Ihmiset saa tehdä ja sanoa mitä tahansa. Annan kyllä anteeksi ja hyväksyn kaiken. Pelkään loukkaavani ja koetan tehdä asiat niin kuin muut tahtoisivat minun tekevän.

Tähän voisi ammattiapu olla hyvä. Vaikeaa kuvitella, että voisi olla itseensä ja elämäänsä tyytyväinen, jos toimii noin. Jostakin sen pahan olon pitää tulla ulos. Sinulla se on ilmeisesti ulkonäkö.

 

[Ap.]

[QUOTE="vieras";24260154]Tähän voisi ammattiapu olla hyvä. Vaikeaa kuvitella, että voisi olla itseensä ja elämäänsä tyytyväinen, jos toimii noin. Jostakin sen pahan olon pitää tulla ulos. Sinulla se on ilmeisesti ulkonäkö.[/QUOTE]

Joskus olen ammattiapua miettinyt ( siis varmaan vuosi tai parikin sitten ) mutta jotenkin pelkään sitä ajatusta että kaiken maailman 'möröt' pitää kaivella esiin. En siis tiedä onko edes mitään mörköjä, en ainakaan tiedä olevan, mutta ajatus siitä että jotain mielestä löytyykin ei tunnu hyvältä :/

 

[mitähän tekis?]

Muakin alkanut ällöttää. Ikää 56 ja parin vuoden sisällä alkanut kaikki roikkua, vaikkei paino ole noussut, siis normipainoinen.

 

[Ap.]

Muakin alkanut ällöttää. Ikää 56 ja parin vuoden sisällä alkanut kaikki roikkua, vaikkei paino ole noussut, siis normipainoinen.

Minulla roikkuu vain tuo raskauksien myötä löysäksi jäänyt massu Rinnatkin ovat suuremmat kuin ennen, nyt C-kuppi, ennen B. Mutta ne ei haittaa. Lantio on leveämpi kuin ennen ja se häiritsee. Jostain syystä ihannoin tikkulaihoja naisia :/
Ikää vasta 25v.

 

[LisaMarie]

Minulle tuli mieleen tämä lista, kun luin viestejäsi:

1. Meistä tuli eristäytyneitä sekä ihmisiä ja auktoriteettihahmoja pelkääviä. (Pidämme helposti muita auktoriteeteina)

2. Meistä tuli hyväksynnänhakijoita ja kadotimme siinä ohessa identiteettimme.

3. Pelkäämme vihaisia ihmisiä ja kaikkea henkilökohtaista arvostelua. (Koemme helposti asiat henk. koht. arvosteluna, tämä vaikeuttaa esim. työelämää)

4. Meistä tulee alkoholisteja ja/tai menemme alkoholistien kanssa naimisiin tai löydämme jonkun muun pakonomaisesti käyttäytyvän persoonallisuuden, kuten työnarkomaanin, täyttääksemme sairaat hylkäystarpeemme.

5. Elämme elämäämme uhrin näkökulmasta, ja tuo heikkous vetää meitä puoleensa rakkaus- ja ystävyyssuhteissamme. (Ei ollut minun vika, että opiskelut jäi, johtui miehestä...Ja kukahan sen miehen valitsi???)

6. Meillä on ylikehittynyt vastuuntunto, ja meidän on helpompi huolehtia muista kuin itsestämme; näin meidän ei tarvitse katsoa liian läheltä omia virheitämme, jne. (Emme tunnista tarepitamme ja tunteitamme)

7. Saamme syyllisyydentunteita, kun nousemme puolustamaan itseämme sen sijaan, että antaisimme periksi muille.

8. Tulimme riippuvaisiksi kiihtymyksestä. (Katastrofin odotus, kyllä koha jotain tapahtuu, ei voi nauttia rauhasta, tekee ongelmia tyhjästä, jos kaikki on hyvin)

9. Sekoitamme rakkauden ja säälin, ja meillä on taipumus ”rakastaa” ihmisiä, joita voimme ”sääliä” ja ”pelastaa”.

10. Olemme tukahduttaneet traumaattisen lapsuutemme tunteet ja olemme menettäneet kykymme tuntea tai ilmaista tunteitamme, koska se sattuu niin paljon (kieltäminen).

11. Tuomitsemme itsemme ankarasti, ja meillä on hyvin alhainen omanarvontunne.

12. Olemme riippuvaisia persoonallisuuksia, jotka kammoavat hylkäämistä, ja teemme mitä tahansa jatkaaksemme suhdetta, ettei meidän tarvitsisi kokea tuskallisia hylkäämisen tunteita, joita saimme eläessämme sairaiden ihmisten kanssa, jotka eivät koskaan olleet emotionaalisesti läsnä meitä varten. (Jättää mieluummin kuin tulee jätetyksi, vaikka roikuu epäterveissäkin ihmissuhteissa)

14. Olemme raegoijia, emme toimijoita.

Tämä lista on kopioitu AAL:n sivuilta, mutta vaikka tässä puhutaan alkoholismista, samaa ilmiötä synnyttää muu epäterve kasvuympäristö.

 

["vieras"]

Joskus olen ammattiapua miettinyt ( siis varmaan vuosi tai parikin sitten ) mutta jotenkin pelkään sitä ajatusta että kaiken maailman 'möröt' pitää kaivella esiin. En siis tiedä onko edes mitään mörköjä, en ainakaan tiedä olevan, mutta ajatus siitä että jotain mielestä löytyykin ei tunnu hyvältä :/

En usko, että sinulla on mitään mörköjä. Lähinnä vaan tietynlaisia psyykkisiä toimintatapoja, jotka eivät ole hyväksi voinnille. Ja kukaan ei ole arvostelemassa siellä sinua, vaan terapiassa käydään siksi, että olisi itsellä parempi olo. Sitoutumista ja pitkäjänteisyyttä se tietenkin vaatii.

Vähän ehkä kuulostaa siltä, että sinulla voisi olla riippuvaisen tai estyneen persoonallisuuden piirteitä. Käypä lukaisemassa näitä, niin voit miettiä osuuko oikeaan.
Poliklinikka.fi - Riippuvainen persoonallisuus
PERSOONALLISUUSH

 

[Ap.]

En pelkää että äitini minut hylkää. Joskus olen jopa toivonut sitä että jättäis minut rauhaan! Mutta ehkä esim. mieheni kohdalla pelkään että jotain hirveää tapahtuu ja jäänkin yksin. Tai että löytää jostain paremman ja jättää minut.