Minusta on parempi elää koko elämän sinkkuna kuin rakastaa ja sitten menettää.

["vieras"]

Näin se on. Ennemmin eläisin koko ikäni onnellista elämää tyytyväisenä, vaikka se olisi sitten vähän tylsää ja tasaistakin. Mikään ei ole niin hirveää kuin kokea rakastumisen ja onnen hetkiä ja sitten menettää se. Ei se ole sen arvoista. Olen yhden ainoan kerran rakastunut (ihastunkin todella harvoin) ja olin todella onnellinen. Se ihminen on parasta, mitä minulle on tapahtunut, olimme ensin parhaita ystäviä ja sitten rakastavaisia. Kukaan ei koskaan ole ymmärtänyt minua niin hyvin tai saanut minua nauramaan tai itkemään niin paljon. Sitten menetin sen ihmisen. Ikävöin häntä joka solullani. Kenenkään muun seura ei saa minua yhtä iloiseksi eikä elämäni ole sen jälkeen ollut enää entisellään. Parasta oli, kun eleli onnellisesti sinkkuna eikä vielä osannut kaivata sellaista, jota ei ole kokenut. Vaikka koin hänen kanssaan elämäni parhaat hetket, oli hänen menettämisensä niin kova pala, että toivon, etten koskaan olisi tutustunut häneen. Rakastan häntä edelleen.

Muita vastaavaa kokeneita?

 

["Mito"]

Tietysti menettäminen on tavattoman raskasta ja surutyö voi kestää vuosia. Itse olen kokenut suuren rakkauden ja sitten kaiken särkymisen kamalalla tavalla. Silti olen iloinen, että sain nauttia rakkauden antimista useiden vuosien ajan.

 

[Ryppypyllikki]

Minusta olisi kurjempaa etten olisi saannut koskaan kokea rakkautta. Onneksi olen saannut muutamankin kerran. Aina se menetys pahalle tuntuu, mutta ajan kanssa siitä yli pääsee

 

[Kais]

Mie mielummin rakastan ku oon sinkku nykyään.
Miun ei ole tarvinnu koskaan menettää rakasta ja toivottavasti ei niin käy koskaan, paitsi jomman kumman kuolessa.

Mie mielummin rakastan ja otan riskin menettämisestä.
Kaheksan vuotta yhessä ja kuusi vuotta naimisissa oltu miehen kanssa.

 

["vieras"]

Minusta taas on jollain tapaa ihanaa se menettämisen tuska. En tiedä mikä siinä kiehtoo. Nyt olen ollut monta vuotta sinkkuna ja tappavan tylsää elämää, ilman mitään isoja tunteita.

 

[fifiia]

Läheisyys ihmisten kanssa antaa niin paljon enemmän kuin menettäminen ottaa. Voiko ihminen elää niin yksin että ei kaipaisi koskaan ketään? Surulle on tietenkin annettava oma aikansa, eikä kaipaus välttämättä häviä koskaan, vaikka suru helpottaisi.

 

["Anne"]

"I Guess I'd rather hurt than feel nothing at all"
Lady Antebellum - Need you now

 

["aloittaja"]

Taidan olla aika yksin ajatusteni kanssa. Olin oikeasti onnellisempi sinkkuna kuin nyt. Tuon rakkauden menettämisen jälkeen en ole koskaan ollut yhtä onnellinen kuin ennen niitä suurten tunteiden kokemista. Ja tästä on siis jo aikaa, eli ei ole mikään tuore suruprosessi käynnissä. En haluaisi elää ikävän kanssa ja sen tiedon, että jossain on ihminen, jota rakastan koko sydämestäni ja jonka seurassa viihdyn paremmin kuin kenenkään muun ja jota en koskaan enää saa tavata. Edelleen tulee jatkuvasti hetkiä, jolloin tekisi mieli kertoa/sanoa hänelle jotain. Hän on mielenkiintoisin ja ainutlaatuisin koskaan tapaamani ihminen. Minusta parempi olisi, jos en olisi koskaan oppinut häntä tuntemaan. Silloin en tietäisi, mitä menetin.

Totta kai rakkaus/rakastuminen on sen arvoista, jos sen saa pitää. Tällaista en olisi ikinä toivonut. Ihmiset taitaa olla aika erilaisia näissä asioissa, minulle tämä ihminen oli liian tärkeä menetettäväksi. Niin tärkeä, että olisi ollut parempi olla tutustumatta niin ei olisi tarvinnut menettää ja niin ikävissä merkeissä. On vaikea hyväksyä, että menetin sen kaiken väärinkäsitysten takia. Se kaikki ihana olisi yhä voinut jatkua. Olen ihan tyytyväinen elämääni nykyään, mutta se ikävä ym. on raskas elämänkumppani ja minulle edelleen hyvin kipeä asia.

 

["aloittaja"]

Olenkohan jonkin sortin läheisriippuvainen, kun ajattelen/tunnen näin. Edelleenkin olisin valmis tekemään paljon saadakseni sen ihmisen takaisin ja se olisi unelmieni täyttymys. Minun oli äärimmäisen vaikea päästä edes tämän verran asiasta yli.

 

["niksnaks"]

Paljonko menettämisestä on kulunut aikaa? Sitä joskus suree niin kauan, jää tunteisiinsa vellomaan paremman puutteessa, kun yllättäen kohtaakin uuden ihmisen joka on vielä sopivampi. Näin se prosessi menee ja se on kasvua. Älä nyt jumiuta tuossa ikävässä ja estä elämää tulemasta sun luo.

 

[idunnor]

Musta tuntui tolta joskus, olin vahvasti sitä mieltä, etten enää halua satuttaa itseäni niin pahoin ja vuosia sinkkuilin. Ei siinäkään kolhuilta säästynyt. Ja nyttemmin olen onnellinen kun löysin ihmisen joka sai mut uskomaan, että riski kannattaa ottaa.

 

["vieras"]

[QUOTE="niksnaks";24246146]Paljonko menettämisestä on kulunut aikaa? Sitä joskus suree niin kauan, jää tunteisiinsa vellomaan paremman puutteessa, kun yllättäen kohtaakin uuden ihmisen joka on vielä sopivampi. Näin se prosessi menee ja se on kasvua. Älä nyt jumiuta tuossa ikävässä ja estä elämää tulemasta sun luo.[/QUOTE]

Elämässä voi käydä joskus niinkin, ettei rakastu enää uudelleen tai ainakaan löydä koskaan ketään toista, joka olisi yhtä rakas kuin se, jonka menetti. Sekin pitää hyväksyä.

 

["vieras"]

No, se ei pelaa joka pelkää.

 

["aloittaja"]

[QUOTE="vieras";24246165]No, se ei pelaa joka pelkää.[/QUOTE]

Olisi kannattanut pelätä.

 

["niksnaks"]

[QUOTE="vieras";24246162]Elämässä voi käydä joskus niinkin, ettei rakastu enää uudelleen tai ainakaan löydä koskaan ketään toista, joka olisi yhtä rakas kuin se, jonka menetti. Sekin pitää hyväksyä.[/QUOTE]

Jos noin haluaa ajatella niin sitten jatkaa mutustelua, joku jopa varmaan nauttii sellaisesta. Et vastannut paljonko aikaa on kulunut sillä kaikella on aikansa.
Haikailemalla kyllä menettää mahdollisuuden vielä suurempaan onneen. Koskaan ei voi tietää olisiko se menetetty kuitenkaan ollut juuri se oikea.

Puhutaanko tässä nyt kuolleesta vai elävästä menetetystä rakkaudesta? Minkä ikäinen sä olet?

 

[PölyEsteri]

Minusta aivan toisinpäin. On parempi, että elämä tuntuu, hyvältä ja pahalta, kuin että ei tunnu miltään. Mitä elämää sellainen on edes.

 

["vieras"]

[QUOTE="aloittaja";24246213]Olisi kannattanut pelätä.[/QUOTE]

Ei mitää saa jos vain odottaa, sitä oikeaa ei ehkä tulekkaan...

 

[vava]

Minusta ei. Mä olen ollut yhdessä mieheni kanssa yli 14 vuotta ja meillä on kolme lasta. Jos joskus eroaisimme, niin en kyllä katuisi tätä yhdessäoloaikaa hetkeäkään. Meillä on nimittäin pääsääntöisesti ollut näiden vuosien aikana kaikki erittäin hyvin, me ymmärrämme toisiamme. Kliseistä ehkä, mutta tarkoitan sellaista sielujen sympatiaa.

Jos eroaisimme, niin sen jälkeen tuskin enää hankkiutuisin mihinkään suhteeseen. En vaan osaa kuvitella, että mulla vois joskus myöhemmin vielä käydä näin hyvää mäihää miesten parissa. Rima on aika korkealla näiden vuosien jälkeen, enkä usko, että kukaan muu sitä enää voisi ylittää.

 

["aloittaja"]

Minusta aivan toisinpäin. On parempi, että elämä tuntuu, hyvältä ja pahalta, kuin että ei tunnu miltään. Mitä elämää sellainen on edes.

Minusta on parempi elää ilman suuria vastoinkäymisiä. Minun elämäni oli ennen tuota helppoa, onnellista ja huoletonta, pieniä vastoinkäymisiä toki oli. En ajattele niin, että kärsimys jotenkin jalostaisi ja kaikkien tulisi kokea menetyksiä.

 

[PölyEsteri]

[QUOTE="aloittaja";24246302]Minusta on parempi elää ilman suuria vastoinkäymisiä. Minun elämäni oli ennen tuota helppoa, onnellista ja huoletonta, pieniä vastoinkäymisiä toki oli. En ajattele niin, että kärsimys jotenkin jalostaisi ja kaikkien tulisi kokea menetyksiä.[/QUOTE]

Ei elämä pelkkää menetystäkään ole. Mutta jotta voisi kokea niitä kivoja asioita, on joskus otettava riskejä. Kun rakastaa oikein kovasti, menettämisen riski on suurempi. Mutta en aio taipua pelon takia ja menettää kykyä rakastaa ja tuntea suuria tunteita.

 

["vieras"]

Ei elämä pelkkää menetystäkään ole. Mutta jotta voisi kokea niitä kivoja asioita, on joskus otettava riskejä. Kun rakastaa oikein kovasti, menettämisen riski on suurempi. Mutta en aio taipua pelon takia ja menettää kykyä rakastaa ja tuntea suuria tunteita.

Osittain samaa mieltä. Joskus kuitenkin menettämisen tuska voi olla voimakkaampaa kuin onni siitä yhdessä vietetystä ajasta. Etenkin, jos sen onnen on menettänyt liian nopeasti.

 

["vieras"]

Turtuuko siihen menettämiseen, jos sitä kokee monesti?

 

[Non compos mentis]

Mä taas haluaisin olla kylmän viileä ja rationaalinen aina. Mutta johtuuko sitten slaavilaisesta osasta geeneissäni, en kykene siihen pyrkimyksistäni huolimatta. Annan sydämeni tarjottimella liiskattavaksi. Tunnenpahan ainakin eläväni!!!

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";24246339]Turtuuko siihen menettämiseen, jos sitä kokee monesti?[/QUOTE]

Ei. Mä olen menettänyt monta läheistä ja rakasta kuolemalle. Mutta se on kestettävä, muuta ei voi.
Ei kukaan ihminen voi elää niin, etteikö koskaan joutuisi menettämään jotain tärkeätä, rakasta ja arvokasta. Ja jos niin yrittää elää, siinä menettää elämän, ilon ja tunteet ja sen luulisi sattuvan ja kaduttavan.

 

["life"]

Itse olen kokenut palavia rakkauksia ja riutunut eroista. Kyynistynyt, ja nykyään päättänyt että en ihastu tai rakastu - vaan toiveitani ei taideta kuulla; koska mitä enemmän juoksen karkuun ihmissuhteita, sitä nopeammin ne juoksee mut kiinni