Lapsettomista kavereista ei ole kyllä mitään tukea...

Niin, olen sen huomannut kahden pienen äitinä, että lapsettomilta on turha odottaa mitään ymmärrystä tai tukea. Esim. jos soitan pitkän tauon jälkeen niin eivät edes kysy miten lasten kanssa menee kotona. Jos sanon varovasti, että kuopuksella on koliikki, niin vastaus on "ai jaa". mutta ei siis kysymyksiä esim. miten minä jaksan tms...

Onko muut huomanneet samaa? MUTTA enpä ehkä itsekään olisi osannut olla tukena jos tilanne olisi toisin päin..

 

Oletko itse tukenut kavereitasi?

 

Aivan niin, ja se on ihan luonnollista. Ei ihmistä yleensä kiinnosta se mistä sillä ei ole mitään käsitystä, ja samassa elämäntilanteessa olevat/olleet osaavat ymmärtää ja tukea parhaiten =) älä edes yritä selostaa lapsettomille kavereillesi kaikkea, tai menetät heidät. He saavat sitten sinulta tukea kun saavat lapsia, niin se vaan menee!

 

Lapsettomat ei välttämättä oikein ymmärrä lapsellisten ongelmia.

 

Oletko itse tukenut kavereitasi?

Totta kai . Kyllä mulle on monet mies- ja terveyshuolet kerrottu ja niitä ollaan yhdessä mietitty ja tsempattu.

 

Oletko sä kysynyt, miten niillä menee töissä/opiskeluissa/harrastuksessa/parisuhteessa? Tai esim. miten jonkun lapsettoman ystävän kissa/koira/kani on pärjännyt, kun on tosi kuumiakin päiviä ollut?
Vaikka ei vähääkään edes kiinnostaisi.

Jos olet, niin napinasi on ehkä jossain määrin aiheellista. Jos et ole, niin sehän toimii molempiin suuntiin;
täysin erilaisessa tilanteessa elävän ihmisen on vaikea asettua sillä lailla toisen asemaan, että osaisi kysyä edes kuulumiset "oikein".
Joko sieltä jostain löytyy edelleen se joku yhteinen langanpätkä, jutunjuuri. Tai sitten on parempi etsiä ystäviä, joilla tilanne on lähempänä omaa.

 

Itse lapsettomana, keskenmenon saaneena, lapsettomuushoitoja läpi käyneenä ja nyt rv 6+5 en ainakaan ole osannut tukea lapsellisia kavereitani. Lapset ovat olleet arka aihe itselleni, koska se ei ole missään vaiheessa ollutkaan itsestäänselvä asia saada lapsia. Tietysti jos asia olisi ollut niin että en vain olisi halunnut lapsia niin ehkä sitten olisinkin osannut tukea kavereitani. Sitä on vaan ottanut pientä hajurakoa, koska on vaan tuntunut niin vaikealta kohdata lapsellisia kavereitani. Ehkä sitä kuitenkin on niin eri ajatusmaailma, lapsettomilla ja lapsellisilla, että voi olla ettei jotkut vaan osaa suhtautua lapsiasioihin... en tiedä, mutta itse henkoht en vain ole kyennyt kuuntelemaan toisten lapsiasioita kun on ollut itselle arka-asia. Voi olla että vedin nyt kuitenkin ihan asian vierestä, mutta kunhan nyt kommentoin

 

Mä olen lapseton ja vahdin aina tarvittaessa äiti-ystävieni lapsia ja saatan heidän luonaan kyläillessä esim. katsoa lasten perään aamulla, että ystäväni saa nukkua pidempään tms. Voin puhua heidän kanssaan niin lapsiin kuin muihinkin asioihin liittyvistä iloista ja suruista. Tuki on kyllä molemminpuolista, vaikkei mulla olekaan lapsia. Auttavat ja tukevat sitten muissa asioissa.

 

Esim mun yks lapseton kaveri todellakaan tiennyt mitä koliikki on "käytännössä". Eli kun kuuli että kaverin lapsella (ei meiän vaan yhteisen kaverimme)on koliikki niin kommentoi mulle tyyliin "niin eiks se oo se että se itkee vähän ajan päästä siitä kun on syöny? eiks vauvojen vatsakipuun oo jotain jumppaa tai jotain?" Eli hän ei todellakaan ymmärtänyt mitä voi olla elämä koliikista kärsivän vauvan kanssa.. Eihän sun kaverilla vaan oo vähän sama tilanne? Että sä puhut ns lapsiperhe-kieltä (käytät ilmaisuja ja termejä mitkä on muille pienten lasten vanhemmille ihan tuttuja,mutta lapsettomille "hepreaa) ja sun kaveris ei vaan ymmärrä mitä tarkotat.

 

Mä olen lapseton ja vahdin aina tarvittaessa äiti-ystävieni lapsia ja saatan heidän luonaan kyläillessä esim. katsoa lasten perään aamulla, että ystäväni saa nukkua pidempään tms. Voin puhua heidän kanssaan niin lapsiin kuin muihinkin asioihin liittyvistä iloista ja suruista. Tuki on kyllä molemminpuolista, vaikkei mulla olekaan lapsia. Auttavat ja tukevat sitten muissa asioissa.

No kyllä varmaan jotkut on tuollaisia . hienoa. Mutta omat ystäväni, ne pitkäaikaisetkin, on muuttuneet ihan oudoiksi sen suhteen, että kuulumiseni "lasten suhteen" ei kiinnosta. Itse kyllä kyselen kuulumisia ja olen aidosti kiinnostunut mitä ne puuhaa. Mutta tavallaan empatiaa, ymmärrystä tms. tähän lapsiasiaan ei oikein löydy. Kukaan ei edes kysy esim. saanko nukuttua, onko rankkaa jne..

 

Lapsettomat ei tajua millaista on lapsien kanssa. Niin yksinkertaista se on. Ei ne välttämättä tiedä edes mitä koliikki tarkoittaa, tai ajattelevat korkeintaan että ainahan vauvat itkee.

 

No kyllä varmaan jotkut on tuollaisia . hienoa. Mutta omat ystäväni, ne pitkäaikaisetkin, on muuttuneet ihan oudoiksi sen suhteen, että kuulumiseni "lasten suhteen" ei kiinnosta. Itse kyllä kyselen kuulumisia ja olen aidosti kiinnostunut mitä ne puuhaa. Mutta tavallaan empatiaa, ymmärrystä tms. tähän lapsiasiaan ei oikein löydy. Kukaan ei edes kysy esim. saanko nukuttua, onko rankkaa jne..

No mä olenkin vähän tällainen outo, kun olen tälläkin palstalla pyörinyt lapsettomana 6 vuotta ja olen kiinnostunut lapsiin ja lapsiperheisiin liittyvistä asioista.

 

Heittäisin tähän ihan muuten vain, että pitääkö sen olla aina se toinen joka soittaa tai ottaa yhteyttä, ehkä sinäkin voisit soittaa tai jotain, eikä odottaa kuukausi kaupalla ja sitten ihmetellä kun toista ei hirveästi kiinnosta? Tai ehkä häntä ei todellakaan kiinnosta, tai hän ei ole kiinnostunut lapsista, siksi ehkä lapseton? Minulla on yksi ystävä joka ei koskaan kuuntele minua, vaan soittaa vain kun haluaa puhua omista ongelmistaan. Minun ongelmia hän aina vähättelee, ei paljoa kiinnosta kuunnella häntä tai kysellä hänen vointiaa sen enempää.

 

Kyse voi olla siitä, että lapsettomat ei välttämättä vaan tajua kysyä noita asioita. Minulla ei ole lapsia ja vasta yhdellä ystävälläni on. En minä osaa puhelimessa hänen lapsestaan oikein muuta kysyä kun, että onko ollut terveenä.

 

Huomasin aikoinaan saman, mutta en ottanut siitä nokkiini. Enhän mä itsekään lasten kanssa kotona ollessa muistanut kysyä, millaista kaverillani on nyt töissä, onko siellä riittävästi sijaisia ja miten hän jaksaa raataa niska limassa, jos sijaisia ei ole. Sen vuoksi yritinkin heidän kanssaan keksiä jotain sellaisia puheenaiheita, jotka kiinnostavat molempia ja joissa ollaan kutakuinkin samalla planeetalla.

 

[QUOTE="eee";24212565]Lapsettomat ei välttämättä oikein ymmärrä lapsellisten ongelmia.[/QUOTE]

Lapsellisia ei välttämättä oikein edes kiinnosta lapsellisten ongelmat.

 

[QUOTE="vieras";24216791]Lapsellisia ei välttämättä oikein edes kiinnosta lapsellisten ongelmat.[/QUOTE]

Hops korjataas heti eli siis LAPSETTOMIA ei välttämättä kiinnosta ne lapsellisten ongelmat.

 

Ei lapsetonta kiinnosta lapsiin liittyvät jutut. Mua ei oikein kiinnosta muiden lapset, vaikka itsellä on kaksi (tosin jo isoja ovat ).
Ei mua oo koskaan kiinnostanu. Yritän kyllä jotain vähän kysellä ja olla olevinaan kiinnostunut, kun joku niistä selittää. Mutta ei mua ne oikeasti kiinnosta.

 

Ei lapsetonta kiinnosta lapsiin liittyvät jutut. Mua ei oikein kiinnosta muiden lapset, vaikka itsellä on kaksi (tosin jo isoja ovat ).
Ei mua oo koskaan kiinnostanu. Yritän kyllä jotain vähän kysellä ja olla olevinaan kiinnostunut, kun joku niistä selittää. Mutta ei mua ne oikeasti kiinnosta.

Lapsettomana ei senkään vertaa nappaa kuunnella selostusta vauvan suolen toiminnasta, puklaamisesta, vaippaihottumasta, vuotavista vaipoista, huonosti nukutuista öistä ynnä muista vanhemmuuden ilmeiseen ihanuuteen liittyvistä nautinnoista.

 

Mutta miten voisikaan olla yhtäkkiä asiantuntijana kyselemässä lapsiperheen arjesta, jos niitä lapsia ei itsellä ole?
Pätee moneen muuhunkin asiaan. Vaikka koirien hoitoon. Jos mulla on 15 koiraa ja kenneltoiminta ja pentujen teettämistä, en voi olettaa, että joku koiraton ystäväni olisi yhtäkkiä hirvittävän kiinnostuneena kyselemässä näistä asioista. Etsitään joku puheenaihe, josta molemmat kiinnostuneita.

 

Ymmärrätkö sinä ap esim. minua, jolla on perheessä useampi adhd-lapsi? Tiedätkö sinä miten rankkaa se arki voi olla. Tuskin saan keneltäkään muulta tukea ja ymmärrystä kuin sellaiselta jolla on adhd-lapsi omasta takaa. Minä taasen en ymmärrä esim. syöpäpotilaiden arjesta yhtään mitään. Samoin se lapseton ei voi aina ymmärtää sinun elämääsi.

 

Mulla on 2 lasta ja en minäkään tiedä mitä koliikki on. Olen luullut, että terveydenhoitoalan ihmisetkin on siitä montaa mieltä.

Ei meillä nukuttu mutta ei huudettukaan vauva-aikoina.
Minusta oli lapsettomana ihan ok vahtia miehen kanssa toisten lapsia hetken, jos pyydettiin. Itse en olisi uskaltanut tarjoutua, mutta pidin kunnia-asiana jos pyydettiin, ja katsoin mielelläni hetken (pari tuntia) ihan vaihtelun vuoksi, ei mitään korvausta.

Mutta jos joku olisi odottanut että jaksaisin syventyä kovin syvällisesti puhelimessa lapsettomana kuuntelemaan koliikeista ja lasten syömisistä, niin varmaankin ystävyys olisi vähän laimentunut, koska ei minusta olisi ollut ymmärtämään lapsettomana tai jaksamaan lapsettomana opiskelijana sellaisia kovin pitkään.

 

Ihmiset myös odottaa kavereilta kovin eri asioita. jotkut, joilla on lapsia, odottaa nimenomaan sitä, että saavat hetkeksi irtaantua lapsista ja puhua jostakin ihan muusta.