Eka kertaa jäin miettimään voiko se vauva-arki olla noin raskasta...

Huomaan kyllä ajattelevani aika putkinäköisesti tuota vapaa-aikaa jolloin isä hoita lasta. Siis automaattisesti kuvittelen että isä on sellainen normimies kellä voi vauvan jättää noin vain tietäen että hän kyllä pystyy tästä huolehtimaan. Siksi helposti tuntuu turhalta stressaamiselta se että äiti koko tyttöjen vapaaillan ajan on sydän kurkussa siitä miten kotona pärjätään ja siksi nuokaan vapaa-hetket ei tunnu vapailta vaan jopa työläämmiltä kuin vauvan kanssa kotonaolo. Joillain tosissaan voi olla sellainenkin mies kenen pärjäämisestä ei todella tiedä.

 

Huomaan kyllä ajattelevani aika putkinäköisesti tuota vapaa-aikaa jolloin isä hoita lasta. Siis automaattisesti kuvittelen että isä on sellainen normimies kellä voi vauvan jättää noin vain tietäen että hän kyllä pystyy tästä huolehtimaan. Siksi helposti tuntuu turhalta stressaamiselta se että äiti koko tyttöjen vapaaillan ajan on sydän kurkussa siitä miten kotona pärjätään ja siksi nuokaan vapaa-hetket ei tunnu vapailta vaan jopa työläämmiltä kuin vauvan kanssa kotonaolo. Joillain tosissaan voi olla sellainenkin mies kenen pärjäämisestä ei todella tiedä.

Joo, kerran tyhmyyksissäni annoin exän ottaa vauvan mukaan kaupungille... Halusin itsekkäästi edes hetken omaa aikaa. Muutaman tunnin päästä aloin kaivata vauvaa ja miestä kotiin... Soitin miehelle ja hän ei tietenkään vastannut. Sydän syrjällään siinä sai olla, kunnes mieheni kaverin äiti soitti, että mies oli "unohtanut" vauvan heille ja lähtenyt johonkin...

Kovasti kuitenkin kaikki ihastelivat, kun mies vauvan kanssa liikkui ja häntä varmasti pidettiin ihanana isänä.

 

Olkaa onnellisia kenellä vauva-ajat menneet ilman suuria väsymyksiä. Joku voi ihan oikeasti olla äärirajoillaan vauvan kanssa ja niitä syitä on monia. Ei pidä yleistää että on laiska tai ei vaan ymmärrä mitä se vauva aika vaatii, voi olla muitakin syitä.

 

Mun mielestä yhden terveen ja ns.normaalin lapsen kanssa ei kyllä ole kovin rankkaa. itselläni nyt jo kolme ja voin sanoa että vielä kahdenkin kanssa elo oli aikamoisen nannaa mutta nyt on kyllä kelkka kääntynyt aika lailla. Meillä esikoisella oli koliikki joka kesti 4kk ja kaksi muuta lasta ovat ns.normaaleja,hyviä nukkujia niin esikoisen kanss oli kyllä todella rankkaa. Mutta jos olisin saanut samanlaisen lapsen ekana kuin esim.kakkonen niin arki olisi ollut yhtä juhlaa. Tokihan elämäntilanne vaikuttaa sihhen kuinka paljon lapsi muuttaa arkea. Jos nyt on uraputkessa elänyt city-nainen joka saa lapsen niin kyllähän se arki kääntyy päälaelleen mutta itse en koe että olisin jäänyt mistään paitsi. Ja tokihan tukiverkolla on suuri merkitys ja minulla on sellainen ollut että aina olen päässyt jos olen halunnut. Nyt vieläkin pääsen vaikka lapsia jo kolme.

 

Totuushan kuitenkin on se, että kun sen esikoisen saa, se mullistaa koko elämän. Ennen lasta ei ole vastuussa kuin itsestään, mutta esikoisen saatuasi olet itsesi lisäksi kokoajan vastuussa myös jälkeläisestäsi. Siinä tietenkin eroja, miten kukakin tuon muutoksen ottaa, mutta muutos se on kaikille.

Itse luulen, että isommassa porukassa kun juttu lähtee tuolle linjalle, aletaan suurennella sitä asiaa. Jos puhe olisi ollut siitä, kuinka helppoa vauvan kanssa on, niin noita samoja asioita oltaisiin hienostelut tai oltu sanomatta.

 

siis sehän on vaan siitä kiinni minkä tyyppinen ihminen on, viihtyykö kotona ja rauhallisissa ympyröissä vai ei. Ja nykyaikakin nyt on sellaista että kovinkin moni meistä on kasvanut ja tottunut siihen kiireiseen lifestyleen.

En minäkään viihtynyt kotona, ja siksi se arki oli niin raskasta. Ja varsinkin 1 lapsen kanssa sitä on juuri niin kiinni kuin em. äidit sanovat, ja varsinkin jos se ainoa lapsi on luonteeltaan jatkuvasti seuraa kaipaava. Kun on sisaruksia, on myös leikkikaveria. Saa kuoria potut rauhassa.

Ja sitte on hurjasti vielä näitä paikkakuntaeroja, mä olisin varmasti viihtynyt kotona ihan eri tavalla jos täällä ois jotain harrastusmahdollisuuksia tai edes puistoja missä lapsen kans voi käydä. Vaan kun ei ole, ja silloin ei ollut oikein kavereitakaan joilla ois lapsia.

 

Meillä on 2kk ikäiset tuplat ja melkoista hässäkkää on. Tällä hetkellä arki miltei sietämätöntä siksi, että toisella vauvoista on paha refluksi, jonka kanssa elämä on tällä hetkellä pelkkää huutoa, kirkumista ja kipeää vauvaa. Hoitele siinä nyt sitten kahta vaativaa pientä nyytiä päivät pitkät yksin. Kipeää vauvaa pidän kaikki ajat kantorepussa, jotta mahahapot eivät pääsisi nousemaan niin pahasti kurkkuun ja vauvaparka saisi levättyä. Kaaosmaisia on tilanteet, joissa molemmat itkevät kipua, nälkää tai huomiota lohduttomasti ja sylejä on vain yksi. Että en tosiaan käsitä, miten jotkut ei pärjää sen yhden kanssa....?!? Meillä kuitenkin mies onneksi osalistuu vauvojen hoitoon täysillä heti töistä tultuaan, kaikki viikonloput ja yöt myös. Mutta jospa tää tästä...

 

[QUOTE="niinpä";23935437]Minulla on kaksi sairasta lasta ja yksi "terve" ja kyllä nuorimman kanssa voin sanoa olevan helppoa. Ei sairaalassa käyntejä joka toinen päivä ei sairaalassa asumista, ei purkki kaupalla lääkkeitä, ei leikkauksia yms. Tai noh, on hänellä muutama allergia mutta vain muutama...
Luulisin kun vertaan kahta isompaa lasta, että kyllä vain on helpompaa nyt. En oikein ole koskaan lähtenyt tuollaisiin keskusteluihin mukaan kun mielestäni se on vain pelkkää kitinää.[/QUOTE]

joo kyllä korpee kuunnella muitten keskusteluja siintä kuin on rankkaa ja viakeeta ja plaaplaa.. me asuttiin viimekesänä 7vk lastenklinikalla ja lasta leikattiin 3kertaa, sen jälkeen ollaa ravattukontrolleissa ja osastojaksoilla ja oltu kotona nenämahaletkuruokinnassa ja lääkkeitä menee kokoajan yms yms ms.

Lisäksi mies on kokoajantöissä että minä voin olla kotona, kelankanssa tapellaan edelleen vammaistuista ja ja rahat kokoajan finissä. viimekuussa käytiin polilla 8kertaa eli sekin kustansi jo 240 euroa

Silti ollaan kaikki edelleen melkein täysijärkisiä ja välillä meillä on jopa ihan hauskaa olla kotona. aurinko pilkahtelee risukasaankin välillä.

ja kaikkein hulluinta on että mulla on silti ihan karsee vauvakuume, mutta onneksi järjenääni on toistaiseksi voittanut

 

Ekan kanssa sitä luulee, että se on maailman raskainta.
Toisen kanssa jo vähän tietää, että vois pahemminkin olla.
Kolmannelta tajuaa, että tämähän on lystiä.
Neljännen kanssa menee vähän pakka sekaisin.
Viidenneltä jo hengästyttää.
Kuudennen kanssa tuntuu, ettei yhtään enää.
Seitsemäs syntyy vähän varkain.
Kahdeksan kanssa tuntee elävänsä täyttä elämää. :heart:

 

[QUOTE="mutsi";23936145]Ekan kanssa sitä luulee, että se on maailman raskainta.
Toisen kanssa jo vähän tietää, että vois pahemminkin olla.
Kolmannelta tajuaa, että tämähän on lystiä.
Neljännen kanssa menee vähän pakka sekaisin.
Viidenneltä jo hengästyttää.
Kuudennen kanssa tuntuu, ettei yhtään enää.
Seitsemäs syntyy vähän varkain.
Kahdeksan kanssa tuntee elävänsä täyttä elämää. :heart:[/QUOTE]


Mä pääsin viidenteen asti ja tuli "kylläinen" olo jo. Mutta siis peesaan ihan täysillä tätä.

 

Meillä oli aika sopiva tahti vauvaa ajatellen valmiiksi, ei juostu ahkerasti omissa menoissa, viihdyttiin kotona ja puuhattiin valmiiksi jo paljon sellaista mihin vauva mahtui mukaan suht vaivattomasti. Tottakai oli hiton rankkaa kun yhtäkkiä oli 24/7 sidottu pieneen ihmiseen jonka selviytyminen riippuu kirjaimellisesti meistä, eikä sekään tietty kauhean hehkeää ollut että pieni ihmisenpoikanen huusi iästä 3vk ikään 3kk kurkku suorana kaiket yöt ja välillä vähän päivälläkin, mutta kun sai itsensä kotoa hilattua muualle, oli oikein mukava olla eikä väsymyskään enää painanut ihan niin pahasti

Sain aikamoisia katseita kun sanoin jo pikkuisen synnyttyä että toinen saa tulla piankin, maalailtiin vaikka mitä kauhukuvia siitä miten rankkaa on jo yhden kanssa, saati sitten kahden kun elämä todellakin loppuu viimeistään siihen. Ikäeroa tuli oikein sopivasti ja kahden pienenkin kanssa meneminen on ollut yllättävän helppoa kun vain pakotti itsensä pienistä peloista huolimatta liikkeelle

Nyt alkaa olla haastavampaa kun molemmat juoksee eri suuntiin ja saa koko ajan kärppänä vahtia ettei kumpikaan pääse katoamaan kun mennään jossain, mutta toisaalta ihanaa kun ei enää tarvitse kanniskella vauvaa ja molemmat leikkii hienosti yhdessä ja erikseen.

En muista tunteneeni että esikoisen kanssa olisi mitenkään erityisen rankkaa ollut, olihan se kuitenkin kauan odotettu ja kaivattu lapsukaisemme jonka kanssa halusi viettää mahd paljon aikaa. Mies on ollut ihana ja osallistuva isä jonka vahtivuorolla ei tarvitse pelätä että jotain sattuisi tai se "unohtaisi" lapset johonkin Vaikken ole paljonkaan yksin missään käynyt, mua vapauttaa pelkkä ajatus siitä että se on mahdollista. En ymmärrä äitejä jotka eivät luota isään vaikka tämä olisi täysin kykenevä. Epäreiluahan se on kaikille ja omaakin elämäänsä vaikeuttaa turhaan.

 

Riippuu varmaan joissain tapauksissa myös asenteesta. Itse olen pikkuvauvan yh-äiti ja nytkin ollaan oltu kohta viikko sairaalassa kipeän vauvan kanssa, mutta silti sanoisin, että vauva-arki on helppoa ja mukavaa.

 

mulle toisen vauvan kanssa arki oli tosi raskasta verrattuna eikoiseen joka oli jo teini kun kuopus syntyi..
olin ihan äärirajoilla jaksamisen kanssa,tyttö kun oli kovin itkuinen syynä maitoallergia refluksia+sairasteli aika paljon..
lapsi syntyi keväällä en muista että olisin nauttinut kesästä vaan olin kotona kun en voinut mihinkään lähteä tyttö itki vaunuissa sylissä jne..yöt meni valveilla nyt lapsi on 3vuotta alkaa elämä helpottaa nukkuu vihdoinkin yöt ja ehkä tästä kesästä voin jo nauttia lapsen kanssa käydä reissussa jne..

 

Mulla on ollut ihan oikeasti tosi rankkaa noi vauvavuodet.. No olihan niitä vielä kirsikkana kakun päälle kaksi peräkkäistä vauvavuotta. Voisin vinkua kaikista ulkoisista tekijöistä mitkä siitä teki raskasta, mutta totta puhuen, se raskaus tais olla mun pään sisällä kaikista eniten..

 

niinhän se on et se esikko on se vaikea ja rasittava kun siinä on se suurin työ kun kasvetaan itsekkin äitinä ja isänä.

Tämä varmaan pitää paikkaansa. Meillä on vain yksi lapsi ja kyllä se alku tuntui raskaalta vaikka meilläkin ihan helppo vauva oli.. muuten mutta ei vain nukkunut päikkäreitä. Kun sanotaan että se vastasyntynyt vaan nukkuu ja sitten itsekin sitä odotin eikä se sitten nukkunutkaan Se tuntui raskaalta kun koko päivänä ei siis ollut sellaista hengähdystaukoa niin kuin nykyisin päiväunien aikana. Ja ulos lähtiessä oli aina se pelko että vauva alkaa vaan selittämättömästi itkemään, ilman että sitä sai hiljenemään ennen kuin kotona eli aina lähtiessä oli se pelko mitenkähän nyt sujuu.

Luulin vielä että minun olisi jotenkin helpompi sopeutua äitiyteen kun olen koti-ihminen, mutta kyllä se silti vei hetken että tottui siihen vastuuseen ja siihen että asiat tehdään vauvan ehdoilla. Voin vaan kuvitella miten paljon hankalammalta se tuntuu sellaisesta joka on tottunut hirveästi menemään ja tekemään asioita tietyn aikataulun mukaan.

Mutta joo, kyllähän se nyt on helpottanut ihan hirveästi.. ainakin henkisellä tasolla =) (fyysisesti ei, nyt juostaan muksun perässä ja kielletään kaikki mahdollinen ja ollaan valppaana ihan eri tavalla kuin silloin kun lapsi ei vielä liiku) Verrattuna vuoden takaiseen nyt voin sanoa että arki on oikeasti tosi kivaa, viime vuonna se oli vähän ahdistavaa jotenkin. Mutta missään vaiheessa ei ole tuntunut siltä että lähteminen olisi jotenkin hankalaa.. Tai etenkään imetyksen lopettamisen jälkeen ei mikään ole tuntunut hankalalta tai etten ikinä saisi omaa aikaa. Minulle kun riittää omaksi ajaksi se että saan mennä vaikka lukemaan toiseen huoneeseen kun mies katsoo lasta..