Muita jotka ette ole ikinä olleet masentuneita ja minkälaista elämänne on ollut?

["jepulis"]

[QUOTE="vieras";23789172]Täytyy myöntää, kolahtaa niin vitusti Mä antaisin MITÄ TAHANSA, siis MITÄ TAHANSA että saisin olla mieleltäni terve. On HELVETTIÄ sairastaa psyykkisesti, silkkaa helvettiä. Kun sairastuin ensin minäkin ajattelin että omalla asenteella selätin masennuksen nopeasti. Olen tehnyt aivan helvetisti töitä sen eteen että parantuisin ja joutunut karvaasti kokemaan että kaikesta tekemistäni huolimatta oireilen rajusti psyykkisesti. En enää niinkään masennuksen muodossa mutta muuten. Minulla oli unelmia, haaveita, kunnianhimoa..kaikista niistä unelmista olen joutunut luopumaan ja se sattuu, se sattuu niin helvetisti. Ja nyt joku tulee sanomaan etten edes oikeasti halua parantua vaan maata kotona diagnoosin kanssa.
Ja btw, mun sairastelusta tietää edelleenkin vain muutamat eikä sairaus näy takuulla päälle päin. Elämäni hyvistä asioista nautin takuulla enemmän ja täydemmin kuin moni teistä.[/QUOTE]

Masennuksessa on kuitenkin _mieli_ se, joka sairastaa, se ei ole fyysinen sairaus.
Siksi on merkityksellistä, miten ajattelee ja miten suhtautuu asioihin.
Ei kai masennuksessa aivot halvaannu sentään? Kai ihminen osaa ajatella ja hallita ajatuksiaan, vaikka olisikin masentunut?

 

["vieras"]

[QUOTE="jepulis";23788885]Odotinkin, että saisin kiellon kritisoida.
Masentuneilla ja lapsettomilla ON ongelmansa, sitä ei käy kieltäminen, mut että heitäkö pitäisi kohdella jotenkin erilailla kuin ihmisiä yleensä? En usko.[/QUOTE]

Onko jossain vaadittu kohtelemaan? Koskaan elämässäni en ole moiseen törmännyt,

 

["vieras"]

[QUOTE="jepulis";23789229]Masennuksessa on kuitenkin _mieli_ se, joka sairastaa, se ei ole fyysinen sairaus.
Siksi on merkityksellistä, miten ajattelee ja miten suhtautuu asioihin.
Ei kai masennuksessa aivot halvaannu sentään? Kai ihminen osaa ajatella ja hallita ajatuksiaan, vaikka olisikin masentunut?[/QUOTE]

Kyllä halvaantuu. Ei masentunut pysty ajattelemaan asioita sillä tavalla kuin terve ajattelee. Luulin että tämä on selvä asia kaikille, ei ilmeisesti olekaan? Ei niitä ajatuksia vakavassa masennuksessa todellakaan osaa välttämättä hallita eikä ajatella järkevästi. Sairastan vaikeaa ahdistus- ja paniikkihäiriötä ja olen ollut sairaalahoidossakin useamman kerran. Totta kai minä nyt tajuan että niissä "kohtauksissa" vain mieli oireilee mutta en siinä itse kohtauksessa.

 

["vieras"]

[QUOTE="jepulis";23789229]Masennuksessa on kuitenkin _mieli_ se, joka sairastaa, se ei ole fyysinen sairaus.
Siksi on merkityksellistä, miten ajattelee ja miten suhtautuu asioihin.
Ei kai masennuksessa aivot halvaannu sentään? Kai ihminen osaa ajatella ja hallita ajatuksiaan, vaikka olisikin masentunut?[/QUOTE]

Ja mitä ihmettä edes tarkoitat tällä kommentillasi? Että kaikki se mun helvetillinen työ on ollut täysin turhaa koska oikeasti kyse on vaan ajattelutavasta? Huhhah hei..

 

[67]

Minullakin on ollut elämässä kaikenlaista negatiivista, joita en halua tänne eritellä. On monta asiaa menneisyydessä ja nykyäänkin, jotka voisi luokitella masentaviksi, joksi ne ajattelenkin, mutta en kuitenkaan ole ikinä pitänyt itseäni masentuneena. Ei tulisi mieleenkään heittäytyä jonkin tahon tai lääkkeiden armoille, vaan minusta kaikesta huolimatta löytyy yritystä. Vaikka nuo masentavat asiat usein pyörivätkin mielessä, niin minussa elää vaan sellainen asenne, että tottakai sitä vaan jatketaan eteenpäin kaikesta huolimatta. Mielestäni hymyilen paljonkin. Negatiivinen ajattelutyyli on paljon raskaampaa. Jos vaan heittäisi pyyhkeen kehään, niin sehän se masentavaa olisikin. On siis vain suunnistettava kohti uusia pettymyksiä. ;D Harvoin asiat yrittämällä kuitenkaan pahenevat, mutta yrittämällä saattaa jopa tulee eteen ihaniakin asioita, ja saavutukset ovatkin sellaisia, jotka kohentavat mielialaa.

En siis koe olleeni ikinä masentunut.

 

["jepulis"]

[QUOTE="vieras";23789263]Kyllä halvaantuu. Ei masentunut pysty ajattelemaan asioita sillä tavalla kuin terve ajattelee. Luulin että tämä on selvä asia kaikille, ei ilmeisesti olekaan? Ei niitä ajatuksia vakavassa masennuksessa todellakaan osaa välttämättä hallita eikä ajatella järkevästi. Sairastan vaikeaa ahdistus- ja paniikkihäiriötä ja olen ollut sairaalahoidossakin useamman kerran. Totta kai minä nyt tajuan että niissä "kohtauksissa" vain mieli oireilee mutta en siinä itse kohtauksessa.[/QUOTE]

Olen itsekin sairastanut paniikkihäiriötä jo 16 vuotta, välillä hyvin voimakastakin sellaista. Mutta kyllä totisesti on mielestäni kiinni, miten sen kanssa menee. Väliin sain ihan vain itseäni tsemppaamalla ja uhmaamalla pois tämän vaivan muutamaksi vuodeksi. Nykyään se ei enää juurikaan vaivaa, kun en anna sen vaivata...jos tulee oireita, olen kuin niitä ei olisikaan...menen eteenpäin, vaikka taju menisi. Luultavasti se ei mene kuitenkaan.
Lääkitystä en ole koskaan huolinut.

 

[SporttisMama]

Mä voin kans lisätä itseni listaan, eli en ole koskaan ollut masentunut. Tietysti surullinen montakin kertaa jos jotain vastoinkäymistä tai surua on tullut, mutta mihinkään pohjamutiin en ole koskaan jäänyt pyörimään.
Mulla on ollut hankaliakin vaiheita elämässäni, esim hirveästä exästä eroon pääseminen johon avuksi tarvittiin poliisejakin mutta pääasiassa noista olen vaan saanut ryhtiä ja päättänyt että "PRKL, munhan elämää ei kukaan pilaa!" Läheisiä on kuollut mutta surun keskeltä olen jatkanut elämääni. Ja pyrin aina siihen ettei elämä menisi junnaamiseksi vaan koitan aika-ajoin piristää ja parantaa elämämme laatua.

 

["jepulis"]

[QUOTE="vieras";23789279]Ja mitä ihmettä edes tarkoitat tällä kommentillasi? Että kaikki se mun helvetillinen työ on ollut täysin turhaa koska oikeasti kyse on vaan ajattelutavasta? Huhhah hei..[/QUOTE]

En ole niin sanonut. Voisitko koittaa lukea ihan vain sen, mitä kirjoitan, eikä paisutella juttuja?
Olen ihan vakuuttunut, että ajattelutavalla ja asenteella on merkitystä, sitä tarkoitan.

 

["vieras"]

Minullakin on ollut elämässä kaikenlaista negatiivista, joita en halua tänne eritellä. On monta asiaa menneisyydessä ja nykyäänkin, jotka voisi luokitella masentaviksi, joksi ne ajattelenkin, mutta en kuitenkaan ole ikinä pitänyt itseäni masentuneena. Ei tulisi mieleenkään heittäytyä jonkin tahon tai lääkkeiden armoille, vaan minusta kaikesta huolimatta löytyy yritystä. Vaikka nuo masentavat asiat usein pyörivätkin mielessä, niin minussa elää vaan sellainen asenne, että tottakai sitä vaan jatketaan eteenpäin kaikesta huolimatta. Mielestäni hymyilen paljonkin. Negatiivinen ajattelutyyli on paljon raskaampaa. Jos vaan heittäisi pyyhkeen kehään, niin sehän se masentavaa olisikin. On siis vain suunnistettava kohti uusia pettymyksiä. ;D Harvoin asiat yrittämällä kuitenkaan pahenevat, mutta yrittämällä saattaa jopa tulee eteen ihaniakin asioita, ja saavutukset ovatkin sellaisia, jotka kohentavat mielialaa.

En siis koe olleeni ikinä masentunut.

Minäkin nautin elämästäni. Kaikista niistä minimaalisista asioista joita suurin osa ei edes huomaa. Nautin siitä jos saan nukkua 4 tuntia putkeen, siitä etten herää aamulla ahdistukseen, siitä että saan elää ihan täysin normaalisti ilman mitään suurempia odotuksia, en todellakaan valita turhasta, harvoin enää isommastakaan mutta silti minulle lääkkeet ovat elinehto. On ihan ok todeta ettei ole ollut masentunut mutta kovasti kirpaisee nämä "ei tulisi mieleenkään masentua jne" kun edelleenkään se masennus ei ole valinta. Sanoisitko myös ettei tulisi mieleenkään sairastua syöpään?

 

[SporttisMama]

Minullakin on ollut elämässä kaikenlaista negatiivista, joita en halua tänne eritellä. On monta asiaa menneisyydessä ja nykyäänkin, jotka voisi luokitella masentaviksi, joksi ne ajattelenkin, mutta en kuitenkaan ole ikinä pitänyt itseäni masentuneena. Ei tulisi mieleenkään heittäytyä jonkin tahon tai lääkkeiden armoille, vaan minusta kaikesta huolimatta löytyy yritystä. Vaikka nuo masentavat asiat usein pyörivätkin mielessä, niin minussa elää vaan sellainen asenne, että tottakai sitä vaan jatketaan eteenpäin kaikesta huolimatta. Mielestäni hymyilen paljonkin. Negatiivinen ajattelutyyli on paljon raskaampaa. Jos vaan heittäisi pyyhkeen kehään, niin sehän se masentavaa olisikin. On siis vain suunnistettava kohti uusia pettymyksiä. ;D Harvoin asiat yrittämällä kuitenkaan pahenevat, mutta yrittämällä saattaa jopa tulee eteen ihaniakin asioita, ja saavutukset ovatkin sellaisia, jotka kohentavat mielialaa.

En siis koe olleeni ikinä masentunut.

Kuulostat ihan samalta kuin mä Multa kysytään monesti että olenko koskaan pahalla päällä kun olen yleensä iloinen ja hymyilevä. No, mieheni ja lapseni kyllä tietävät että kyllä mut hermostumaankin saa Mutta pääasiassa elämässäni ajattelen että positiivisuus kannattaa paljon enemmän kuin surkuttelu ja voivottelu. Mitään en inhoa niin paljon kuin valittavia ihmisiä jotka eivät edes yritä parantaa elämäänsä vaan aina vaan, vuodesta toiseen, valittavat kaikesta!

 

[Molleri]

Mä voin kans lisätä itseni listaan, eli en ole koskaan ollut masentunut. Tietysti surullinen montakin kertaa jos jotain vastoinkäymistä tai surua on tullut, mutta mihinkään pohjamutiin en ole koskaan jäänyt pyörimään.
Mulla on ollut hankaliakin vaiheita elämässäni, esim hirveästä exästä eroon pääseminen johon avuksi tarvittiin poliisejakin mutta pääasiassa noista olen vaan saanut ryhtiä ja päättänyt että "PRKL, munhan elämää ei kukaan pilaa!" Läheisiä on kuollut mutta surun keskeltä olen jatkanut elämääni. Ja pyrin aina siihen ettei elämä menisi junnaamiseksi vaan koitan aika-ajoin piristää ja parantaa elämämme laatua.

Näin just. Eikä sitä asennevammaa toki jokaiselta sairastuneelta löydy, mutta tiedän että näitäkin on paljon :|

 

[terve nuppi]

Mä en oo koskaan kärsinyt minkään asteisesta masennuksesta.

Lapsuus oli kurja. Vanhemmat erosi. Äiti löi ja alisti. Vierailimme usein enoni luona, joka käytti minua seksuaalisesti hyväkseen, kesti kauan ennen kuin ymmärsin ettei ole normaalia kun eno tulee yöllä viereen, riisuu yökkärin, painelee pimppiä ja huohottaa. Luulen että äitini tiesi, koska vaarini oli taas oli harrastanut insestiä häntä kohtaan äidin ollessa pieni tyttö.

Äiti heitti kotoa kadulle 16-vuotiaana. Mulla oli mukana vain kassillinen paskaisia vaatteita. Asuin sosiaalitoimiston tukiasunnoissa ja välillä jopa juoppojen yömajoissa. Isäni tappoi itsensä ollessani 20. Äiti käy säännöllisesti suljetulla hoidossa.

Viime kesänä jäin leskeksi kolmen lapsen kanssa, kun mies kuoli hirvikolarissa.

Eikä masenna edelleenkään kun asenne on positiivinen. En tosiaan käsitä näitä jotka vaipuvat masennukseen heti kun vähän tulee jotain vastoinkäymisiä tai on kurja lapsuus. Eiköhän kaikilla melkein ole rankka lapsuus.

 

["jepulis"]

Masentuneet, joita tiedän, ovat jokainen perusluonteeltaan negatiivisia. Olleet siis aina. Totta ihmeessä ajattelen siis, että sillä omallakin asenteella on ollut merkitystä, niinku varmasti on ollutkin.

En ole ikinä, ikinä kuullut, että kukaan peruspositiivinen ihminen olisi masentunut. Miten selitätte sen?!

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";23789349]Minäkin nautin elämästäni. Kaikista niistä minimaalisista asioista joita suurin osa ei edes huomaa. Nautin siitä jos saan nukkua 4 tuntia putkeen, siitä etten herää aamulla ahdistukseen, siitä että saan elää ihan täysin normaalisti ilman mitään suurempia odotuksia, en todellakaan valita turhasta, harvoin enää isommastakaan mutta silti minulle lääkkeet ovat elinehto. On ihan ok todeta ettei ole ollut masentunut mutta kovasti kirpaisee nämä "ei tulisi mieleenkään masentua jne" kun edelleenkään se masennus ei ole valinta. Sanoisitko myös ettei tulisi mieleenkään sairastua syöpään?[/QUOTE]

Mutta todennäköisesti sä siihen syöpään kuolet jos et edes aijo taistella.

 

["vieras"]

[QUOTE="jepulis";23789315]Olen itsekin sairastanut paniikkihäiriötä jo 16 vuotta, välillä hyvin voimakastakin sellaista. Mutta kyllä totisesti on mielestäni kiinni, miten sen kanssa menee. Väliin sain ihan vain itseäni tsemppaamalla ja uhmaamalla pois tämän vaivan muutamaksi vuodeksi. Nykyään se ei enää juurikaan vaivaa, kun en anna sen vaivata...jos tulee oireita, olen kuin niitä ei olisikaan...menen eteenpäin, vaikka taju menisi. Luultavasti se ei mene kuitenkaan.
Lääkitystä en ole koskaan huolinut.[/QUOTE]

Onko sun paniikki"kohtaukset" sellaisia että kun ne tulee, oksennat ja paskot ympäriinsä, et pysty rauhoittelemaan itseäsi, et pysty olemaan paikoillasi, olet täysin sekoamispisteessa, huudat apua, apua, et vaan luule sekoavasi vaan sekoat, tunne on niin paha ja sanoin kuvaamaton että toivot vaan kuolevasi jne jne. Tätä jatkuu tunteja, päiviä, pahimmillaan viikkoja niin että paniikki helpottaa hetkeksi ja tulee taas vyörymällä päälle. Olet jo suljetussa osastolla hoidossa ja edelleen sinnittelet ilman lääkkeitä. Jos näin on niin olet todellinen ihme, toivottavasti annat itsesi lääkäreille julki, sinusta olisi varmasti apua! Ja tietenkin tämä kaikki tapahtuu vielä niin että sinulla on 2 pientä lasta. Ja tämä tapahtuu usein. Olen minäkin tavallisesta paniikkihäiriöstä kärsinyt yli 10 vuotta mutta se on ihan eri asia se. Mielestäni olen vain ja ainoastaan vastuullinen ihminen ja äiti kun hoidan mm. lääkkeillä itseäni ja perhettäni.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";23789402]Mutta todennäköisesti sä siihen syöpään kuolet jos et edes aijo taistella.[/QUOTE]

Siis en aio taistella? En ymmärtänyt kelle tämä oli osoitettu. Olisin kuollut masennuksenkin seurauksena ilman lääkkeitä, hyvin todennäköisesti. Olen ollut aina lääkevastainen ihminen, mm. synnyttänyt ilman kivunlievitystä ihan itsestään selvyytenä mutta ilman mielialalääkitystä ja avun hakemista tuskin olisin enää elossa.

 

[piina]

[QUOTE="vieras";23789213]Heh heh hehe. Oletan että tämä(kin) oli vittuilua. Masennus on sairaus, ei mitään vitutusta tai alakuloa joka iskee ennen menkkoja. Tällaisten "masentuneiden" takia kaikki masentuneet tai "masentuneet" pistetään samaan kastiin [/QUOTE]


Jaa, mulla kaikki testit raskausaikana näytti masennusta eikä alakuloa, joten se siitä...

 

["jepulis"]

[QUOTE="vieras";23789409]Onko sun paniikki"kohtaukset" sellaisia että kun ne tulee, oksennat ja paskot ympäriinsä, et pysty rauhoittelemaan itseäsi, et pysty olemaan paikoillasi, olet täysin sekoamispisteessa, huudat apua, apua, et vaan luule sekoavasi vaan sekoat, tunne on niin paha ja sanoin kuvaamaton että toivot vaan kuolevasi jne jne. Tätä jatkuu tunteja, päiviä, pahimmillaan viikkoja niin että paniikki helpottaa hetkeksi ja tulee taas vyörymällä päälle. Olet jo suljetussa osastolla hoidossa ja edelleen sinnittelet ilman lääkkeitä. Jos näin on niin olet todellinen ihme, toivottavasti annat itsesi lääkäreille julki, sinusta olisi varmasti apua! Ja tietenkin tämä kaikki tapahtuu vielä niin että sinulla on 2 pientä lasta. Ja tämä tapahtuu usein. Olen minäkin tavallisesta paniikkihäiriöstä kärsinyt yli 10 vuotta mutta se on ihan eri asia se. Mielestäni olen vain ja ainoastaan vastuullinen ihminen ja äiti kun hoidan mm. lääkkeillä itseäni ja perhettäni.[/QUOTE]

Nuo kuvailemasi kohtaukset eivät kuulu pelkkään normaaliin paniikkihäiriöön, vastaan siis että ei ole sellaisia olleet.

 

[misStar]

Kaikenlaista on tullu koettua mutta ilman mustia ajatuksia on menty. En mitenkään voi ymmärtää mitä joku ihminen käy läpi sairastuessaan, enkä väheksy jo sairastuneita. Kuitenkin joskus tuntuu ettei masentunut ihminen edes tahdo yrittää muuttaa elämäänsä positiivisempaan suuntaan... On helpompaa jäädä kotiin diagnoosin kanssa.

Mun kukaan ystävistä tai läheisimmistä kavereista ei ole koskaan ollutkaan masentunut etten silleen tunne aihetta mutta läheisen sukulaisen kautta on tullut jotain kokemusta...
Ja mä en sitä enää jaksanut kun parhaamme mukaan yritettiin jossain asioissa jeesata mutta mikään ei ikinä kelpaa ja saa käyttäytyä miten haluaa kun on Masentunut.
Mun mitta vaan tuli täyteen ja mulla valitettavasti tän kokemuksen jälkeen masennus sanasta tulee vaan kaikkea negatiivista mieleen.Tiedän ettei pitäis yleistää mutten vaan voi mitään.

 

["vieras"]

[QUOTE="jepulis";23789398]Masentuneet, joita tiedän, ovat jokainen perusluonteeltaan negatiivisia. Olleet siis aina. Totta ihmeessä ajattelen siis, että sillä omallakin asenteella on ollut merkitystä, niinku varmasti on ollutkin.

En ole ikinä, ikinä kuullut, että kukaan peruspositiivinen ihminen olisi masentunut. Miten selitätte sen?![/QUOTE]

No tässäpä kuulet. Peruspositiivinen ja kunnianhimoinen ihminen. Minä jonka ei todellakaan koskaan pitänyt sairastua masennukseen koska se on heikkojen sairaus ja asenteella pärjää. Varo ettei sulla käy samoin Ja ei, tuo ei ollut vittuilua.

 

["jepulis"]

[QUOTE="vieras";23789442]No tässäpä kuulet. Peruspositiivinen ja kunnianhimoinen ihminen. Minä jonka ei todellakaan koskaan pitänyt sairastua masennukseen koska se on heikkojen sairaus ja asenteella pärjää. Varo ettei sulla käy samoin Ja ei, tuo ei ollut vittuilua.[/QUOTE]

Ei masennus ole mikään fyysinen juttu, että elimistössä tapahtuu *kliks* jotain, joka puhkaisee sairauden, kuten fyysisissä sairauksissa käy.
En siis usko, että kukaan peruspositiivinen ilman suurempaa syytä *kliks* vaan masentuu.
Saat toivoa sitä minulle ihan vapaasti, jos se sinun oloasi helpottaa.

 

["vieras"]

[QUOTE="jepulis";23789435]Nuo kuvailemasi kohtaukset eivät kuulu pelkkään normaaliin paniikkihäiriöön, vastaan siis että ei ole sellaisia olleet.[/QUOTE]

Pisteet siitä, ettet koittanut valehdella. En olisi nimittäin uskonutkaan. Kuten mainitsinkin, sairastan VAIKEAA paniikki- ja ahdistushäiriötä. Kaikkihan on suhteellista. Sinulle oma paniikkihäiriösi on ollut vaikeaa, minulle tämä. Siksipä onkin typerää huudella, että en minä ainakaan koskaan...

Minusta nuo masennustestit ei ole kyllä täysin luotettavia. On erittäin vaikeaa erotella masennusta ja alakuloa toisistaan mutta kyllä mun mielestä raskausajan masennus ja masennus ennen menkkoja viittaa ennen kaikkea hormoneihin ja normaaliin alakuloon ja vitutukseen. En siis todellakaan väitä näin olevan, mutta helpostihan tuon masennusdiagnoosin saa, sitä en kielläkään. On minullakin lähipiirissä eräs masentunut tai "masentunut" jonka olen tietoisesti elämästäni jättänyt muttei tulisi mieleenikään yleistää sen perusteella kaikkia samanlaisiksi. Varsinkin kun tiedän miten syvältä se voi kirpaista.

 

[misStar]

Ja sitten mua ärsyttää tää "kuka on masentunein"-kilpailu.Tässäkin ketjussa joku tuolla jollekin toiselle väitti ettei noi sun jutut ole mitään mun elämäni rinnalla...Oikeen halutaan olla se surkein ja masentunein.

Ja uskon kyllä että oikea masennus on sairaus mutta niitten "maineen" pilaa kaiken maailman synkistelijät ketkä paskalla asenteella itselleen sen masennuksen hommaa.
(Enkä nyt väitä että tässä ketjussa sellasia olis).

 

["ninni"]

On myös paljon ihmisiä, jotka kilpaa vakuuttelevat, miten hienosti pärjäävät ja jaksavat ja pystyvät ja osaavat. Ja romahtavat joku päivä. Aina masennusta ei myöskään tunnisteta. Minä kielsin oman sairauteni pitkään, kunnes tajusin, että se on ihan ok olla välillä heikko. Siitä lähti parantuminen. Ja ei, ei itsestään, tarvittiin apua ja lääkäreitä ja terapiaa. Masennus on tosiaan sairaus, ei asennevamma.

Olkaa onnellisia, jos ette koskaan joudu kokemaan masennusta. Mutta älkää vähätelkö meitä, jotka siihen olemme sairastuneet. Ettehän toivottavasti menisi viisastelemaan syöpäsairaallekaan terveistä elämäntavoistanne...

 

["vieras"]

[QUOTE="jepulis";23789470]Ei masennus ole mikään fyysinen juttu, että elimistössä tapahtuu *kliks* jotain, joka puhkaisee sairauden, kuten fyysisissä sairauksissa käy.
En siis usko, että kukaan peruspositiivinen ilman suurempaa syytä *kliks* vaan masentuu.
Saat toivoa sitä minulle ihan vapaasti, jos se sinun oloasi helpottaa.[/QUOTE]

Ööööh...? En ole missään vaiheessa sanonutkaan että ilman syytä masentuu vaan nimenomaan kertonut etten usko että kukaan olisi selvinnyt ilman psyykkisiä vaurioita elettyään samanlaisen elämän kuin minä ja sisarukseni. Ja joka ikinen meistä sisaruksista on peruspositiivisuudesta ja kunnianhimosta, elämänjanosta ja kovasta tekemisistä huolimatta sairastunut aikuisällä.