Mä oon nuori nainen, 2-vee pojan äiti, raskaana viikolla 34, lapsilla sama isä.
Ensiksi, aihe kiinnosti hirveenä, koska on itsellekin ollu vaikee aihe.. Siis on yhäki.
Käyn viikottain psykiatrisella puhumassa tästä aiheesta, että mitä tehdä, mitä sanoa, miten toimia,
lasten isän kanssa, joka narsisti. Seurusteltiin 3,5 vuotta, yhdessä asuttiin n. 3vuotta, nyt siis puoli vuotta asumuserossa.
Esikoisen syntymästä lähtien oon kaiken tehny yksin.. Mies on yhden kerran pessy lapselta kakat, yhden kerran pyykkiä pessyt (silloinki vain itseltään), pari kertaa täyttäny tiskikoneen (niinäkin kertoina hän on kilahtanu, kun oon neuvonu)..
Näitä riittäis..
Mutta, hän siis alkkisperheestä, vanhemmat eronnu, isä pieksi äitiä, poikakodissa elellyt,
perusturva täysin järkkyny pienenä..
KAIKKI oli aina MINUN syytä, jos hänellä paha olo, piti minun kuunnella,
auttaa, lohduttaa.. Vauva itki yöllä nälkäänsä, mies syötti tän, mutta kun vauva ei vieläkään rauhottunu, hällä kilahti: "saatanan äpärä" .. "perhanan vahinkokalu" .. :'(
Mä en uskaltanu antaa hänelle itkevää lasta, en uskaltanu lähtee mihinkään ilman lasta..
Olin täysin yksin tilanteessa, liian suuri häpeä miestä kohtaan, etttä kertosin neuvolassa..
Olen kumminki itsekin nuori, vasta 20 vuotias, kaikki oli minun harteilla.. Ja on yhäki, mutta silti olen onnellinen näistä, mitä mulla on: kohta kaks ihanaa lasta.
Vieläkään (tuskin koskaan) en oo päässy haukuista, harmeista, pilkasta, ja vihasta eroon,
vaikkemme seurustele. Kestän ukkoa vain lapseni takia: Isä on minun kullalle tärkeä.
Voimia sinulle, tiedän mistä puhut..: /