Mä olen niin väsynyt tuohon lapseen :(

[täysin epäonnistunut]

Halusin olla hyvä äiti ja kasvattaa lastani aina mahdollisimman hyvällä, mutta kaikki omassa äitiydessäni on mennyt alusta asti pieleen Olen henkisesti ja fyysisesti loppu noihin vielä aika pienen taaperoni raivokohtauksiin. Haluaisin kehua, kannustaa ja rohkaista, mutta ei se vaan toimi, tai sitten en osaa. Nytkin kädet miltei maitohapoilla kun lapsi pisti niin paljon vastaan iltatoimissa joka kuukausi odotan että elämä alkaisi pikku hiljaa helpottamaan, mutta pahempaan suuntaan mennään ja lapsen voimat kasvavat koko ajan.

 

[Duu]

onko minkäikäinen lapsi?

 

[ap.]

onko minkäikäinen lapsi?

Alle 2v.

 

[..]

hae tukea vanhemmuutesi. hae apua. neuvlan kautta perhetyöntekijä tai soittele ihan perheneuvolaan. tai vaikka mll:n vanhempainpuhelimeen.

 

[vierassss]

ota leikki avuksi noihin toimiin joissa pistää hanttiin, auttoi ainakin meillä vaikka sekin kyllä uuvuttaa välillä... se jää helposti lapsellekin päälle toi riitely aina samasta asiasta. meillä on ollu vaikka mitä unikaveria seuraamassa miten "hienosti" lapsi iltahommat hoitaa, on leikitty muurahaista joka yrittää ehtiä ennen lasta sänkyyn ja jos lapsi on ekana, muurahainen kutittaa lasta. ja miljoona muuta samankaltaista tarinaa, uskomatonta mihin kaikkeen sitä itsekin rupee ettei tartteis aina riidellä...

 

[märiskää]

Et sä ole ainoo. Varmasti jokainen äiti tuntee noin joskus, jotkut enemmän. Mä itse oli esikoiseen totaaliväsynyt. EN halunnut olla sen kans kotona ja koko ajan laskin suurinpiiretein minuuttelja milloin isä tulis kotiin ja ottais lapsesta vastuun. Töihin paluu oli IHANAA! Podin syyllisyyttä kaikesta mitä tunsin ja ajattelinkin ja koin olevani todella surkea äiti. Usein keitti yli niin että raivosin ihan silmittömästi kotona. Ikinä en lapseeni kuitenkaan olisi kajonnut enkä häntä satuttanut, muutakuin ehkä henkisesti huudollani. SItä kadun niiin syvästi, mutta olin todella masentunut. Kaikki oli pielessä vaikka rakastin lasta enemmän kuin mitään. Aika kului ja elämä muuttui paremmaksi. Suuri helpotus oli töihin meno, silloin jaksoin illat paremmin. Nyt meillä on jo toinen lapsi ja tällä kertaa ei ollut samoja fiiliksiä äitiyslomalla. Esikoinenkin on jo 4v ja vaikka hänellä on nyt toisenlainen uhma päällä, jaksan molempia lapsia paremmin. Enkä ole huomannut esikon kehityksessä kuitenkaan mitään poikkeavaa ja tuntuu hän äitiään rakastavan ihan yhtä paljon. TOivon todella että sinnittelet nyt vaan sielä ja jos et meinaa jaksaa niin puhu asiasta neuvolasta. Turha luulla että olisit ainoa tapaus. Toivottavasti sinulla on lapsenhoito apua edes joskus käytettävissä ja muutenkin ystäviä. Yksin pelkästään lapsen kanssa päivästä toiseen ei vain jaksa. tsemppiä sinulle!!

 

["vieras"]

Olisin voinut ap ite kirjoittaa ton tekstin, lapsikin on varmaan saman ikäinen. Meillä 1v 10kk tahtotaapero joka marisee tosi helposti ja tuntuu et joka asiasta tulee "riita"
Jaksuja! :hug:

 

[ap.]

ota leikki avuksi noihin toimiin joissa pistää hanttiin, auttoi ainakin meillä vaikka sekin kyllä uuvuttaa välillä... se jää helposti lapsellekin päälle toi riitely aina samasta asiasta. meillä on ollu vaikka mitä unikaveria seuraamassa miten "hienosti" lapsi iltahommat hoitaa, on leikitty muurahaista joka yrittää ehtiä ennen lasta sänkyyn ja jos lapsi on ekana, muurahainen kutittaa lasta. ja miljoona muuta samankaltaista tarinaa, uskomatonta mihin kaikkeen sitä itsekin rupee ettei tartteis aina riidellä...

Ei toimi laulut, lorut, leikit, huijaukset eikä se että saisi itse pukea tms. (ei vielä osaa, mutta saa yrittää ja autan vähän) Mikään muu ei auta kun se että lapsi sais tehdä aivan mitä hän itse lystää ja silloinkin saa raivarit jos minä en toimi silloin niin kun hän haluaisi. Kehumisesta tulee leikki jolloin tehdään kiellettyä kahta kauheammin ja huomion kiinnittäminen toiseen asiaan ei yleensä toimi. Nolottaa julkisilla paikoilla kun joka paikasta lähdetään aina itku-potkuraivareiden kerä

 

["vieras"]

Miten sulla on omaa aikaa ja hoitaako lastasi kukaan muu? Kannattaa ottaa puheeksi jonkun kanssa, jossei muuten niin soita neuvolaan. Mulla on vähän päälle kaks vee taapero. Tempperamentiltaan suht "rauhallinen" mut uhmaa kyllä jo löytyy ja ei sitä hermo aina kestä. Iltasin ei paljoa mitään jaksa kun on lapsen saanut nukkumaan. Lapsi arkisin päiväkodissa ja tarvittaessa isovanhemmat hoitaa jos tarvii hermojenleputuslomaa.

Kyllä mä uskon et osaat kehua ja kannustaa kun kerran haluat. Muista halia ja sanoa että äiti rakastaa, vaikka voimille ottaa. Liikaa ei tarvi yrittää, saa olla myös väsynyt.

Mulla oli tota samaa et ootin et alkas helpottaa ekat puol vuotta lapsen synnyttyä, sit tulikin ns. romahdus ja todettiin synnytyksen jälkeinen masennus. Sulla voi olla myös masennusta pohjalla? Voinu alkaa jo aiemmin, mut oot sinnitelly? Kannattaa ehottomasti ottaa neuvolassa puheeks jos jotain tollasta kenties?

Ja oot varmasti hyvä äiti ja paras kaikista omalle lapsellesi. Mut jaksat paremmin kun muistat pidää huolta itsestäsi. Kerrot miehelle/äidille/anopille/neuvolaan yms. että tilanne on se ettet nyt todellakaan jaksa ja pelkäät mitä tapahtuu jos et saa apua tai tilanne pian helpota, älä vähättele. Ei ole häpeä sanoa ettei kertakaikkiaan jaksa.

En tiedä oliko tästä mitään apua, mutta toivottavasti saat apua ja alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Vertaistukikin voi joskus riittää. Onko sulla ketään jolle voit mieltäsi purkaa?

 

[ap.]

Et sä ole ainoo. Varmasti jokainen äiti tuntee noin joskus, jotkut enemmän. Mä itse oli esikoiseen totaaliväsynyt. EN halunnut olla sen kans kotona ja koko ajan laskin suurinpiiretein minuuttelja milloin isä tulis kotiin ja ottais lapsesta vastuun. Töihin paluu oli IHANAA! Podin syyllisyyttä kaikesta mitä tunsin ja ajattelinkin ja koin olevani todella surkea äiti. Usein keitti yli niin että raivosin ihan silmittömästi kotona. Ikinä en lapseeni kuitenkaan olisi kajonnut enkä häntä satuttanut, muutakuin ehkä henkisesti huudollani. SItä kadun niiin syvästi, mutta olin todella masentunut. Kaikki oli pielessä vaikka rakastin lasta enemmän kuin mitään. Aika kului ja elämä muuttui paremmaksi. Suuri helpotus oli töihin meno, silloin jaksoin illat paremmin. Nyt meillä on jo toinen lapsi ja tällä kertaa ei ollut samoja fiiliksiä äitiyslomalla. Esikoinenkin on jo 4v ja vaikka hänellä on nyt toisenlainen uhma päällä, jaksan molempia lapsia paremmin. Enkä ole huomannut esikon kehityksessä kuitenkaan mitään poikkeavaa ja tuntuu hän äitiään rakastavan ihan yhtä paljon. TOivon todella että sinnittelet nyt vaan sielä ja jos et meinaa jaksaa niin puhu asiasta neuvolasta. Turha luulla että olisit ainoa tapaus. Toivottavasti sinulla on lapsenhoito apua edes joskus käytettävissä ja muutenkin ystäviä. Yksin pelkästään lapsen kanssa päivästä toiseen ei vain jaksa. tsemppiä sinulle!!

Kiitos kovasti. Pahinta tässä omassa olossa on se että olen jo palannut ja tekisi mieli huokaista aina maanantaisin helpotuksesta kun tyrkkään lapsen päiväkodin ovesta sisälle Tosin hoidossa lapsi on kun enkeli
joten kai tämä vika minussa/täällä kotona on

 

[märiskää]

Ok. Siis olet jo töissä. Mutta ainahan se menee niin että hoidossa lapset on kiltisti ja kotona sitten alkaa se räyhääminen. Meillä oli juuri se joku vasu-keskustelu tarhassa ja he eivät voineet uskoa millainen meidän esikko on kotona kun tarhassa siitä käyttäytymisestä ei ole näkynyt merkkiäkään. No, tietysti ajattelin että vika on siis minussa. Voin suoraan sanoa että miehelläni on sata kertaa paremmat hermot ja hän osaa käsitellä lapsia paremmin. Siksi syytä asioista itsenäni. MUTTA, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta uskon että lapsesi rakastaa sinua äärettömästi ja olet hänelle korvaamaton, siksi hän juuri kiukutteleekin. Uskon myös että tuo vaihe menee pian ohi, meillä meni ainakin vähän sen jälkeen kun oli 2v täyttänyt ja alkoi osata paremmin ilmaisemaan itseään puheella ja muutenkin.

 

["vieras"]

Kiitos kovasti. Pahinta tässä omassa olossa on se että olen jo palannut ja tekisi mieli huokaista aina maanantaisin helpotuksesta kun tyrkkään lapsen päiväkodin ovesta sisälle Tosin hoidossa lapsi on kun enkeli
joten kai tämä vika minussa/täällä kotona on

Yleensä lapset ovat hoidossa "sisäsiististi" ja päivän väsymykset ja surut sitten puretaan siellä missä ne turvallisesti voi purkaa eli kotona.

 

["vieras"]

Juu, meillä kans alkaa kotona se riehuminen. Joskus jo ku päästään päiväkodin portista ulos. Viime kuukauden top 2 sanat on EI ja POIS. Ei viel paljoa puhu.

Terv. se synnytyksen jälk. masennuksesta kärsiny äippä

 

["essi"]

märiskää, ihan mielenkiinnosta esitän sinulle kysymyksen. Mikä sai sinut tekemään toisen lapsen, jos ensimmäisen jälkeen olit niin vakuuttunut, ettei se ole sinun juttusi? Siis ettet jaksanut olla lapsen kanssa jne?
Ja ap:lle. Ehkä lapsella on rankkaa hoidossa? Siis kun me kaikki olemme erilaisia, niin jos hän ei vielä ole sopeutunut sinne, ja se kuplii tuollaisella pahalla ololla ulos? Se on ihan yleistä, ettei lapsi muualla näytä tunteitaan samalla tavalla, koska ei tunne / luota toisia niin että uskaltaisi. Kotona uskaltaa, koska on turvallista, siitä voit ainakin olla ylpeä

 

[yhden samanlaisen äiti]

Mä jaan sun fiiliksen niin. Tosin mun samasta fiiliksestä on aikaa. Tää painajainen oli pari vuotta sitten, vähän yli ja musta oikeesti tuntu, etten todellakaan ole hyvä äiti. Ennenminki ihan p++++a. Esikoinen aloitti raivoamisen alle 2v. Joka halvatun paikassa vaan raivos. Muitten lapsukaiset leikki, meidän rääky ja tappeli. Kotona kahta kauheampaa. Lapsi oli/on edelleen kotihoidossa ja isän kanssa kaikki sujui hiukan paremmin. Menin töihin osa-aikaiseksi lapsen ollessa 1,5v ja työ oli ja on edelleen mulle henkireikä. Neuvolassa purin pahaa oloa purskahtamalla itkuun. Kysyin hädissäni kauanko tämä kestää.. Terveydenhoitaja sanoi, että vaikea sanoa mutta moni vanhempi sanoo 3v kohdalla pahimman olevan ohi. En todellakaan uskonut. Ajattelin, että noin 1,5v menetin suloisen palleroni ja kaikki aika hänen kanssa muuttui painajaiseksi.

Aikaa kului ja näin jälkikäteen huomaa uhmassa järkyttävän huipun n.2v3kk kohdalla. Siitä eteen päin on ollut helpompaa ja oikeasti 3v kohdalla on tapahtunut selvä muutos parempaan. Lapsi oppi ilmaisemaan itseään ja äiti kasvoi siinä sivussa äitiyteen.

Nyt tämä esikoinen on 4v8kk ja aivan ihana, suloinen, fiksu. Loistava persoona. Ihana lapsi. En koskaan olisi voinut uskoa sitä helkutin taistelua käytäessä mitään positiivista koko lapsesta. Minkään valtakunnan huijaamiset, leikiksi kääntämiset, harhauttamiset, kehut tai muut vippaskonstit ei tämän kanssa toiminut. Sisukkuus - niin äidin kuin lapsen -, rutiinit, säännöt (joista ei todella ole voinut joustaa vieläkään) ja usko johonkin edes hiukan paremaan ovat tuottaneet tulosta. Ja täytyy sanoa, että tämän lapsen kanssa taistelu on luonut loppuen lopuksi meille niin vahvan suhteen toistemme välille. Hän on niin äidin lapsi kuin ikinä. Ja toivottavasti olen sen luottamuksen arvoinen, mitä hän minulle osoittaa.

Toinen lapsi on aivan toista maata. Samalla kasvatuksella, periaatteilla ja hoivalla kasvanut. Jos mulla olisi vain tämä esikoinen, olisin monesti ajatellut itse olevani aivan huono mutta onneksi minulla on kaksi aivan erilaista lasta. Hyvässä ja pahassa.

Voimia. Uskon, että aika parantaa. Ja anna armoa itsellesi ja hoida itseäsi. Sä saat sen suloisen lapsen vielä takaisin. Mäki sain.

 

[ap.]

[QUOTE="vieras";23602183]Juu, meillä kans alkaa kotona se riehuminen. Joskus jo ku päästään päiväkodin portista ulos. Viime kuukauden top 2 sanat on EI ja POIS. Ei viel paljoa puhu.

Terv. se synnytyksen jälk. masennuksesta kärsiny äippä[/QUOTE]

Meillä se alkaa aina kun päästään portista ulos ja jos ovat sisällä niin pukemisessa viimeistään. Kannan siis aina raivoavan ja huutavan lapsen autoon

Kyllähän hoidon vaikutuskin on käynyt mielessä, muttei tilanne ole yhtään helpompi silloin kun olemme kotona..

 

[ap.]

Kiitos "yhden samanlaiset äiti" kannustavasta kirjoituksestasi. Ehkä eniten pelkään juuri tuota minkälaiseksi minun ja lapseni suhde muodostuu kun tuntuu että ollaan koko ajan törmäyskurssilla.. Alkaako lapsi vihaamaan minua? Ehkä se tosiaan tästä joskus vuosien kuluessa helpottaa.. huoh..