Ulkomailla miehen työkomennuksen takia asuneena, ja täällä Suomessakin toiselle paikkakunnalle hänen takiaan muuttaneena, on pakko sanoa että asiat on itsestä kiinni. Ulkomailla kärsin yli vuoden helvetillisesti, koska en löytänyt enkä hakenutkaan kunnolla kontaktia lähiympäristöön. Miehen viaksi on helppo laittaa kaikki, ja vetää aina se, "minä jo uhrauduin muuttamaan tänne" kortti, mutta ei hän voi sinulle ystäviä kotiin kantaa.
Joko koetat kunnolla sopeutua, tai sitten rattaat pyörimään muutoksen aikaansaamiseksi. Teidän perheen onni on yhtälailla sinun kuin miehsikin vastuulla. Jos haluat jäädä, niin autoja saa melko halvalla, ja jos ei, niin monessa pitäjässä on kyyditysjärjestely maaseudun vanhuksia varten, jonka voi tilata omaan kotiin tai lähistölle (eikä maksa yhtä paljon kuin taksi, soita kunnalle ja kysy). Tutustu naapureihin jollain konstilla, vie sinne piiras tms. ja sano suoraan että tuolla kaatuu seinät päälle, irtoisko kupponen kahvia? Osallistu kaikkiin mahdollisiin kerhoihin ja tapaamisiin, ja järjestä aikoja jolloin voit mennä ilman lasta vaikka kansalaisopston iltakurssille (ihan sama mikä aihe, sinne vaan tutustumaan). Yritä pitää niistä uusista ihmisistä, se auttaa alkuun.
Jos et halua jäädä, tai koet sen toivottomaksi, niin istuta se miehesi alas ja alkakaa yhdessä etsiä ratkaisua. Voitteko muuttaa hiukan isompaan paikkaan, joka ei olisi niin kaukana miehen töistä kuin alkuperäinen? Eron pitäisi olla se viimeinen vaihtoehto, eikä sitä kannata nostaa pöydälle ensi alkuun. Jos sinä sanot että et pysty elämään siellä missä asutte nyt ja miehesi sanoo ettei voi elää siellä missä ennen asuitte, niin reilua on löytää joku muu YHTEINEN ratkaisu kummnkin pulmaan. Paino sanalla yhteinen, jos otat kannan, että sinun tavalla tai ei millään tavalla (tai jos miehesi ottaa) niin vaikeaa on, jos tääs ensimmäisenä päätätte pysyä yhdessä, ja sitten ratkaisette muut jutut on onnistumisprosennti jo paljon korkeammalla.
Ja sitten vielä uusien ihmissuhteiden luomisesta sen verran, että ihmisestä riippuen siihen voi mennä pitkäkin aika. Itse olen koettanut löytää ensivaikutelmaltaan ikävistäkin ihmisistä jotain hyvää, että pääsisin asiassa eteenpäin. Olen nyt asunut tällä paikkakunnalla yli vuoden, eikä yhtään kahviystävääkään vielä ole, kerrostalonaapuria lukuunottamatta. Tosin olen aina ollut muutaman läheisemmän ystävän tyyppi.
Onni omiin käsiin ja ajatukset miehen tietoon välittömästi ja hän mukaan prosessiin. Ikävintä on pamauttaa jotain tuollaista valmiiksi mietittynä ratkaisuineen päivineen kumppanille, jolla sitten ei olekaan enää mitää sanomista asiaan...