Tukehdun!

Auttakaa, mulla on tosi paha olo, en jaksa enää!
Mä olen nyt itkenyt vuorokauden putkeen. En pysty lopettamaan, oon sisältä ihan rikki. Mulla on ollut ihan kamala lapsuus, pahoinpitelyä kotona, pelkäämistä, koulukiusaamista, hyväksikäyttöä, huostaanotto ja orjuuttamista mun vanhempien taholta. Nyt mulla on 8kk poika, ja tää vauva aika saa mulle koko mun lapsuuden traumat palaamaan mieleen. Anteeksi jos kirjoitan sekavasti, olen ihan sekoamispisteessä. Mä en ole väleissä mun äidin kanssa, mutta se haluaisi tulla tänne selvittämään mun lapsuutta. En tiedä mitä mun pitäisi sille sanoa, en mä halua kuulla mitään anteeksipyyntöä tai perusteluita sille miksi äiti halusi että kärsin lapsena. Mua pelottaa tavata mun äiti vaikka keskustelu hänen kanssaan saattaisikin auttaa mua. Siitä on kymmenen vuotta jo aikaa kun pääsin pois kotoa, karkuun sitä perhehelvettiä, ja edelleen näen joka yö painajaisia mun lapsuudesta. Mulla on pakkoajatuksia ruuasta, kesken syömisen alkaa vaan oksettaa ja on pakko lopettaa syöminen. Yöllä en saa nukuttue ja päivällä en pysty syömään, musta tntuu että oon sekoomassa. Haluisin vaan tappaa itseni, mutten halua jättää mun poikaa ja miestä yksin tänne. Mä en vaan kestä ajatusta siitä että nää asiat pyörii mun päässä vielä toisenkin kymmennen vuoden päästä. Päälääkärissä oon käynyt kohta 7 vuotta, eikä sekään auta. Kukaan ei voi pyyhkiä mun menneisyyttä pois, enkä jaksa enää elää sen kanssa.

 

Olisko sulla joku ystävä, joka vois tulla sinne sun luo nyt heti?

 

Huh huh, rankkaa tekstiä, voi kun osaisikin auttaa asiassa. Jos ei päälekuri oli 7 vuoden aikana tuottanut tulosta niin ehken hoitokeino ei ole se sinulle sopiva. tai ainakaan yksinään se ainoa tapa millä pitäisi selvitellä noita asioita. kyllähän se olisi hyvä kohdata nuo asiat vaikka äitisi kanssa jos luulet että kykenet kohtaamaan ne. toivottavasti saisit asiat rullaamaan osaan kyllä sanoa että tuo menneisyyden kanssa toimeen tuleminen on kyllä aika kova homma, itselläkin hyvin rankat kuviot menneisyydessä, enkä varmasti ole antanut anteeksi erinäisille ihmisille, isäpuolesta vanhoihin koulututtuihin. Jotenkin olen oppinut elämään kyllä asioiden kanssa kun olen puhunut monen kanssa asioista vuosien aikana, mutta ei ne kyllä mihinkään katoa sillä tai se ikävä fiilis kun niitä alkaa tarkemmin miettimään, sitä epäoikeudenmukaisuutta ja välinpitämättömyyttä / väkivaltaa. Mutta ei ne toisaalta uniini tule, ainakaan en tiedosta sitä.

 

Me ei voida sua auttaa : / vaan sun pitää nyt itse soittaa vaikka lääkärille tai miehellesi ja pyytää apua. Mutta tsempata voidaan. Ja mä tsemppaankin: luuri käteen ja soita apua itsellesi.

 

:hug:

Sinun elämäsi, sinun päätöksesi. Sinun ei tarvitse päästää äitiäsi siihen, ellet ole ehdottoman varma hyödyistä.

 

Me ei voida sua auttaa : / vaan sun pitää nyt itse soittaa vaikka lääkärille tai miehellesi ja pyytää apua. Mutta tsempata voidaan. Ja mä tsemppaankin: luuri käteen ja soita apua itsellesi.

Mä koitin pojan päiväunien aikana soittaa miehelle, mutten saanut kuin itkettyä puhelimeen. Sitten koitin soittaa auttavaan puhelimeen, mutta sain sanottua "apua", ja sitten itkin 5 min puhelimeen ja lopetin puhelun. Kohta täällä on siis varmaan poliisitkin. :/ Lääkärin puhelinaika oli aamulla, en voi enää tänään soittaa sinne.

 

:hug:

Sinun elämäsi, sinun päätöksesi. Sinun ei tarvitse päästää äitiäsi siihen, ellet ole ehdottoman varma hyödyistä.

Mä teidän että siitä olis hyötyä jos pystyisin puhumaan mutsin kanssa. Sen takia mulla on aina ollut pää sekaisin kun en oo koskaan ymmärtänt mun äidin ratkaisuja. Mutta mä en uskalla puhua sen kanssa. Mä en oo koskaan sanonut missään asiassa vastaan mun vanhemmille, enkä uskalla nytkään. Tuntuu ettei mulla ole lupaa kaataa tätä kaikkea p*skaa mutsin niskaan, vaan ennemmin pitäisi sääliä ja tukea sitä.

 

Mä koitin pojan päiväunien aikana soittaa miehelle, mutten saanut kuin itkettyä puhelimeen. Sitten koitin soittaa auttavaan puhelimeen, mutta sain sanottua "apua", ja sitten itkin 5 min puhelimeen ja lopetin puhelun. Kohta täällä on siis varmaan poliisitkin. :/ Lääkärin puhelinaika oli aamulla, en voi enää tänään soittaa sinne.

Koitapa soittaa uudelleen sinne auttavaan puhelimeen. Selvitä tilanne ja pyydä apua. He osaavat lähettää oikean ihmisen sinne sun luo.

 

Mä teidän että siitä olis hyötyä jos pystyisin puhumaan mutsin kanssa. Sen takia mulla on aina ollut pää sekaisin kun en oo koskaan ymmärtänt mun äidin ratkaisuja. Mutta mä en uskalla puhua sen kanssa. Mä en oo koskaan sanonut missään asiassa vastaan mun vanhemmille, enkä uskalla nytkään. Tuntuu ettei mulla ole lupaa kaataa tätä kaikkea p*skaa mutsin niskaan, vaan ennemmin pitäisi sääliä ja tukea sitä.

Sinulla ei ole mitään syytä olla se, joka ymmärtää ja auttaa. Saat olla vihainen ja näyttää sen! Pyydä joku luotettava ihminen tueksesi ennen keskustelemista äitisi kanssa ja sovi etukäteen, milloin tukihenkilösi pitää puuttua juttuun ja millä tavoin.

Voimia!

 

Sinulla ei ole mitään syytä olla se, joka ymmärtää ja auttaa. Saat olla vihainen ja näyttää sen! Pyydä joku luotettava ihminen tueksesi ennen keskustelemista äitisi kanssa ja sovi etukäteen, milloin tukihenkilösi pitää puuttua juttuun ja millä tavoin.

Voimia!

Juuri meinasin ehdottaa samaa. Pyydä hyvä ystävä tai muu läheinen ihminen tueksi. Hän voi keskeyttää sinut jos alat olla liian ymmärtävä ja olla henkisenä tukena muutenkin. Voimia valtavasti!

 

Sinulla ei ole mitään syytä olla se, joka ymmärtää ja auttaa. Saat olla vihainen ja näyttää sen! Pyydä joku luotettava ihminen tueksesi ennen keskustelemista äitisi kanssa ja sovi etukäteen, milloin tukihenkilösi pitää puuttua juttuun ja millä tavoin.

Voimia!

Mun mies oli sitä mieltä että mun pitää jutella mutsin kanssa kahdestaan. Mulla ei ole ketään muuta.

 

Mun mies oli sitä mieltä että mun pitää jutella mutsin kanssa kahdestaan. Mulla ei ole ketään muuta.

Et todellakaan ole siinä kunnossa, että voimasi riittävät kahdestaan keskustelemiseen. Unohda koko juttu!

 

ihan ensin, vaihda pällitohtoria, se ei osaa hommaansa jos 7v ei oo auttanu.
Ja ehdottomasti joku tilanteeseen mukaan kun tapaat äitis, anteeksi ei tarvi antaa eikä unohtaa, kuuntelet mitä sillä on sanottavaa ja sit voit vaikka haistattaa paskat sillä jos siltä tuntuu.
Voimia miljoonasti sulle!

 

Et todellakaan ole siinä kunnossa, että voimasi riittävät kahdestaan keskustelemiseen. Unohda koko juttu!

En mä voi. Mä oon kymmenen vuotta odottanut että mun äiti selittäisi mulle edes jotain, mutta nyt en uskallakaan sanoa hänelle mitä kaikkea pahaa hän on mulle aiheuttanut.

 

En mä voi. Mä oon kymmenen vuotta odottanut että mun äiti selittäisi mulle edes jotain, mutta nyt en uskallakaan sanoa hänelle mitä kaikkea pahaa hän on mulle aiheuttanut.

Kirjoita hänelle.

Ei sun ole pakko häntä kasvotusten tavata tai keskustella.

 

En mä voi. Mä oon kymmenen vuotta odottanut että mun äiti selittäisi mulle edes jotain, mutta nyt en uskallakaan sanoa hänelle mitä kaikkea pahaa hän on mulle aiheuttanut.

Et ole vielä valmis siihen, et ainakaan yksin. Kirjoita kirje, jossa voit kertoa kaiken juuri siten, kuin itse asiat koet, ilman keskeytyksiä tai selityksiä.

Olet vastuussa itsestäsi ja omasta perheestäsi, etä äidistäsi.

 

Moi. Olenkin miettinyt sinua ja muutamaa muuta pinoissa ollutta.

:hug: Kuule, tuo kuulostaa todella vakavalta. Yritä uudelleen kokeilla jotain apua ja tukea saada nyt tähän tilanteeseen ja tähän hetkeen. Sitten siitä eteenpäin, kunhan nyt saa tämän akuutin pahan olon jotenkin katkaistua.

Ja sanon suoraan. Tuossa tilassa sinusta ei ole puhumaan äitisi kanssa kahdestaan. Ensin sinun on saatava voimia, sillä ilman voimia et pysty varmaan niitä asioita kohtaamaan, tilanne voi vain muuttua pahemmaksi. Tukihenkilö jossain vaiheessa voisi olla hyvä, luotettava ihminen, joka ei ottaa tehtäväkseen enemmänkin henkisen tukemisen ja keskustelun ohjaamiseen jos se meinaa mennä radoiltaan. Miten ajattelet, onko se hetki hyvä nyt tuollaiselle keskustelulle vai pitäisikö sen antaa hautua vielä hetki?

:hug::hug:

 

Pyydä että äitisi kirjoittaa kirjeen ja sanoo siinä asiansa, voit vastata kirjeellä? Tai toisinpäin, kirjoita ensin.
Minusta ei kuulosta hyvältä että yksin tapaisit äitisi.

 

Voin puhua vain omasta puolestani mutta itse ajattelen näin ja näin olen toipunut; asioita ei tosiaan voi menneisyydestään muuttaa, eikä niitä varmaan koskaan unohda, mutta eteenpäin voi jatkaa ja jättää ne taakseen. Antaa niitten olla siellä omassa arvossaan. Ei pelkkä päälääkäri ja lääkitys ihmistä saa toipumaan jos omat ajatukset eivät ole kasassa. Voi olla, että olet nyt siinä tilassa, että tarvitset ammattilaisten apua jotta rauhoitut. Mutta henkisessä toipumisessa sinä itse olet avaintekijä.

Minäkään en ole yli 10 vuoteen ollut vanhempieni kanssa tekemisissä. On joitain asioita, joita joskus olen miettinyt että tekisi mieli kysyä äidiltä. Mutta hän on henkisesti sairas eikä ikinä ole ymmärtänyt sitä sairasta ympäristöä, jonka keskellä on lapsensa kasvattanut. Omat lapseni muistuttavat minua omasta lapsuudestani nykyään, kun mietin omaa elämääni heidän iässään. Minulle on tärkeää, että lapsillani on hyvä olla ja joissain asioissa mielessäni tulen vertailleeksi sitä, miten omat asiani olivat heidän iässään ja se saa oloni hieman surulliseksi. Minusta on vain parempi, etten ole vanhempieni kanssa yhteyksissä. He eivät ole nähneet omissa sairaalloisissa toiminnoissaan mitään väärää enkä halua enää sitä sairautta lähelleni. Sisarillani elämä on mennyt huonommin ja he ovatkin väleissä vanhempiimme ja valitettavasti omalta osaltaan jatkavat sen sairauden kiertokulkua....

Kun ihmisen, meidän lapsuudessamme olleiden aikuisten mielet ovat olleet sairaita, ei niitä ratkaisuja voikaan ymmärtää, kun ne ovat sellaisia ettei täysipäinen ihminen niin toimisi. Se tosiasia on vaan hyväksyttävä, että on itse joutunut kokemaan ikäviä asioita ja tehdä omassa elämässään tulevaisuudessa parempia valintoja, etenkin omien lasten kohdalla!

 

Kirjoita hänelle.

Ei sun ole pakko häntä kasvotusten tavata tai keskustella.

Mä olen jo kirjoittanut pitkän sähköpostin ja se herättikin mun äidin, ja sen takia se haluaa nyt keskustella ja oletettavasti pyytää anteeksi.

 

Mä olen jo kirjoittanut pitkän sähköpostin ja se herättikin mun äidin, ja sen takia se haluaa nyt keskustella ja oletettavasti pyytää anteeksi.

Älä lähde tuohon...

 

Näiden muiden viesteihin lisäisin, että sulla ei ole mitään velvollisuutta keskustella äitisi kanssa. Tietenkään. Ja olisin sitä mieltä, ettei juuri nyt edes kannata - sun pitäisi ensin saada apua muualta ja voida paremmin, sitten vasta on aika käsitellä näitä juttuja äitisi kanssa! Tuossa tilassa luulisin, että siitä on enemmän vahinkoa kuin hyötyä, eikä mikään oikeasti "selviä". Sun pitää ensin vahvistua vähän tsemppiä

 

seuraavien kymmenen vuoden ei tartte olla yhtä kauheita kuin edellisen. sä olet vielä niin rikki ja hädissäs että annat äidilles valtaa jota se ei mitenkään osaa käyttää oikein. miehes ei ymmärrä tilannetta jos ei tajua että kaksistaan keskustelu on sulle toistaiseksi liikaa. kysy sen tohtorin apua asiaan, mitä se sanoo? senhän kuuluis olla paikalla keskustelussa, jos se ei asiaa tajua niin se on väärä sulle. etkö sä muka saa siihen ottaa yhteyttä jos sulla on hätätilanne?

 

soita ja äkkiä apua mielenterveystoimistosta. toi voi olla synnytyksen jälkeistä masennustakin... yksin et taida enää pärjätä, joten hengitäpä vaikka paperipussiin tms, keksity siihen että NYT minä rauhoitun... panikointi ei auta, mene peilien eteen ja sano itsellesi että minä pelastan minut nyt... ei enää itsetuhoisia ajatuksia, onhan sulla pieni lapsikin mistä huolehtia. eikö ole ketään ystävää lähellä jonka saisit tueksi kotiin?
on olemassa myös joitain tukipuhelimia tms mistä saa vertaisutukea tms.
Mä oisin kans sitä mieltä että ensin sisäistät itsellesi tilanteen ja jos saat hiukan purettua jossain juttelemassa, niin psykologin ohjeiden mukaan alat työstää tätä äiti-juttua. tuossa tilassa ei taida olla hyötyä, ennenkuin rauhoitut .... koitapa pysyä rauhallisena ja kyllä kaikki selkiintyy.

 

Voin puhua vain omasta puolestani mutta itse ajattelen näin ja näin olen toipunut; asioita ei tosiaan voi menneisyydestään muuttaa, eikä niitä varmaan koskaan unohda, mutta eteenpäin voi jatkaa ja jättää ne taakseen. Antaa niitten olla siellä omassa arvossaan. Ei pelkkä päälääkäri ja lääkitys ihmistä saa toipumaan jos omat ajatukset eivät ole kasassa. Voi olla, että olet nyt siinä tilassa, että tarvitset ammattilaisten apua jotta rauhoitut. Mutta henkisessä toipumisessa sinä itse olet avaintekijä.

Minäkään en ole yli 10 vuoteen ollut vanhempieni kanssa tekemisissä. On joitain asioita, joita joskus olen miettinyt että tekisi mieli kysyä äidiltä. Mutta hän on henkisesti sairas eikä ikinä ole ymmärtänyt sitä sairasta ympäristöä, jonka keskellä on lapsensa kasvattanut. Omat lapseni muistuttavat minua omasta lapsuudestani nykyään, kun mietin omaa elämääni heidän iässään. Minulle on tärkeää, että lapsillani on hyvä olla ja joissain asioissa mielessäni tulen vertailleeksi sitä, miten omat asiani olivat heidän iässään ja se saa oloni hieman surulliseksi. Minusta on vain parempi, etten ole vanhempieni kanssa yhteyksissä. He eivät ole nähneet omissa sairaalloisissa toiminnoissaan mitään väärää enkä halua enää sitä sairautta lähelleni. Sisarillani elämä on mennyt huonommin ja he ovatkin väleissä vanhempiimme ja valitettavasti omalta osaltaan jatkavat sen sairauden kiertokulkua....

Kun ihmisen, meidän lapsuudessamme olleiden aikuisten mielet ovat olleet sairaita, ei niitä ratkaisuja voikaan ymmärtää, kun ne ovat sellaisia ettei täysipäinen ihminen niin toimisi. Se tosiasia on vaan hyväksyttävä, että on itse joutunut kokemaan ikäviä asioita ja tehdä omassa elämässään tulevaisuudessa parempia valintoja, etenkin omien lasten kohdalla!

Mä haluaisin vaan tietää miksi mun äiti ei lähtenyt kun tajusi viimeistään esimmäisen heidän yhteisen lapsensa synnyttyä millainen mies mun isäpuoli on. Miksi sen piti tehdä vielä kolme lasta lisää sen hullun kanssa. Vaikka vihaisi itseään kuinka paljon ja antaisi kohdella itseään kuinka huonosti tahansa, se ei silti oikeuta ketään pakottamaan lapsiaan kärsimään siitä samasta. Miksi mun äiti ei voinut antaa meidän muuttaa mun faijalle, siellä olisi ollut kaikki hyvin, miksi sen piti tapella vastaan?

Meillä oli kotona kamalaa. Jos itse ei jollain hetkellä saanut turpaansa, sai kuunnella kuinka jotain muuta hakataan. Mun isäpuoli löi mun yhtä veljeä ekan kerran kun hän oli 10kk vanha. Mun isäpuoli saatoi istua keittiössä tupakkatuolissaan, ja valkata sattumanvaraisesti ruokajonosta yhden meistä yhdeksästä ja lyödä yllättäen nyrkillä naamaan, vaikkei oltu edes tehty mitään. Mun isäpuoli löi "syystä", ilman syytä ja vaikka tarvittaessa keksi itse päästään sen syyn miksi voi lyödä. Mun isäpuoli myös nöyryytti meitä pahasti, jos esim. myöhästyttiin minuutti kun piti tulla pihalta sisään, seisoimme nurkassa tunnin per myöhästytty minuutti. Kelloja meillä ei tietenkään ollut, koska muutenhan emme olisi myöhästyneet ja isäpuoli ei olis päässt toteuttamaan itseään.. Isäpuoli tarvitsi koko ajan lisää syitä kiduttaa meitä lapsia. Jos nurkassa seistessä (välillä neljä tuntia putkeen) joku vaikka aivasti, siirryimme kaikki puolikyykkivään asentoon, ja siinä kökittiin taas pari tuntia. Pahimmista mogista hän laittoi kaikki lapset kyykkyhyppiäään useita tunteja ympäri olohuoneen pöytää. Ja mun äiti hyväksyi hiljaa tän kaiken. Miten sellaista voi antaa anteeksi?