Miksi mä en pärjää?

Täältäkin kun saa aina lukea, miten ihmiset pystyy vaikka mihin pienten lasten kanssa, ja kun itse ei pysty mihinkään...
Oonko mä vaan niin helvetinmoinen luuseri, etten opi mitään, eikä musta ole mihinkään? Miksi mulle kaikki on niin vaikeeta ja raskasta?
Juu, ei ois pitänyt tehdä lapsia, niin joku kuitenkin meinaa sanoa. Nyt on myöhäistä katua. Kokonaisuudessaan tunnen olevani pelkkä luuseri, ja rämmin elämässä eteenpäin jotenkuten, onnistumatta koskaan missään.
Anteeksi purkaus, mutta ei mulla raukalla ole edes kavereita joille puhua...:ashamed:

 

Siis mikä saa sut ajattelemaan ettet pärjää?

 

[QUOTE="asdf";22409459]Siis mikä saa sut ajattelemaan ettet pärjää?[/QUOTE]

Kaikki... En jaksa tätä arkea, en opi koulussa mitään, kaikki asiat tuntuu raskaalta velvollisuudelta, mulla ei ole kavereita, ei omaa aikaa, harrastuksia, en jaksa kuskata lapsia harrastamaan, en jaksa tehdä mitään järkevää...

 

öö... mikset hanki kavereita joille puhua?

 

Vertaatko sä siinä pärjäämisessäsi itseäsi muihin? Mä voisin ajatella samalla tavalla kuin sinä, jos vertaisin omaa pärjäämistäni muiden pärjäämiseen. Mutta mä annoin jo kauan sitten itselleni anteeksi sen, että en ole täydellinen. Ja sen, että laiskana ja mukavuudenhaluisena aika ajoin menen sieltä, missä aita on matalin.

 

herregyyd, nyt pelästyin oikein.
:hug: kuules,nainen , nyt alkoi päänsisäisen puheen uudelleenkoulutus -- ja heti

 

öö... mikset hanki kavereita joille puhua?

:headwall:

 

Mä en yhtään osaa sanoa, miksi sä et koe pärjääväsi.

Yritätkö parhaasi?
Oletko terve, vai olisiko joku sairaus syynä?
Haukkaatko liian ison palan, asetatko riman liian korkealle?

 

Mihin sun mielestäsi pitäisi pystyä? Ruokitko lapset, oletko heidän kanssaan, pidätkö heidät siistinä, rakastatko heitä? Käytkö töissä, montako lasta sulla on?

Puolet siitä, mitä ihmiset sanovat tekevänsä, on liioittelua ja itsensä nostamista. Jos pystyt perusasioihin ja lapsesi ovat onnellisia, se riittää. Jos haluat elämältäsi enemmän, mieti, mitä. Onko nyt hyvä aika työhön/opiskeluun jne? Kaikkea ei tarvitse tehdä kerralla.

Miksi se, että sulla on lapsia, tuntuu virheeltä? Jos on joku asia, jota et jaksa, onko jotain tahoa, joka voisi auttaa? Kaikkea ei tarvitse kestää/jaksaa yksin. Älä yhtään peilaa elämääsi siihen, mitä ihmiset kirjoittelevat keskustelupalstoilla elämästään. Sinulla on taatusti onnistumisia elämässäsi, ja aina onmahdollisuus tehdä elämässä enemmän. :hug:

 

:headwall:

No mitä? Täytyyhän sitä nyt ihmisellä olla edes yksi ystävä, jolle puhua. Ei se voi olla niin vaikeeta.

 

Mihin sun mielestäsi pitäisi pystyä? Ruokitko lapset, oletko heidän kanssaan, pidätkö heidät siistinä, rakastatko heitä? Käytkö töissä, montako lasta sulla on?

Puolet siitä, mitä ihmiset sanovat tekevänsä, on liioittelua ja itsensä nostamista. Jos pystyt perusasioihin ja lapsesi ovat onnellisia, se riittää. Jos haluat elämältäsi enemmän, mieti, mitä. Onko nyt hyvä aika työhön/opiskeluun jne? Kaikkea ei tarvitse tehdä kerralla.

Miksi se, että sulla on lapsia, tuntuu virheeltä? Jos on joku asia, jota et jaksa, onko jotain tahoa, joka voisi auttaa? Kaikkea ei tarvitse kestää/jaksaa yksin. Älä yhtään peilaa elämääsi siihen, mitä ihmiset kirjoittelevat keskustelupalstoilla elämästään. Sinulla on taatusti onnistumisia elämässäsi, ja aina onmahdollisuus tehdä elämässä enemmän. :hug:

Kolme lasta. Tottakai perusasiat on kunnossa, ruokaa, puhtaat vaatteet jne. Mutta siihen mun voimat meneekin.
Ehkä ei ois ollut hyvä aika opiskella, mutta oon jo vuosia odottanut hetkeä että voisin alkaa rakentaa omaakin elämää, opiskella että saisin jonkun ammatin. Että voisin arvostaa itseäni.
Lapset sinänsä ei tunnu virheeltä, tuntuu vaan että haukkasin liian ison palan kun erosin miehestäni. Vaikka toisaalta, en usko että elämä olisi juurikaan helpompaa eksän kanssa.
Oon koittanut miettiä, voisko joku auttaa mua. Mutta ellen saa uusia aivoja ja ihmistä joka huolehtisi lapsista jotta mulle jäisi aikaa hankkia vaikka uusia ystäviä, niin näillä on mentävä...

 

öö... mikset hanki kavereita joille puhua?

Mistäs luulet että yhtäkkiä semmoisia löytäisin?

 

Mistäs luulet että yhtäkkiä semmoisia löytäisin?

Oletko yrittänyt edes löytää ystäviä?

Ei yhtäkkiä, vaan pikkuhiljaa, ajan kanssa.

 

No mitä? Täytyyhän sitä nyt ihmisellä olla edes yksi ystävä, jolle puhua. Ei se voi olla niin vaikeeta.

niinpä, suurin osa ihmisistä tarvitsee ainakin sen yhden hyvän ystävän jonka kanssa jakaa elämänsä ilot ja surut, mutta kaikilla sitä ei ole, ja aina se ei todellakaan ole oma valinta.

 

Vertaatko sä siinä pärjäämisessäsi itseäsi muihin? Mä voisin ajatella samalla tavalla kuin sinä, jos vertaisin omaa pärjäämistäni muiden pärjäämiseen. Mutta mä annoin jo kauan sitten itselleni anteeksi sen, että en ole täydellinen. Ja sen, että laiskana ja mukavuudenhaluisena aika ajoin menen sieltä, missä aita on matalin.

En mä kauheesti vertaa itseäni muihin. Mutta mä olen pettynyt etten täytä niitä vaatimuksia joita itselleni asetan. Enkä mä paljon vaadi itseltäni, sen että opiskelen kunnolla ja että lapsilla on perusasiat kunnossa. Jälkimmäinen on tavallaan ok, mutta ensimmäinen ei. Ehkä mulla ei vaan ole tarpeeksi aivokapasiteettia asioiden käsittelyyn, tai sit oon yksinkertaisesti tyhmä, kun en vaan opi mitään.

 

En mä kauheesti vertaa itseäni muihin. Mutta mä olen pettynyt etten täytä niitä vaatimuksia joita itselleni asetan. Enkä mä paljon vaadi itseltäni, sen että opiskelen kunnolla ja että lapsilla on perusasiat kunnossa. Jälkimmäinen on tavallaan ok, mutta ensimmäinen ei. Ehkä mulla ei vaan ole tarpeeksi aivokapasiteettia asioiden käsittelyyn, tai sit oon yksinkertaisesti tyhmä, kun en vaan opi mitään.

Mä laitoin sulle hetki sitten y-viestiä.

 

Oletko yrittänyt edes löytää ystäviä?

Ei yhtäkkiä, vaan pikkuhiljaa, ajan kanssa.

En oikeastaan. Mistä mä voisin löytää ystäviä? Ei mulla ole aikaa käydä missään missä on muita ihmisiä, ja jos olen lasten kanssa liikenteessä menee kaikki aika siihen kun keskityn pitämään laumani kasassa...

 

Kaikki... En jaksa tätä arkea, en opi koulussa mitään, kaikki asiat tuntuu raskaalta velvollisuudelta, mulla ei ole kavereita, ei omaa aikaa, harrastuksia, en jaksa kuskata lapsia harrastamaan, en jaksa tehdä mitään järkevää...

Syksy... sinulla on syksy päässäsi.

 

En mä kauheesti vertaa itseäni muihin. Mutta mä olen pettynyt etten täytä niitä vaatimuksia joita itselleni asetan. Enkä mä paljon vaadi itseltäni, sen että opiskelen kunnolla ja että lapsilla on perusasiat kunnossa. Jälkimmäinen on tavallaan ok, mutta ensimmäinen ei. Ehkä mulla ei vaan ole tarpeeksi aivokapasiteettia asioiden käsittelyyn, tai sit oon yksinkertaisesti tyhmä, kun en vaan opi mitään.

Nukutko tarpeeksi ja syötkö kunnolla?

 

Voimia ap! Tiedän miltä tuntuu tarpoa jaksamisen rajoilla.
Koita saada jostain järjestymään omaa aikaa. Mieti mitä asioita elämässäsi haluat muuttaa. Aloita muutokset yhdestä asiasta kerrallaan.
Linkki-suositus luettavaksi: http://www.naistenkartano.com/

 

ja ap, :hug:

en osaa sanoa mitään ratkaisuksi kelpaavaa, mutta mä tiedän ton olon ja ton tunteen vaikken ole ehtinyt vielä lapsia edes tekemään. kun ainoat ystävätkin kääntävät selkänsä, maailma on pirun yksinäinen paikka rämpiä kaiken sen paskan kanssa mikä on katsonut kuuluvansa juuri mun niskaan kaadettavaksi.

 

En oikeastaan. Mistä mä voisin löytää ystäviä? Ei mulla ole aikaa käydä missään missä on muita ihmisiä, ja jos olen lasten kanssa liikenteessä menee kaikki aika siihen kun keskityn pitämään laumani kasassa...

Opiskelet - löytyisikö koulusta ystävää?

Missä vanhat ystävät on, voisiko niitä ystävyyssuhteita yrittää elvyttää? Entä olisiko lasten kavereiden vanhemmissa sellaisia, joiden kanssa voisit ystävystyä?

Onko lapsilla isä, kummit, täti, setä, eno, isovanhemmat? Jos he olisivat joskus lasten kanssa, ja saisit hieman aikaa itsellesi.

Karu totuus on se, että ystäviä ei kovinkaan usein kävele noin vain vastaan. Pitää antaa mahdollisuus ystävyyssuhteiden kehittymiselle.

 

Toi on niin tuttu tunne välillä. Eniten vituttaa välillä ettei pääkopassa oikein tunnu mikään pysyvän, siksi jatko-opinnotkin menivät jäihin. Töissä elän post-it-lappuelämään että muistan mitä palavereissa on puhuttu. Oma elämä-niin mikä? Oma aika-siis onko sellaistakin? Välillä hajoaa pää ihan täysillä ja voimaa saa vain lapsesta, joskus puolisostakin. Ystävilläni on lapset jo isompia, käyvät yläastetta tai sitten niitä ei ole. Välimatkat ovat pitkiä. Tsemppiä ja jaksamista. Ei me kaikki täällä saada niin hirveästi aikaan. Normaaleja kuolevaisia me kaikki olemme.

 

Opiskelet - löytyisikö koulusta ystävää?

Missä vanhat ystävät on, voisiko niitä ystävyyssuhteita yrittää elvyttää? Entä olisiko lasten kavereiden vanhemmissa sellaisia, joiden kanssa voisit ystävystyä?

Onko lapsilla isä, kummit, täti, setä, eno, isovanhemmat? Jos he olisivat joskus lasten kanssa, ja saisit hieman aikaa itsellesi.

Karu totuus on se, että ystäviä ei kovinkaan usein kävele noin vain vastaan. Pitää antaa mahdollisuus ystävyyssuhteiden kehittymiselle.

Eipä koulusta löydy, niin eri elämäntilanteet. Kyllä siellä juttuseuraa on, ja siks mulle tekeekin hyvää olla siellä
En oikeestaan keksi mitään millä saisin aikaa ystäville. Isä pitää lapsia silloin kun voi, harvoin ja epäsäännöllisesti. Muita hoitajia ei ole. Jotain pitäisi keksiä, mutta mitä, se ei ole vielä mulle ratkennut.

 

Onko sun kilpirauhasarvot kohdallaan, ap?

Se meinaan aiheuttaa jos jonkinmoista.

Uupumus, masennus...ne voisi myös olla syynä.

Tai sitten sulla on yksinkertaisesti liikaa kaikenlaista velvollisuutta. Ei mun korviin kuulosta ollenkaan kummalliselta jos kolmen lapsen yh:lla on vaikeaa opiskella ja olla täysipainoisesti myös äiti. Se tuntuu aika ajoin olevan pikkaisen hankalaa myös mulle - kahden lapsen opiskelevalle äidille, jolla on aviomies ja isovanhemmat apuna! Onhan sinulla velvollisuuksia kerrakseen. Ei ihme, jos tuntuu siltä joskus ettei jaksa :hug: