Äidin turhautuminen, kun lapsella viivästynyt puheenkehitys

  • Viestiketjun aloittaja ap
  • Ensimmäinen viesti
ap
Tämä on sellainen aihe, mistä en osaa ääneen puhua ja tuntuu ettei näin saisi ajatellakkaan. Nyt vaan on jotenkin tosi väsynyt tähän taakan kantamiseen.

Poika on yli kolme vuotias ja samaa takkuamista tämä puhe ollut.
En tiedä, miksi olen alkanut ottamaan niin raskaasti tämän ainaisen selittelyn hänelle, kun hän esim. koittaa sanoa tai osoittaa jotain. Aina täytyy "suomentaa" ja koittaa ymmärtää mitä hän haluaa sanoa.

En näitä tuntemuksia hänelle tietenkään näytä. Iloitsen aina jos tulee uusi sana ja koitan tsempata muutenkin.

Mutta kovin väsynyt oon tähän tilanteeseen kun se ei ole kehittynyt. Otan sen nyt niin raskaasti. Ja miettii, miten puhe jatkossa kehittyy.
Onko jollain jakaa kokemuksia?
 
Minun pojallani on dyspraksia diagnoosi. Hän aloitti puhumisen 3v, eli silloin tuli ensimmäiset yhtään tunnistettavat sanat. Nyt poika 5,5v puhuu jo paljon, mutta useita äänteitä puuttuu. Jos haluat jutella kanssani, niin laita yksitysviestiä.
 
Mäkään en jaksaisi olla jatkuvasti tukemassa toista, kun pikkusiskokin kehittyy ihan "itsestään". Se tuntuu työltä. Kolmevuotias on siis täälläkin. Yrittää nykyään jo puhua innokkaasti, mutta todella epäselvästi. Ääntää sanat ihan omaperäisesti.
 
Joo, tosiaan on mullekin tuttua tuo turhautuminen, huoli ja jonkinlainen syyllisyyskin (vaikka syytä ei voidakkaan tietää). Mutta jotenkin olen ajatellut että hän on meidän lapsi, sellainen kuin on ja tosi rakas. Hän nyt vaan tarvitsee tukea, se on hänen ominaisuutensa. Pikkusisko on kasvaessaan meilläkin osoittanut kuinka paljon enemmän joudumme tukemaan poikaamme, eli vaikutus ei ole pelkästään tuossa tulkkaamisessa. Pukeminen, motoriset ja sarjalliset asiat ovat aiheuttaneet etenkin aikaisemmin paljon vaivaa. Voimia! :flower:
 
Alkuperäinen kirjoittaja Ökki Kökkiäinen:
Joo, tosiaan on mullekin tuttua tuo turhautuminen, huoli ja jonkinlainen syyllisyyskin (vaikka syytä ei voidakkaan tietää). Mutta jotenkin olen ajatellut että hän on meidän lapsi, sellainen kuin on ja tosi rakas. Hän nyt vaan tarvitsee tukea, se on hänen ominaisuutensa. Pikkusisko on kasvaessaan meilläkin osoittanut kuinka paljon enemmän joudumme tukemaan poikaamme, eli vaikutus ei ole pelkästään tuossa tulkkaamisessa. Pukeminen, motoriset ja sarjalliset asiat ovat aiheuttaneet etenkin aikaisemmin paljon vaivaa. Voimia! :flower:
Mä en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun kolmevuotias pyytää kaksivuotiaalta pikkusiskoltaan apua pukemiseensa :|
 
ap
Kiitos teille viesteistä.
Oma lapsi on äärimmäisen rakas. Ja sitten kun tuntee jotain negatiivistä, sen haluaa piilottaa. Eikä siitä osaa puhua muille kun miehelleen.
Kohta pitäisi alkaa puheterapia. Toivon että siitä saa myös jonkin laista tukea itselle. Tai ehkä oma taakka vähän kevenee.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Kiitos teille viesteistä.
Oma lapsi on äärimmäisen rakas. Ja sitten kun tuntee jotain negatiivistä, sen haluaa piilottaa. Eikä siitä osaa puhua muille kun miehelleen.
Kohta pitäisi alkaa puheterapia. Toivon että siitä saa myös jonkin laista tukea itselle. Tai ehkä oma taakka vähän kevenee.
Ymmärrän tuon negatiivisten tunteiden piilottamisentarpeen. Hyvä että voit puhua miehesi kanssa. Meille diagnoosi on ollut hurjan tärkeä, eli jotenkin se on jäsentänyt asiaa. Voi lueskella lisätietoja yms, tulee enemmän ymmärrystä siitä todellisuudesta mitä oma lapsi kokee. Hankkiutukaa foniatrille, koska silloin pääsette myös kelan ja kunnan kanssa parempaan asemaan. Ilman foniatrin lausuntoa teillä ei tavallaan ole mitään kättä pidempää, millä hakea kuntoutusta.
 
dysfaatikon äiti
voi miten paha mieli minulle tuli lapsesi puolesta. Sinun pitäisi rakastaa lastasi ehdoitta ja osoittaa kaikin tavoin että arvostat ja kunnioitat lastasi juuri sellaisena kuin hän on, et todellakaan saisi olla ainakaan näkyvästi tuskastunut, ärtynyt ja pettynyt lapseesi. Olisiko lapsesi sinulle jotenkin enemmän rakas ja tärkeä jos hän puhuisi täydellisesti? Onko hän nyt sitten täyttä rakkauttasi vailla kun ei olekaan täydellinen?

Ennenkuin joku tulee sanomaan että jeesustelen turhasta niin en todellakaan tee niin. Oma dysfaatikkopoikani nimittäin oli itse todella stressaantunut, mielipahainen ja itkuinen kun ymmärsi ja tiesi sanoja mutta ei vain osannut niitä suustaan päästää. Muiden aikuisten tuskailu ja ärtymys selkeästi toivat lapselle pahan mielen ja selkeästi näkyi että lapsi joutui pettymään kun ensin oikein kovasti yritti mutta vastineeksi sitten joku aikuinen osoittaa tyytymättömyyttä. Sellaisesta pieni sydän särkyy!!! Lapsen pitää ehdottomasti saada korkea arvostusta, kiitosta ja huomiota kaikesta siitä yrityksestä mitä hän tekee, olkoon se vaikka miten "vähäpätöistä" äidin silmissä.

Oma dysfaatikkoni on oppinut todella hyvin puhumaan ja puheterapeutin ja lääkärin mukaan yksi syy on se että olemme kotona tehneet kannustavassa ja kehuvassa ilmapiirissä harjoitteita paljon enemmän kuin yleensä. Lapselta ei ole myöskään vaadittu mitään (joskus jotkut aikuiset jankkaavat ja pakottavat lasta että "sano se sana nyt, sano se!!") jolloin lapsella säilyy motivaatio harjoitteluun. Kaikki pienet edistysaskeleet on otettu ilolla vastaan ja palkittu.

En halua moralisoida vaan tuon vain esiin sen että puhehäiriöinen lapsi usein tarkkailee paljon tarkemmin vanhempiaan ja aikuisiaan ja niitä reaktiovasteita mitä hänen puheenyrityksensä saa aikaan. Lapsi siis huomaa jos vanhempi on tuskastunut tai tyytymätön ja pahoittaa mielensä varmasti.

Toivon sinulle kärsivällisyyttä ja rakkautta kovasti asian edessä joka nyt ehkä tuntuu vaikealta mutta ei sitä suuremmassa mittakaavassa ajatellen ole.
 
"dysfaatikon äiti" on todellakin oikeassa, koti on se jonka rakkaus ja hyväksyntä kantaa yli muun yhteiskunnan paineen. Meillä on myös harjoiteltu sinnikkäästi ja kannustettu kaikesta. On tärkeää osoittaa lapselle että harjoittelu on myös aikuisista hauskaa ja motivoivaa, ja onhan se koska se vie tilannetta parempaan päin.

Mutta en kiellä myöskään että tunnistan myös nuo negatiiviset tunteet tutuiksi, mutta niistä ei meidän poika tiedä, eikä koskaan tule saamaan vihiäkään. Ei tietänkään.
 
ap
voi miten paha mieli minulle tuli lapsesi puolesta. Sinun pitäisi rakastaa lastasi ehdoitta ja osoittaa kaikin tavoin että arvostat ja kunnioitat lastasi juuri sellaisena kuin hän on, et todellakaan saisi olla ainakaan näkyvästi tuskastunut, ärtynyt ja pettynyt lapseesi. Olisiko lapsesi sinulle jotenkin enemmän rakas ja tärkeä jos hän puhuisi täydellisesti? Onko hän nyt sitten täyttä rakkauttasi vailla kun ei olekaan täydellinen?







Ei, lapsi ei olisi yhtään sen rakkaampi, vaikka puhuisi kolmea kieltä.
Minä olen peittänyt ne negatiiviset tunteeni lapselta, joita koen. Ja usein se uupumus iskee kun olen yksin ja lapsi esim. isällään. Silloin käyn asioita läpi mielessäni.

Se harmittaa paljon (ja olen lähemmille ihmisille tästä myös maininnut), kuinka kaikki ei jaksa kuunnella, mitä pojalla on asiaa. Usein puhutaan päälle tai jos asiaa ei ymmärretä, sen annetaan olla tai höpötetään jotain omaa.
Vaati lapselta todella paljon rohkeutta yrittää puhua vieraille. Hän kuitenkin ymmärtää jo, että hänen puheensa ei ole "normaalia".
 
dysfaatikon äiti
vielä ap:lle sen verran että ymmärrän täysin mielipahasi muiden aikuisten käyttäytymisesta. Itsekin sain ihme kuraa niskaani, sukulaiset hohhailivat (lapsen ollessa vähän vajaa kolmevuotias) että "eikö se nyt jo puhu, miksei se nyt puhu, onko siinä joku vika vai onko se vain yksinkertainen". Siinä sitten kolmevuotias seisoo alahuuli väpättäen itkuaan pidätellen koska ymmärtää kyllä miten ilkeästi hänestä sanotaan mutta ei osaa puolustautua mitenkään.

Myös naapuruston kotiäideiltä sain oivaa "vertaistukea", eräs mm. sanoi että et sitten lue näköjään lapsellesi kun ei ole oppinut puhumaan. Johon toinen sitten lisäsi että "niin, etkö tiennyt että pitää antaa virikkeitä oppimiseen, ei se puhe muuten ala tulemaan". Äkkiseltään luetellen en tunne yhtäkään äitiä joka olisi enenmmän lukenut ja virikkeellistänyt lastaan kuin minä.... lapsella olikin loistava usean tuhannen sanan sanavarasto jo olemassa, mutta kun ei vain sitä pihahdusta suusta ulos tullut.

Muiden aikuisten painostus oli minulle se raivostuttavin asia. Oma lapseni ei koskaan. Kun opin siihen että en välittänyt tuon taivaallista asiasta kommentoijista niin oma elämäni helpottui.

Loppuun vielä vinkki vaikkei täällä saisi mainostaa: itse saimme erittäin suuren kehitysaskeleen omega-3 rasvahappovalmisteesta nimeltä eye Q. Kokeilepa googlettaa, on todella vakuuttavat tieteelliset tutkimukset ja faktat taustalla. Tämän valimisteen aloittamisen jälkeen meni noin kaksi kuukautta kun puheenkehitys ryöpsähti käyntiin jopa lääkäritkin yllättävällä intensiteetillä. Toki olisi se puhe varmaan tullut muutenkin aikanaan mutta itse koin että tästä oli todella konkreettista hyötyä. Kananttaa tutustua. Tsemppiä!
 
ev
:O ei voi olla totta. miten voi väsyä tuollaiseen asiaan?

oma poikani oppi puhumaan kunnolla vasta hieman ennen 7v. ja vieläkin on puhe paikoin puuroista, s tulee suhahtamalla tai kaikkia sanoja ei osaa sanoa oikein.
 
viiru
älä turhaan murehdi. Meidän mies täyttää syyskuussa 4 v on tämän kesän aikana ruvennut
puhumaan kuin Runaberg. On käynyt puheterapiassa tätä ennen n. vajaan vuoden.
Itse otettiin yhtetyttä, kun poika oli n. 2-vuotias, kun ei mitään sanonut kuin äänteli kuin eläin.
Saatiin terapiaa ja se on auttanut. Nyt aloittaa päiväkodissa. Sitä ennen on ollut pph:lla.

Kyllä minäkin olin asiasta hermostunut ja luulin poikaani tyhmäksi ja jälkeen jääneeksi.
KUitenkin ymmärsi kaiken puheen.
Tsemmpiä.
 
hippu
Mullaon 7v. poika jolla on n. 20 sanaa. Käytetään tukiviittomia ja kuvakansiota. Olen usein tosi tuskastunut tilanteeseen. Eihän toi poika sille mitään voi mutta silti... Tosi tuttua on toi negatiivisten tunteiden piilottaminen. Silloin kun poika oli keskolassa olisin oikeesti halunnut vain olla kotona ja unohtaa koko lapsen. Silti kävin keskolassa joka päivä ja esitin että poika olis tärkeä. Meni yhteensä n. vuosi ennen kuin poika alkoi oikeesti olla tärkeä. Edelleen on silti aikoja että tekis vaan mieli soittaa jollekin että hakevat pojan pois eikä mun enää koskaan tarvi kuulla siitä. Näitä tunteita ei kuitenkaan voi tuoda julki missään muualla kuin täälä. Jatiedän et tulee kakkaa niskaan tääläki mut se ei haittaa. Aina pojan hoidan kunnolla mutta tunteilleni en mitään voi. puheen puute ei siisole ainoa ongelma.
 
kuvakirja
jotta voisit helpottaa varmasti molemminpuolista turhautumista niin suosittelisin, että harkitsette kuvakommunikaation ottamista tueksi. Itse olen työskennellyt erityislasten (puhevaikeuksien ja täysin puhumattomien kanssa) ja kuvien käyttö on ollut lapsille suurena apuna. Eräänkin täysin puhumattoman lapsen kanssa teimme pienen kansion jossa oli näitä pieniä sanakuvia tunteista, tapahtumista, ihmisistä jne ja hän oli niin onnellinen siitä, että sai keinon kommunikoida, että kuulemma kotonaan nukkuikin tuo pieni kuvakansio vieressään.
 
äiti ja viisi lasta
Minulla on poika joka nyt 3v 2kk, hän puhuu vain omaa keksimäänsä kieltä ja vähän aika sitten alkoi sanomaan joo.noin kaksi vuotiaana oli muutama sana mutta ne unohtuivat puheesta kesän aikana. Hän ymmärtää puhetta ihan hyvin ja asiaa olisi kovasti. Itse yritän tehdä kaikkeni ymmärtääkseni ja kannustaakseni poikaani kaikessa mitä tekee ja yrittää kertoa mutta usein esim puistossa saamme syrjintää osaksemme.lapseni kun kovasti haluaisi leikkiä muiden saman ikäisten kanssa. Hänellä on kolme teini ikäistä ja vauva sisaruksinaan. Teinien on välillä vaikea ymmärtää miksi pikkuveli ei puhu, mutta kun yrittää jaksaa heillekin aina selittää ja antaa keinoja kommunikoida muilla tavoilla veljen kanssa niin paremmin menee mutta kyllä se välillä heitä turhauttaa kun ei ymmärrä..Aloitimme juuri puheterapiassa ja saimme lähetteen erityislääkärille. Toivon että terapia alkaa pikkuhiljaa auttamaan että rakas poikani voisi vielä enemmän nauttia elämästään ja saada kavereita vaikka nytkin jo ihana ilopilleri onkin :) minullekin tämä on uusi tilanne ja opettelua, kun vielä pienimmäinenkin nyt 9kk, korjatussa iässä 7kk,syntyi 2 kk etuajassa ja hänelläkin omat haasteensa..mutta elämä voittaa, :) tsemppiä kaikille!!
 
vierailija
vielä ap:lle sen verran että ymmärrän täysin mielipahasi muiden aikuisten käyttäytymisesta. Itsekin sain ihme kuraa niskaani, sukulaiset hohhailivat (lapsen ollessa vähän vajaa kolmevuotias) että "eikö se nyt jo puhu, miksei se nyt puhu, onko siinä joku vika vai onko se vain yksinkertainen". Siinä sitten kolmevuotias seisoo alahuuli väpättäen itkuaan pidätellen koska ymmärtää kyllä miten ilkeästi hänestä sanotaan mutta ei osaa puolustautua mitenkään.

Myös naapuruston kotiäideiltä sain oivaa "vertaistukea", eräs mm. sanoi että et sitten lue näköjään lapsellesi kun ei ole oppinut puhumaan. Johon toinen sitten lisäsi että "niin, etkö tiennyt että pitää antaa virikkeitä oppimiseen, ei se puhe muuten ala tulemaan". Äkkiseltään luetellen en tunne yhtäkään äitiä joka olisi enenmmän lukenut ja virikkeellistänyt lastaan kuin minä.... lapsella olikin loistava usean tuhannen sanan sanavarasto jo olemassa, mutta kun ei vain sitä pihahdusta suusta ulos tullut.

Muiden aikuisten painostus oli minulle se raivostuttavin asia. Oma lapseni ei koskaan. Kun opin siihen että en välittänyt tuon taivaallista asiasta kommentoijista niin oma elämäni helpottui.

Loppuun vielä vinkki vaikkei täällä saisi mainostaa: itse saimme erittäin suuren kehitysaskeleen omega-3 rasvahappovalmisteesta nimeltä eye Q. Kokeilepa googlettaa, on todella vakuuttavat tieteelliset tutkimukset ja faktat taustalla. Tämän valimisteen aloittamisen jälkeen meni noin kaksi kuukautta kun puheenkehitys ryöpsähti käyntiin jopa lääkäritkin yllättävällä intensiteetillä. Toki olisi se puhe varmaan tullut muutenkin aikanaan mutta itse koin että tästä oli todella konkreettista hyötyä. Kananttaa tutustua. Tsemppiä!
 
Poika sanoi ekat sanat ollessaan about vuoden ikänen,sanavarasto kertyi kymmeneen sanaan,kunnes yhtäkkiä kaikki jo opitutkin unohtu.Neuvolassa,lääkärissä,kaikkialla sanottiin "kielen jääneen kannan alle",kun oppi kävelemään jo 9kk ikäsenä.Poika oli mestari keksimään omia sanoja,osoitti ja äiti oli ainua,joka ymmärsi lasta..Isä ei edes tahtonut kuunnella,"kun ei se puhu".
Pojan ollessa hiukan reilun 3 v,saatiin diagnoosit: keskivaikea dysfasia,keskivaikea dyspraksia,hienomotoriikkan kehityksen viivästymä ja viimisin diagnoosi aistiyliherkkyydet kuulo- ja tuntoaistin puolella.
Poika kävi monta vuotta (7) puheterapiassa-sinne saatiin lähete pojan ollessa 3 v,kävi koejaksot toiminta-,musiikkiterapioissa.Puheterapian loputtua poika ohjattiin neuropsykiatrialle,josta saatiin lähete nepsylle,jossa kuntoutetaan hienomotoriikkaa(kirjoittaminen)ja jonkin verran puheen alueen ongelmiin keskitytään myös.

Nyt junnu on 16,puhuuu varsin hyvin ja suht selkeästi.Pitkiä ja monimutkaisia lauseita ei,äänneongelmia löytyy edelleen,r-vikaa on(se on korostunut nyt murkkuikäsenä),motoriikassa ei huomaa heti ongelmakohtia,mutta se pieni piipertäminen käy sen hermoon,jos ei heti onnistu(pinna palaa nopeasti).

Onko teillä ollut puhettakaan mistään puheterapiasta?

Meillä on ollut puheen apuna/tukena kuvat ja kommunikaattori.Tukiviittometkin opeteltiin,ja niitä käytettiin jossain välissä paljon.

Kaikkiea hyvää ja ennen kaikkea voimia!!
 

Yhteistyössä