Koska kertoa lapselle vakavista asioista mitä vanhemmille on tapahtunut?

Likka on nyt 5v. Oli alle vuoden, kun sairastuin toisen kerran syöpään. Eihän likka tuosta mitään muista vaikka oli paikalla, kun oli välillä oikeinkin vaikiaa. En ole likalle sairastamisesta puhunut mitään. Mun lonkasta likka tietää ja tietää sen, että se leikataan jossakin vaiheessa.

En ole myöskään kertonut mitä meidän koululla tapahtui vaikka likka uutisia asiasta näki ja mä exälle jotakin kerroin likan läsnäollessa. Mutta siis kerroin sellaisia asioita mistä ei voi mitään päätellä enkä mitään kauhujuttuja.

Mietin vain, että koska kerron nämä asiat likalle. Koska tunnen, että joskus ne pitää kertoa. Tuon koulujutun kun likka voi onkia esille itte jostakin netistä sitten isompana. Ja ennenkaikkea se rehellisyys.

Nyt likka on tähän aivan liian pieni eikä hän käsittäisi asioita kunnolla. Hän on muutenkin välillä niin huolissaan ettei vanhemmille tapahdu mitään, en halua aiheuttaa lisähuolia.

Joskus kouluikäisenä, mutta missä iässä? Koska lapsi on valmis ymmärtämään nämä asiat?

 

Vakavasta sairaudesta kertoisin ehkä sitten, kun lapsi muutenkin ymmärtää vastaavien asioiden päälle. Eli että joskus ihmiset sairastuu vakavasti ja joidenkin kohdalla se johtaa kuolemaa, mutta toiset selviävät. Se olis aika tärkeää, ettei lapsi ala sitten pelätä äitin kuolemaa eli on sen verran vanha, että ymmärtää ihmisten kuolevan jossain vaiheessa, toiset nuorina ja toiset vanhoina. Koulujutusta ei varmaan ainakaan kannata kertoa ennen ensimmäistä koulupäivää . Oletan, että kyseessä on joko Jokela tai Kauhajoki? Varmaan kertoisin ehkä teini-ikäiselle.

 

Varmaan sitten kun tyttö alkaa kysellä asioista enemmän.. Ei varmaan haittaa vaikka menis vielä 10 vuotta.. Kun ajattelee että minkä ikäisenä ite oisin halunnu kuulla ja pystyny olemaan ahdistumatta..

 

Vakavasta sairaudesta kertoisin ehkä sitten, kun lapsi muutenkin ymmärtää vastaavien asioiden päälle. Eli että joskus ihmiset sairastuu vakavasti ja joidenkin kohdalla se johtaa kuolemaa, mutta toiset selviävät. Se olis aika tärkeää, ettei lapsi ala sitten pelätä äitin kuolemaa eli on sen verran vanha, että ymmärtää ihmisten kuolevan jossain vaiheessa, toiset nuorina ja toiset vanhoina. Koulujutusta ei varmaan ainakaan kannata kertoa ennen ensimmäistä koulupäivää . Oletan, että kyseessä on joko Jokela tai Kauhajoki? Varmaan kertoisin ehkä teini-ikäiselle.

Kauhajoki. Joo ei ehkä ennen ensimmäistä koulupäivää kannata kertoa asiaa. Likka tietysti voi asian saada itte selville, mutta ei ehkä osaa heti yhdistää siihen, että on just mun koulu. Varmaan kysyis asiasta jos sen itte saisi tietää.

 

Mieluummin aikasemmin kuin liian myöhään. Olin itse alaluokilla koulussa kun tutkin, ominlupineni kylläkin, valokuvakansioita vanhempien kaapista ja näin kuvia pienestä arkusta. Kysyä en uskaltanut kun olin luvatta liikkeellä ja pitkän aikaa pohdin omassa mielessä kuka tämä vauva x oli jota vanhemmat ja suku kaipaa kovasti kun sellainen hautajaiskortti sieltä löytyi.

Sitte aikojen ja ahdistusten jälkeen uskalsin kysyä mun vanhemmalta serkulta.

 

Olen ajatellut niin, että kaikkea ei lapsen tarvitse tietää koskaan. Joitain asioita voi kertoa vanhempana.

Kuolemasta olen kertonut aina niin, että kuolla voi kuka vaan kun on oikein sairas tai vanha. En tiedä miten selittäisin muuten nuoremman ihmisen kuoleman lapselle. Lapsi ei ole ahdistunut asiasta vaan kysellyt lisää ja hyväksynyt asian.

 

Oletan, että kyseessä on joko Jokela tai Kauhajoki? Varmaan kertoisin ehkä teini-ikäiselle.

Kauhajoki.

kummasti täältäkin meitä kauhajokisia löytyy

 

Pirpana, voin kyllä kuvitella sen ihmetyksen, mikä sulla on täytynyt olla .

 

Oletan, että kyseessä on joko Jokela tai Kauhajoki? Varmaan kertoisin ehkä teini-ikäiselle.

Kauhajoki.

kummasti täältäkin meitä kauhajokisia löytyy

Mä en ole Kauhajoelta vaan Teuvalta. =)

 

Sitten, kun se tulee luontevasti puheeksi se asia - mieluummin odottaisin liian kauan kuin liian vähän aikaa - nämähän ovat tapahtumia, jotka eivät enää elämäänne vaikuta - ovat ennemminkin osa sinun menneisyyttäsi ja hänenkin ehkä pieneltä osalta. Ainakin teini-ikään asti odottaisin ja siihen, että tytär kiinnostuu sinun elämästäsi ja mitä olet kokenut.

 

Se vähän riippuu mun mielestä laspesn luonteesta,miten reagoi mihinkäkin tavalliseen asiaan.Meillä poika murehtii kaikkea pientäkin ja menettää unensa jne.Likkaa taas ei oikeastaan kiinnosta eikä huolestukkaan muistään.Ehkä menneitä ei ihan vielä kannata kaivella...ei lasten tarvi kaikkea tietää.

 

Mun mielestä esim sairastetusta syövästä, joka ei ole enään aktiivinen ei tarvitse alkaa kahden kesken vakavasti keskustella, vaan niin, että se on lapselle luonnollinen eikä niin pelottava tilanne. Esim katsotte vanhoja kuvia ja väliin kerrot, että nämä on siltä ajalta kun sairastit ja sitten jos lapsi kysyy lisää, niin kerrot rehellisesti.

Kouluturmista taas, miksi niistä pitäisi erikseen lapselle kertoa? Ainakaan pienelle alle kouluikäiselle tai alakoululaiselle.

 

Mieluummin aikasemmin kuin liian myöhään. Olin itse alaluokilla koulussa kun tutkin, ominlupineni kylläkin, valokuvakansioita vanhempien kaapista ja näin kuvia pienestä arkusta. Kysyä en uskaltanut kun olin luvatta liikkeellä ja pitkän aikaa pohdin omassa mielessä kuka tämä vauva x oli jota vanhemmat ja suku kaipaa kovasti kun sellainen hautajaiskortti sieltä löytyi.

Sitte aikojen ja ahdistusten jälkeen uskalsin kysyä mun vanhemmalta serkulta.

Tämmöisissäkin asioissa voisi olla luontevaa, että ne kuvat olisivat aina näkyvillä ja lapsi voisi ajan kanssa kysellä niistä mitä haluaa. Mutta toki ne voi olla vielä niin arkoja asioita vanhemmille, ettei välttämättä ole itsekään niistä selvinnyt ja silloin ne varmasti ahdistavat myös lastakin kertoipa vanhemmat niistä tai onkiiko lapsi ne itse esille.

 

Omalleni olen sairaudestani kertonu hänen ollessaan 6 vuotias ja kyllä hän tietää nykyään ollessaan reilu 10 vuotias et mä voin jopa kuolla, jos toi mun risa pumppu vaan ei enää jaksa ja se saattaa tapahtua myös siten et ollaan keskenään kotona, mitä en tietenkään toivo, mut elämä vaan on..

Tyttäreni tietää myös että hänellä vois olla kaksos sisarus joka kuitenkin meni kesken ja hän kuitenkin syntyi

 

Pirpana, voin kyllä kuvitella sen ihmetyksen, mikä sulla on täytynyt olla .

Se oli lapselle aika rankka kokemus. Kyseessä oli siis isosiskoni joka eli vain tunteja syntymän jälkeen. Mä pohdin asiaa mun kaverin kans ja eihän se sillä parantunut. Valokuvissa näkyi arkku ja itkevät vanhemmat ja suku niin pienen ihmisen mielen se pisti sekaisin.
Äiti oli varmaan ajatellut kertovansa kun olen tarpeeksi vanha mutta sainkin sitten itse tietää asiasta.

Omille lapsille pyrin kertomaan kaiken mahdollisimman pian ja ikätasoon sopivalla tavalla.
Omalla kohdallani on tullut paljon asioita tietoon mutkan takaa ja sellaisia asioita mitkä on todella rankkoja käsitellä ilman vapautta kysyä ja kysellä ja sitä en omille lapsilleni tahdo.

 

Mun mielestä esim sairastetusta syövästä, joka ei ole enään aktiivinen ei tarvitse alkaa kahden kesken vakavasti keskustella, vaan niin, että se on lapselle luonnollinen eikä niin pelottava tilanne. Esim katsotte vanhoja kuvia ja väliin kerrot, että nämä on siltä ajalta kun sairastit ja sitten jos lapsi kysyy lisää, niin kerrot rehellisesti.

Kouluturmista taas, miksi niistä pitäisi erikseen lapselle kertoa? Ainakaan pienelle alle kouluikäiselle tai alakoululaiselle.

Syövästä voisi olla ihan hyvä kertoa joskus, koska on olemassa riski, että sairastun uudelleen.

Tuo koulujuttu olisi hyvä kertoa sen takia, että likka sen voisi tosiaan netistä löytää ja tehdä omia johtopäätöksiä. Tietää kuitenkin jo nyt, että olen Kauhajoella koulussa ja mitä opiskelen.

 

Mieluummin aikasemmin kuin liian myöhään. Olin itse alaluokilla koulussa kun tutkin, ominlupineni kylläkin, valokuvakansioita vanhempien kaapista ja näin kuvia pienestä arkusta. Kysyä en uskaltanut kun olin luvatta liikkeellä ja pitkän aikaa pohdin omassa mielessä kuka tämä vauva x oli jota vanhemmat ja suku kaipaa kovasti kun sellainen hautajaiskortti sieltä löytyi.

Sitte aikojen ja ahdistusten jälkeen uskalsin kysyä mun vanhemmalta serkulta.

Tämmöisissäkin asioissa voisi olla luontevaa, että ne kuvat olisivat aina näkyvillä ja lapsi voisi ajan kanssa kysellä niistä mitä haluaa. Mutta toki ne voi olla vielä niin arkoja asioita vanhemmille, ettei välttämättä ole itsekään niistä selvinnyt ja silloin ne varmasti ahdistavat myös lastakin kertoipa vanhemmat niistä tai onkiiko lapsi ne itse esille.

Mun äiti pystyi asiasta avoimesti puhumaan vasta kun odotin esikoista. Siihen asti olin asiaa puhunut lähinnä tätini kanssa ja äidin kanssa noin vaan pinnalta.
Mutta lapsen kannalta ajattelen että minun olisi ollut helpompi asia sulattaa jos minulle olisi niitä kuvia näytetty ohimennen joskus ja olisin saanut kysyä asiasta jos minulla kysyttävää olisi ollut.

 

Tuo koulujuttu olisi hyvä kertoa sen takia, että likka sen voisi tosiaan netistä löytää ja tehdä omia johtopäätöksiä. Tietää kuitenkin jo nyt, että olen Kauhajoella koulussa ja mitä opiskelen.

En usko kuitenkaan, että sitä netistä löytämistä tapahtuu lähimmän 3-4 vuoden sisällä... Silloin olet varmasti jo lopettanut koulun?
Sen jälkeen lapsi varmasti unohtaa nopeasti, missä olet koulua käynyt.

 

Riippuu hiukan likan luonteesta, mutta tosiaan parempi aikaisin kun myöhään, ei nyt vielä ehkä kuitenkaan?
Mun tyttö on niin herkkis että on joitain asioita miltä vielä kovasti varjelen ettei yöunet mene, mutta kysymysten perusteella ja siistin ja muotoilen vastauksia sitten tasolleen.

 

Tuo koulujuttu olisi hyvä kertoa sen takia, että likka sen voisi tosiaan netistä löytää ja tehdä omia johtopäätöksiä. Tietää kuitenkin jo nyt, että olen Kauhajoella koulussa ja mitä opiskelen.

En usko kuitenkaan, että sitä netistä löytämistä tapahtuu lähimmän 3-4 vuoden sisällä... Silloin olet varmasti jo lopettanut koulun?
Sen jälkeen lapsi varmasti unohtaa nopeasti, missä olet koulua käynyt.

Vaan äidillekin tollasesta saattaa jäädä omat traumat ja ne saattaa jopa näkyä vuosienki jälkeen, et sittenkinkö pitäis olla hiljaa

 

Mieluummin aikasemmin kuin liian myöhään. Olin itse alaluokilla koulussa kun tutkin, ominlupineni kylläkin, valokuvakansioita vanhempien kaapista ja näin kuvia pienestä arkusta. Kysyä en uskaltanut kun olin luvatta liikkeellä ja pitkän aikaa pohdin omassa mielessä kuka tämä vauva x oli jota vanhemmat ja suku kaipaa kovasti kun sellainen hautajaiskortti sieltä löytyi.

Sitte aikojen ja ahdistusten jälkeen uskalsin kysyä mun vanhemmalta serkulta.

Tämmöisissäkin asioissa voisi olla luontevaa, että ne kuvat olisivat aina näkyvillä ja lapsi voisi ajan kanssa kysellä niistä mitä haluaa. Mutta toki ne voi olla vielä niin arkoja asioita vanhemmille, ettei välttämättä ole itsekään niistä selvinnyt ja silloin ne varmasti ahdistavat myös lastakin kertoipa vanhemmat niistä tai onkiiko lapsi ne itse esille.

Mun äiti pystyi asiasta avoimesti puhumaan vasta kun odotin esikoista. Siihen asti olin asiaa puhunut lähinnä tätini kanssa ja äidin kanssa noin vaan pinnalta.
Mutta lapsen kannalta ajattelen että minun olisi ollut helpompi asia sulattaa jos minulle olisi niitä kuvia näytetty ohimennen joskus ja olisin saanut kysyä asiasta jos minulla kysyttävää olisi ollut.

Meillä oli vastaavat kuvat vapaasti albumissa esillä ja kerrottiin mitä kysyttiin. Syvällisesti asiasta puhuttiin vasta kun olin jo aikuinen ja itse odotin esikoistani. Vaikea asia äidilleni puhua, mutta vähä vähältä aina enemmän kun ikää karttui. Pelkäsi kovasti puolestani kun olin raskaana ja puhui enemmän tuntemuksistaan kuin tosiasioista.

 

Mun mielestä esim sairastetusta syövästä, joka ei ole enään aktiivinen ei tarvitse alkaa kahden kesken vakavasti keskustella, vaan niin, että se on lapselle luonnollinen eikä niin pelottava tilanne. Esim katsotte vanhoja kuvia ja väliin kerrot, että nämä on siltä ajalta kun sairastit ja sitten jos lapsi kysyy lisää, niin kerrot rehellisesti.

Kouluturmista taas, miksi niistä pitäisi erikseen lapselle kertoa? Ainakaan pienelle alle kouluikäiselle tai alakoululaiselle.

Syövästä voisi olla ihan hyvä kertoa joskus, koska on olemassa riski, että sairastun uudelleen.
.

Olen ihan samaa mieltä, että se syöpä kuuluu elämääsi ja sitä ei kannata lapselta salata. Sitä vain meinasi, että helpompi lapselle olisi, jos saisi kerrottua luontevasti niin, ettei lapsi alkaisi pelkäämää, milloin sairastut taas ja kuolet.

 

mäkin olen Kauhajoella siinä koulussa ja lapseni on nyt 4. En tosiaankaan ole edes miettinyt että olisi joskus tarpeen kertoa sitä, eihän sillä ole mitään merkitystä kun minulle ei mitään tapahtunut. Jotenkin tuntuu vaan että haluat kertoa olleesi mukana jossain kamalassa, tuntuu olo niin tärkeämmältä. Annat koko asian olla, sairaudesta sen sijaan voit jossain vaiheessa puhella että semmoisestakin voi parantua.

 

Tuo koulujuttu olisi hyvä kertoa sen takia, että likka sen voisi tosiaan netistä löytää ja tehdä omia johtopäätöksiä. Tietää kuitenkin jo nyt, että olen Kauhajoella koulussa ja mitä opiskelen.

En usko kuitenkaan, että sitä netistä löytämistä tapahtuu lähimmän 3-4 vuoden sisällä... Silloin olet varmasti jo lopettanut koulun?
Sen jälkeen lapsi varmasti unohtaa nopeasti, missä olet koulua käynyt.

Vaan äidillekin tollasesta saattaa jäädä omat traumat ja ne saattaa jopa näkyä vuosienki jälkeen, et sittenkinkö pitäis olla hiljaa

En tarkoittanut sitä. En vaan itse pidä asian purkamista omalle pienelle lapselle mitenkään järkevänä. Eiköhän siihen tarkoitukseen ole ap:nkin ympärillä aikuisia ihmisiä?
Asiasta kertoisin lapselleni vasta niin myöhään kuin mahdollista, mieluiten vasta teini-ikäiselle. Jos lapsi on nyt 5 v, niin ajattelin vaan, että on epätodennäköistä, että hän muutamiin vuosiin asiaan törmää.

 

Jotenkin tuntuu vaan että haluat kertoa olleesi mukana jossain kamalassa, tuntuu olo niin tärkeämmältä.

:headwall: :headwall: