Ystävyyssuhteista

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "viuhvauh"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

"viuhvauh"

Vieras
Kertokaapa mitä mieltä olette, olenko siis vain ystävänä täysi p*skiainen, vai onko muillakin joskus vastaavia tuntemuksia.

Siis, itsellä menossa melkoisten elämänmuutoksien vaihe, parisuhteen ja työn osalta. Muutama ystäväni on myös melko vaikeassa elämänvaiheessa, ja tuntuu, etten jaksa kantaa heidän huoliaan omieni päälle. Itse en ole sellaista tyyppiä, että kovastikaan ryöpyttäisin tuntemuksiani toisten niskaan, joten ehkä tuokin lisää entisestään sitä painolastia.

Nyt olen kuitenkin huomannut ottavani välimatkaa näihin "alati urputtaviin ystäviini". Uskon, että osasyynä tähän olotilaan on myös se, että (uskokaa tai älkää) koen itse toisten ongelmat hyvinkin henkilökohtaisesti, melkein kuin kaikki vastoinkäymiset kävisivät minulle. Tiedän, ettei ystänä ole kovinkaan kaunista kääntää tällä tavalla selkäänsä hädän hetkellä, mutta minkäs teet kun ei jaksa?

Onko muilla vastaavia kokemuksia? Miten olette saaneet ystävyyssuhteet toimimaan tällaisen jälkeen?
 
on ollut vähän samanalaista ja tuntuu että päällä on joku itsesuojeluvaisto kun ihan fyysisesti käsi ei kohoa ottamaan puhelinta kun se soi. Tai en klikkaa viestejä auki, vaikka fb:ssä.

Yritän luottaa tuohon intuitioon että en kestä/jaksa enää tiettyjen ysätvien huolia vaikka pahalta tuntuukin. Mitäpä hyötyä minusta sittenkään on jos ihan romahdan.
 
Mielenkiintoista, että joudut "kantamaan" toisen huolia omiesi päälle. Sun täytyy vaan tehdä selvä raja tuolle, tietoisesti. Olet ystävä, mutta myös rehellinen. Kertoa, että itselläsi on tällä hetkellä hirmu rankkaa, etkä pysty huolehtimaan enenpää...
Tämä on juurikin niitä pelkoja ja asioita miksi en ole läheinen kenenkään muun kanssa kuin mieheni. Kavereita on joitakin, mutta ei sydänystäviä. Se, että jossain vaiheessa olen "terapeutti" heille on mulle liikaa. Suosittelen sulle ap myös. Kukaan muu ei tee rajaa kuin sinä itse.
 
Mielenkiintoista, että joudut "kantamaan" toisen huolia omiesi päälle. Sun täytyy vaan tehdä selvä raja tuolle, tietoisesti. Olet ystävä, mutta myös rehellinen. Kertoa, että itselläsi on tällä hetkellä hirmu rankkaa, etkä pysty huolehtimaan enenpää...
Tämä on juurikin niitä pelkoja ja asioita miksi en ole läheinen kenenkään muun kanssa kuin mieheni. Kavereita on joitakin, mutta ei sydänystäviä. Se, että jossain vaiheessa olen "terapeutti" heille on mulle liikaa. Suosittelen sulle ap myös. Kukaan muu ei tee rajaa kuin sinä itse.

Onpas sairas ajattelutapa :o Ettei kannata lähentyä kenenkään kanssa ettei vaan joutuisi kuuntelemaan toisten huolia. Eiköhän se mene niin että vuoroin vieraissa, kumpikin vuorollaan kuuntelee ja tukee. Sitten jos se menee yksipuoliseksi, niin että vain toinen voi puhua asioista muttei ikinä kuuntele sitten kun toisella ois jotain mielellään niin sitten kannattaa laittaa rajoja. Mutta muuten aivan järjetön ajattelutapa sulla.
 
[QUOTE="huhhuh";28364665]Onpas sairas ajattelutapa :o Ettei kannata lähentyä kenenkään kanssa ettei vaan joutuisi kuuntelemaan toisten huolia. Eiköhän se mene niin että vuoroin vieraissa, kumpikin vuorollaan kuuntelee ja tukee. Sitten jos se menee yksipuoliseksi, niin että vain toinen voi puhua asioista muttei ikinä kuuntele sitten kun toisella ois jotain mielellään niin sitten kannattaa laittaa rajoja. Mutta muuten aivan järjetön ajattelutapa sulla.[/QUOTE]Sairasta tai ei. Mielestäni ei, koska silloin voin olla kuuntelematta tai kuunnella miten haluan, eikä tule juuri ap:n kaltaisia ongelmia. Väkisinkin tulee sitä "kaupankäyntiä" asioista ja kuka kuunteli minkäkin verran ja mitä asioita yms. Tosi elämässä kuuntelen ja autan jos suinkin vaan voin jotakin kaveria, jos on ongelmaa, mutten jaksa enää omia syvimpiä asioitani jakaa, koska oon saanut takkiini niin monta kertaa. Jaan ne sitten mieheni kanssa. Luotettavuus kun tänä päivänä aika kiven alla. Silloin voin vetää rajani miten haluan, jos en jaksa, eikä multa odotetakkan mitään.
 
Ap:n viesti olisi voinut olla mun kirjoittama. Tai siis, itse viime syksynä oman väsymykseni päälle en enää jaksanut olla ystävälleni terapeutti. Ei siinä muuten mitään, yleensä terapeutin osa on vaihtunu vuoron perään, mutta ei silloin enää. Samoin kun tiesin että olen äidilleni ainoa kuuntelija, alkoi päässäni pyöriä vaan läheisten asiat ja kauhea huoli ja ahdistus. Koitit neuvoa (kun kysyi apua ja mielipidettä) ja jeesata, mutta ystävä meni vaan pää edellä ongelmiin ja toisti samat virhee uudelleen ja uudelleen. Kun melkein viikon ajan koitin vältellä soittoja (vastasin kyllä välillä tekstareihin, myöhässä aina) yms, niin päätin soittaa. Sanoin että musta tuntuu että olis parempi ettei nyt hetkeen nähdä, että oon ihan tunteiden myllerryksessä omine huolineni, enkä jaka kantaa muiden. Että kun on taas elämät mallillaan, niin olisi taas ihana nähdä. Ystävä ymmärsi tämän. Siitä kuukaus pari niin luin facebookista että kaveri muuttaa ja kaipaisi apua. Soitin ja kysyin kelpaako apu ja kelpashan se! :) Menin heti samana päivänä ja olin tosi jännittynyt. Kun pääsin sisälle alettiin taas jutella, kuin ei olis päivääkään viime näkemästä. Ja molemmat oli saaneet elämät sille mallille, että oli ilosiakin kuulumisia jaettavaksi. Toki tosta "välirikosta" juteltiin ja ikävähän oli molemmilla ollut.
 

Yhteistyössä