Ystäväni vaimo on mustasukkainen hirviö

[vierass]

En ole kyllä sen kannalla etteikö olisi hyvä että on ystäviä. Mutta vähän vierastan tällaisia faktana esitettyjä mielipiteitä etteikö kukaan voisi elää ilman ystäviä jne. Se kun oikeasti riippuu niin ihmisestä. Harvempi varmasti, mutta meitä on joka junaan. Kuitenkin.

Ja ap:n tapauksessa mietin että jokainen elää tavallaan, me muut omallamme. Harvoin voimme vaikuttaa tai puuttua. Ja harvoin siihen on syytäkään. Ehkä tykkäävät nysvätä kaksin?

Itselläni oli myös kaveri joka dumppasi meidät kaverit aina kun alkoi seurustelemaan, ja sitten kun erosi, niin taas kelvattiin. Pari rundia sitä katsottiin kunnes tehtiin omat valintamme, että ei olla mitään tilapäisajan täyttäjiä.

Kun lapset huutaa ja puoliso räyhää, karrikoiduisti, ei hyvää ystävää korvaa mikään. Ja jos iskee masennus, sairaus, muita vastoinkäymisiä, niin hyvän hoitohenkilökunnan lisäksi myös ystävät ovat arvossa arvaamattomassa. Perhekään ei jaksa kaikkea ja ystävät ovat silloin myös perheenkin tuki.

Kuten moni tietää ihmisiä, vanhuksia ja nuorempia, löytyy hylättyinä kodeistaan huonokuntoisina ja jopa kuolleina. Perhekään ei aina ole se, joka asian tajuaa, vaan ystävät.

Faktani ystävyydestä löytyvät eletystä elämästä ja elämän seuraamisesta myös muiden kohdalla. Ihmisten kaikkivoipaisuus tekee sen, että ystävyyttä pidetään niin itsestään selvänä ja vain sen menettäessään tajuaa menetyksen suuruuden. Voin jopa edesmenneestä isoäidistäni sanoa, joka kesti miehensä kuoleman ystävänsä tuella, mutta menetti elämänhalunsa elinikäisen ystävänsä kuollessa. Koskettavaa, jos mikä.

 

[AivanSama]

Minäkin tiedän monta miestä, jotka sanovat käytännössä aina ystävilleen, ettei vaimo päästä, vaikka oikeasti vaimo ei ole sanonut poikkipuolista sanaakaan. Miehet eivät vaan sanoa ystävilleen, ettei niiden seura kiinnosta lähestään niin paljoa, kuin uuden naisystävän.

Kyllä minäkin olen jättänyt perheen perustamisen myötä monta "turhaa" kaverisuhdetta taakseni ja keskittynyt ainoastaan niihin oikeisiin ja merkityksellisiin ystävyyssuhteisiin. Ja jokusen kerran on joku näistä taaksejääneistä tullut kertomaan, miten minä unohdan KAIKKI ystäväni ja miten tärkeää on, että rakastumisen ohella pitää huolta myös ystävyyssuhteistaan... no, mitä siihen sitten voi sanoa?
En mä viitsi suoraankaan sanoa, että mä en vaan tykkää susta niin paljoa, että jaksaisin nähdä vaivaa...

 

["vaimo"]

[QUOTE="...";29947482]
Kyllähän se niin on ettei naiset ja miehet ole vain kavereita, aina siinä on mukana jännitettä. Naimisissa olevan miehen ei pidä vapaa-aikanaan kahvitella ja tapailla muita, vaan panostaa omaan suhteeseensa.[/QUOTE]

Älä yleistä. Vaikka sinun miehesi tapauksessa on jännitettä, niin ei se kuitenkaan aina ole niin. Minulla on ollut hyvä miespuolinen ystävä jo 16 vuoden ajan, eikä mitään sutinaa ole ollut koskaan välillämme, eikä tule.

 

["mei"]

Ymmärrän ap:n harmituksen.

Oma mies on saanut mennä niin paljon kuin huvittaa. Edelleenkin saa olla ystäviensä kanssa niin paljon kuin lystää. Mutta......Olen useamman kerran KUULLUT miten appiukkoni haukkuu minua miehelle. Ja on myös uhkaillut. Pahintahan tässä oli se että mies vaan kuunteli nöyrästi eikä puoluistellut minua. Tämän vuoksi en halua että mies on yhtään ylimääräistä tekemisissä isänsä kanssa.
Joskus asiat eivät ole niin mustavalkoisia.

Jos mies alkaisi pyöriä isänsä kanssa esim. viikottain,ottaisin avioeron. Oikeasti.

 

[Peyote]

Mä tiedän yhden joka ei anna miehensä tavata ees sukulaisia. Tai se puhuu kaikkea sellaista että miehelle tulis sukulaisten kanssa riitaa ja saa välit rikkoontumaN. Jostain syystä tää mies on ihansen jutuissa messissä.

 

[vierasss]

Jaah, mun mies ei ole kovin kiinnostunut kavereidensa tapaamisesta, myös kivat naispuoliset kaverit/ystävät on jääneet perheen myötä. Mä aikani, siis pari vuotta, jaksoin muistutella, et "soitapa sille, kysele kylään, voit vaikka mennä kahville sen kanssa" jne. Kun mies ei yhtään innostunut, lopetin. En mä jaksa aktivoida miestä soittelee kavereilleen. Muutama parempi ystävä sillä on, joiden kanssa on tekemisissä, naisia noihin ei kuulu.

Ja kyllä, olen saanut sen puhelun yhdeltä naispuoliselta ystävältä jossa suoraan mut haukuttiin siitä että mustasukkaisuuttani estän heidän ystävyytensä. Siinä siten yritin nätisti sanoa, että ei oo kyse siitä, ilman että tarvii sanoa, et "hei mä oon viimeiset vuodet käskeny miehen pitää suhun yhteyttä, mut ei sitä kiinnosta".
Että ei ne asiat aina tosiaan oo sitä mitä näyttää.

 

[ASasASas]

Nopeasti se kääntyy vaimon syyksi, vaikkei olisi aihetta.

Miehelläni oli eräs naispuolinen kaveri. Tai on useampikin, mutta tämä tietty kaveri, jolla oli ehkä vähän eriävä käsitys siitä kaveruudesta kuin miehellä oli. Kun kaveruus ei sitten ollutkaan ihan niin hyvä, kuin se tämän naisen mielestä oli, hän kääsi koko jutun niin, että minä olin kieltänyt miestä mustasukkaisuuksissani. Todellisuudessa en ollut kieltänyt.

Loppujen lopuksi seurasi ko. naisen avautuminen siitä, kuinka minä estän mieheni ja hänen ystävyyden, kun hänen mielestään heillä on tosi hyvä yhteys ja syvä ystävyys ja minä olen kiilana välissä.

 

[Ken guru]

Kun lapset huutaa ja puoliso räyhää, karrikoiduisti, ei hyvää ystävää korvaa mikään. Ja jos iskee masennus, sairaus, muita vastoinkäymisiä, niin hyvän hoitohenkilökunnan lisäksi myös ystävät ovat arvossa arvaamattomassa. Perhekään ei jaksa kaikkea ja ystävät ovat silloin myös perheenkin tuki.

Kuten moni tietää ihmisiä, vanhuksia ja nuorempia, löytyy hylättyinä kodeistaan huonokuntoisina ja jopa kuolleina. Perhekään ei aina ole se, joka asian tajuaa, vaan ystävät.

Faktani ystävyydestä löytyvät eletystä elämästä ja elämän seuraamisesta myös muiden kohdalla. Ihmisten kaikkivoipaisuus tekee sen, että ystävyyttä pidetään niin itsestään selvänä ja vain sen menettäessään tajuaa menetyksen suuruuden. Voin jopa edesmenneestä isoäidistäni sanoa, joka kesti miehensä kuoleman ystävänsä tuella, mutta menetti elämänhalunsa elinikäisen ystävänsä kuollessa. Koskettavaa, jos mikä.

Silti löytyy ihmisiä jotka ei kaipaa kavereita. Kaikki ei ole samanlaisia, vaikka omassa elämässäsi olisit mitä kokenut.

 

[Inanna]

Ja joskus miehien on helpompi kuitata oma kieltäytyminen sillä ett vaimo muka kieltää.

Totta.

Olen kerran joutunut ärähtämään miehelle vähän kovemmin kun käytti minua tekosyynä luistaakseen äijien mökkireissulta. Ärsytti, kun koko viikon olin vaan kannustanut lähtemään että saisi sitä omaa aikaa kavereidensa kanssa,
ja sitten toinen laiskuuttaan vai mitä lie alkaa puhelimessa valehdella "kun emäntä ei nyt oikein tykkää että lähen..."

Ja tätä tekee oikeasti todella moni, se on niin helppo tekosyy.

 

[Peyote]

On muuten inhottavaa jos miehen kaverit vihjailee, että en päästäisi häntä. Kyse ei ole siitä, mies vaan ei aina jaksa lähteä. Kavereilla ilmeisesti itsellään tulee käskyä kotona ja luulevat että kaikilla on näin.

 

[Owl]

Ja joskus miehien on helpompi kuitata oma kieltäytyminen sillä ett vaimo muka kieltää.

Niin. Onko se tieto, että vaimo on kaiken takana? Nimittäin minua on syytetty ihan suoraan, että olen syyllinen mieheni tiettyihin väleihin.
Ja kun olen sanonut suoraan ja selittänyt asian todellisen laidan, niin ei ole tahdottu uskoa.
Lopulta miehenikin on kertonut, että minulla ei ole osaa eikä arpaa ettei hän ole tahtonut piutää yhteyttä, mutta häntäkään ei ole haluttu uskoa(sitten tahdotaan mielummin ajatella, että mies on minun tossun alla ).
Olen ehdottanut, josko mieheni pitäisi yhteyttä näihin ko tyyppeihin, mutta mieheni ei tahdo ja perustellut asiat myös. Ja kunnioitan hänen omaa tahtoaan.
Miksi siis tehdä jotakin mitä ei tahdo?
Joskus sinun on ehkä vain helpompi syyttää muita kuin loukkaantumisesi aiheuttavaa kohdetta?

 

["jenni"]

Jenni, perustelisitko? Mitä kajoa on siinä, että kehittyy ihmisenä, nykyajan kiireisessä ja sekavassa maailmassa keskittyy perheeseensä ja lakkaa viettämästä aikaa jonkun sellaisen kanssa, jota ei koe niin tärkeäksi?

Mulle eristäytyminen ei tarkoita ihmisenä kehittymistä. Toki elämässä täytyy priorisoida asioita, mutta ystävät eivät ole ehkä se paras dumppauskohde kiireen yllättäessä.

 

[Peyote]

Niin. Onko se tieto, että vaimo on kaiken takana? Nimittäin minua on syytetty ihan suoraan, että olen syyllinen mieheni tiettyihin väleihin.
Ja kun olen sanonut suoraan ja selittänyt asian todellisen laidan, niin ei ole tahdottu uskoa.
Lopulta miehenikin on kertonut, että minulla ei ole osaa eikä arpaa ettei hän ole tahtonut piutää yhteyttä, mutta häntäkään ei ole haluttu uskoa(sitten tahdotaan mielummin ajatella, että mies on minun tossun alla ).
Olen ehdottanut, josko mieheni pitäisi yhteyttä näihin ko tyyppeihin, mutta mieheni ei tahdo ja perustellut asiat myös. Ja kunnioitan hänen omaa tahtoaan.
Miksi siis tehdä jotakin mitä ei tahdo?
Joskus sinun on ehkä vain helpompi syyttää muita kuin loukkaantumisesi aiheuttavaa kohdetta?

Minuakin on suoraan syytetty. Mutta meidän tapauksessa mies on yrittänyt pitää yhteyttä, tosin usein olen häntä muistuttanut siinä. Mielestäni nämä ihmiset ovat itse syynä huonoihin väleihin, mutta minut sanottiin syyksi, koska oikeaa syytä ei ole olemassakaan. Jotain sellaista selittivät että kun minä en silloin kerran kakkuakaan ottanut niin mahdan olla karsea akka ja syyllinen aika moneen asiaan.

 

["melinda"]

Minulla on ihan yhtälailla nais- kuin miespuolisiakin ystäviä. Nuo miespuoliset ystävät ovat kuitenkin vähentyneet. Tykkään kovasti jutella erilaisten ihmisten kanssa, jopa pelkästään netissä. En siis välttämättä tarvitse konkreettista tapaamista. Naispuolisten ystävieni kanssa juttelen yleensä kuulumisista, harrastuksista ja toisinaan myös jostain syvällisemmästä. Miespuolisten kanssa juttelen toisinaan peleistä ja autoista, mutta myös jostain syvällisestä, kuten ihmissuhteista. En koskaan kerro heille, jos perheessäni on ollut jotain riitaa tms. En siis hae myötätuntoa miehiltä. Mutta joskus olen miettinyt syytä joidenkin ihmisten käytökselle ja usein miespuolisilla on tähän hyvä näkökulma. Samaa vastausta en saisi naispuolisilta ystäviltäni. Se on minusta rikkautta, että on erilaisia ystäviä

Minä olen yrittänyt pitää yhteyttä kaikkiin tuttuihin, uudesta perheestäni huolimatta. Mieheni puolestaan tapaa ystäviään työpäivän aikana kahvitellessa jossakin. Jotkut hänen ystävänsä ovat todella mukavia, mutta asuvat kaukana. Minäkin olen aina päästänyt miehen tapaamaan ystäviään, vaikka se olisi ollut baari- tai mökkireissu. Minä luotan häneen ja hän luottaa minuun, ei sitä tule edes mietittyä, että mitä kauheaa siellä voisi tapahtua. Miehelläni ei ole naispuolisia ystäviä, joita hän tapaisi kahden kesken, niin kuin ei minullakaan. Kaikki tällaiset ystävät on tavattu porukalla. Kuitenkin netissä tietysti juttelen kahden kesken jonkun kanssa, mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos joku muukin sitä keskustelua seuraa.

Jotain sellaista selittivät että kun minä en silloin kerran kakkuakaan ottanut niin mahdan olla karsea akka ja syyllinen aika moneen asiaan.

Johan loukkaantuivat pienestä!

[QUOTE="jenni";29950125]Mulle eristäytyminen ei tarkoita ihmisenä kehittymistä. Toki elämässä täytyy priorisoida asioita, mutta ystävät eivät ole ehkä se paras dumppauskohde kiireen yllättäessä.[/QUOTE]Minä oikeastaan ihmettelen tätä juttua, kun sanotaan, että on kiire. Minulla on tavallaan aina enemmän tai vähemmän kiire, mutta sovin tapaamisista ja kirjoitan ne kalenteriin. Kyllä sieltä aina joku aukko löytyy Se on vain järjestelykysymys.