V
vierailija
Vieras
Minulla on ystävä, jonka kanssa ollaan jaettu paljon iloja ja suruja jo melkein 50 vuoden ajan.
Aikaisemmin juteltiin molempien asioista ja jaksettiin miettiä ongelmiin erilaisia ratkaisuja, yhdessä. Molemmat sanoivat mielipiteensä ja näin sitä maailmaa parannettiin.
Ystäväni erosi viitisen vuotta sitten ja tuntuu, että hän muuttui sen jälkeen. Nykyään kun tapaamme, en saa edes suun vuoroa. Hän puhua pälpättää koko ajan, minä vain kuuntelen. Ei enää kysele elämästäni enkä minä voi kertoa mitään, koska hänen puhetulvansa on aivan yhtenäinen.
En nyt sano, että minun elämäni mitenkään kiinnostavaa olisikaan, mutta olisi kiva jakaa asioita ystävän kanssa. Kuten ennenkin. Ystävä asuu (eronsa jälkeen) yksin, minulla on puoliso ja kolme lasta (täysi-ikäisiä opiskelijoita).
Koen jotenkin syyllisyyttä siitä, etten enää haluaisi nähdä häntä niin usein. En jaksa kuunnella tarinoita hänen naapuristaan tai työkavereiden lapsista - enhän edes tunne heitä!
Olen neuvoton, mitä tehdä. Ajatuksia?
Aikaisemmin juteltiin molempien asioista ja jaksettiin miettiä ongelmiin erilaisia ratkaisuja, yhdessä. Molemmat sanoivat mielipiteensä ja näin sitä maailmaa parannettiin.
Ystäväni erosi viitisen vuotta sitten ja tuntuu, että hän muuttui sen jälkeen. Nykyään kun tapaamme, en saa edes suun vuoroa. Hän puhua pälpättää koko ajan, minä vain kuuntelen. Ei enää kysele elämästäni enkä minä voi kertoa mitään, koska hänen puhetulvansa on aivan yhtenäinen.
En nyt sano, että minun elämäni mitenkään kiinnostavaa olisikaan, mutta olisi kiva jakaa asioita ystävän kanssa. Kuten ennenkin. Ystävä asuu (eronsa jälkeen) yksin, minulla on puoliso ja kolme lasta (täysi-ikäisiä opiskelijoita).
Koen jotenkin syyllisyyttä siitä, etten enää haluaisi nähdä häntä niin usein. En jaksa kuunnella tarinoita hänen naapuristaan tai työkavereiden lapsista - enhän edes tunne heitä!
Olen neuvoton, mitä tehdä. Ajatuksia?
