Ystäväni ei ymmärrä väsymystäni!

Minulla hyvin itkuinen koliikki vauva ja lisäksi 1,5v lapsi. Ystäväni ei ymmärrä väsymystäni yhtään ja sanoo vain, että minun täytyy olla onnellinen lapsistani. Heillä lapsettomuutta, jota jatkunut jonkin aikaa. Tottakai minä ole lapsistani onnellinen, mutta enkö minäkin kaipaisi jotain tukea ja jopa apua? Ilmeisesti ystäväni ei pysty vauvoja "kohtaamaan" koska ei halua auttaa eikä tarjoudu auttamaan, vaikka olen totaalisen uupunut. Onko muilla vastaavia kokemuksia? Ystäväni on oikeastaan ollut ainoa tukiverkko, joka nyt sitten tyrmää väsymykseni täysin! :'(

 

Minulla samanlaisia kokemuksia. Me oltiin miehen kanssa kovin väsyneitä koliikkivauvaan kanssa ja siitä satutiin joskus mainitsemaan naapuripariskunnalle (emme tienneet, että heillä lapsettomuushoitoja takana) Nostivat hirveän metelin, että miksi valitatte kun teillä sentään on lapsia! :ashamed: :ashamed: Kyllä harmitti, mutta mistä me oltaisiin voitu tietää...

 

Tervetuloa todellisuuteen! Ensinnäkin, säästät itseäsi jos et edes oleta, että lapseton ystäväsi sinua ymmärtäisi, saati sitten auttaisi. Ihminen, jolla ei ole lapsia ei tiedä edes mistä puhut. Jos hän on vielä lisäksi sinulle lapsistasi kateellinen kun sinulla on jotain mitä hänkin haluaisi, unohda toiveikkaat ajatuksesi.

 

olen monesti ihmetellyt, että miksi lapsettomat hyökkäävät lapsellisten kimppuun! Eihän se koliikkivauvan äidin vika ole että he eivät saa välttämättä lapsia.

 

:hug: voimia koliikkivauvan kanssa! oletko vyöhyketerapiaa kokeillut?
meillä auttoi se

 

\

Tervetuloa todellisuuteen! Ensinnäkin, säästät itseäsi jos et edes oleta, että lapseton ystäväsi sinua ymmärtäisi, saati sitten auttaisi. Ihminen, jolla ei ole lapsia ei tiedä edes mistä puhut. Jos hän on vielä lisäksi sinulle lapsistasi kateellinen kun sinulla on jotain mitä hänkin haluaisi, unohda toiveikkaat ajatuksesi.

Voiko hän sitten olla enää ystävä? eikö ystävyys merkitse hiukan enemmän. Myls sitä, että joskus ystävällä voi olla jotain mitä sinä et koskaan saa! Se on todellista ystävyyttä!

 

\

:hug: voimia koliikkivauvan kanssa! oletko vyöhyketerapiaa kokeillut?
meillä auttoi se

Ollaan kokeiltu ja kokeillaan edelleen, mutta apua siitä ei ole ollut

 

Teilla on ihan kaikki oikeus olla vasyneita ja tuntea niin kuin tunnette. Teidan ei todellakaan tarvi haveta sanomisianne. Olette rehellisia ja haluatte jakaa laheisten kanssa niin ilot kuin surut. Rasittaa tommoset lapsettomuudesta karsivat, jotka sitten pitaa omia murheita muiden murheita suurempina ja joilla vain ja ainoastaan on oikeus surra, olla katkeria tms. Perhana, on tassa maailmassa muitakin vaikeita asioita kohdattavana kuin lapsettomuus. En sano, etteiko se kova paikka ole, mutta on maailmassa muitakin suuria murheita, eika lapsettomuus oikeuta polkemaan toisia ja toisten tunteita alas.

 

vyöhyketerapia ja kapaloon!

 

\

Teilla on ihan kaikki oikeus olla vasyneita ja tuntea niin kuin tunnette. Teidan ei todellakaan tarvi haveta sanomisianne. Olette rehellisia ja haluatte jakaa laheisten kanssa niin ilot kuin surut. Rasittaa tommoset lapsettomuudesta karsivat, jotka sitten pitaa omia murheita muiden murheita suurempina ja joilla vain ja ainoastaan on oikeus surra, olla katkeria tms. Perhana, on tassa maailmassa muitakin vaikeita asioita kohdattavana kuin lapsettomuus. En sano, etteiko se kova paikka ole, mutta on maailmassa muitakin suuria murheita, eika lapsettomuus oikeuta polkemaan toisia ja toisten tunteita alas.

Peesi! Meillä koliikki kesti 2kk ja se oli kyllä todella uuvuttavaa aikaa. Meilläkään ei auttanut vyöhyketerapia, mutta sitten kun itku loppui niin vauva on ollut ihan mahdottoman "helppo" vauva. Koita jaksaa :hug: :hug: Kyllä se vielä loppuu! Kysy neuvolasta apua ja neuvoja. Meillä neuvolatäti soitti minulle kotiinkin, että miten olen jaksanut ja suositteli hoitajiakin. Ota rohkeasti puheeksi! Joskus naapureistakin löytyy apua edes hetkeksi, että saat levättyä!

 

\

Tervetuloa todellisuuteen! Ensinnäkin, säästät itseäsi jos et edes oleta, että lapseton ystäväsi sinua ymmärtäisi, saati sitten auttaisi. Ihminen, jolla ei ole lapsia ei tiedä edes mistä puhut.

Mun on pakko olla eri mieltä. Eli jotkut lapsettomatkin kyllä suhatutuvat asiaan niin, että lapsi on iso mullistus ja pistää elämän ihan uusiksi. Loppuu kyläilyt ja elämä on yhtä vaippaa ja univelkaa, kaikki entisestä elämästä on hylättävä.
Toisaalta taas mun on tunnustettava, että vaikka olen kolmen lapsen äiti ja joskus ollu kahden alle 2-vuotiaan äitii, olen aina ajatellu, että väsymys on asennekysymys, ei osata nukkua silloin kun vauva nukkuu, vaan eltään tiettyjen normien mukaan, tehdään asioita joita kuuluu tehdä, vaikka ne ei sopisi oman perheen tarpeisiin.Mutta aivan varmasti ihmisen jolla on omia lapsia on vaikea kohdata lapsettomuudesta kärsivää ihmistä. Siis nimenomaan lapsettomuudesta _kärsivää_ kaikki kun eivät siitä kärsi, vaan suhtautuvat asiaan "no, meille ei ole tuyllu lapsia" ajatuksella.

 

Ikäväkyllä neuvoja koliikkivauvan suhteen en tiedä. Voimia kovasti toivotan, niitä varmasti tarvitset. :hug: Ei ole helppo tilanne suinkaan, varsinkaan jos tukiverkot on heikot.

Mutta ehkä kannattaisi yrittää löytää ymmärtäjiä ja kuulijoita jostain muualta kuin tästä ystävästä? En tietenkään häntä tiedä tai tunne, mutta voi olla että tuo lapsettomuus on hänelle vielä kovempi paikka mitä on antanut ymmärtää. Ehkä lapsiesi näkeminen sattuu jo häntä ja tuossa tilanteessa hänen voi olla vaikea lohduttaa ystävää joka on saanut kaksi lasta pienellä ikäerolla, hänen korviinsa sinun murheesi voivat kuulostaa unelmalta (jos nyt joku ymmärtää...). Tarkoitin lähinnä ettei hänellä ehkä ole voimia olla tukemassa.

Eikö teiltäpäin löytyisi jotain avointa päiväkotia tms jossa voisit tavata muita lapsi/vauvaperheitä? Sieltä varmasti löytyisi ymmärrystä ja ehkä apuakin ongelmiisi.

 

Taitaa sinun ystäväsi olla niin eri elämäntilanteessa, että hän ei ymmärrä kuinka väsynyt voi olla, kun et saa nukuttua kunnolla.

Mä en kyllä ole koskaan odottanut kavereilta lastenhoitoapua, mutta kyllä se helpottaa, kun voi purnata jollekin, joka ymmärtää!!

 

ei ystävät ole mitään automaattisia lastenhoitajia!

 

\

ei ystävät ole mitään automaattisia lastenhoitajia!

Oletpa ilkeä!

 

me kärsittiin 7 vuotta lapsettomuudesta, mutta ei olisi tullut mieleenkään "lapsellisille" ystävilleni sitä purkaa syyttäen heitä jos olivat väsyjä vauvan kanssa. tosi ystävät tukee ja yrittää ymmärtää asiat toisenkin kannalta.

 

\

ei ystävät ole mitään automaattisia lastenhoitajia!

Ihan tukea olisin vaan toivonut, mutta sitähän ei saa edes muiden äitien keskuudessa :'( :'(

 

\

\

Tervetuloa todellisuuteen! Ensinnäkin, säästät itseäsi jos et edes oleta, että lapseton ystäväsi sinua ymmärtäisi, saati sitten auttaisi. Ihminen, jolla ei ole lapsia ei tiedä edes mistä puhut.

Mun on pakko olla eri mieltä. Eli jotkut lapsettomatkin kyllä suhatutuvat asiaan niin, että lapsi on iso mullistus ja pistää elämän ihan uusiksi. Loppuu kyläilyt ja elämä on yhtä vaippaa ja univelkaa, kaikki entisestä elämästä on hylättävä.
Toisaalta taas mun on tunnustettava, että vaikka olen kolmen lapsen äiti ja joskus ollu kahden alle 2-vuotiaan äitii, olen aina ajatellu, että väsymys on asennekysymys, ei osata nukkua silloin kun vauva nukkuu, vaan eltään tiettyjen normien mukaan, tehdään asioita joita kuuluu tehdä, vaikka ne ei sopisi oman perheen tarpeisiin.Mutta aivan varmasti ihmisen jolla on omia lapsia on vaikea kohdata lapsettomuudesta kärsivää ihmistä. Siis nimenomaan lapsettomuudesta _kärsivää_ kaikki kun eivät siitä kärsi, vaan suhtautuvat asiaan "no, meille ei ole tuyllu lapsia" ajatuksella.

Mitäs jos se vauva ei nuku? Tai nukkuu silloin kun muut sisarukset ovat hereillä jolloin ei äiti kyllä voi vetää tirsoja?

Se on ihan totta että osa väsymyksestä on asennekysymystä mutta kyllä täytyy sanoa että alan olemaan melko takki tyhjänä kun kakkonen (1v5kk) on ollut kautta linjan hyvin vaativa ja kuopus (4kk) ei edelleenkään ole hoksannut yön ja päivän eroa. EIkä sitä esikoistakaan 7v voi jatkuvasti jättää huomiotta.

Mutta kuolema kuittaa univelat.

 

\

\

\

Tervetuloa todellisuuteen! Ensinnäkin, säästät itseäsi jos et edes oleta, että lapseton ystäväsi sinua ymmärtäisi, saati sitten auttaisi. Ihminen, jolla ei ole lapsia ei tiedä edes mistä puhut.

Mun on pakko olla eri mieltä. Eli jotkut lapsettomatkin kyllä suhatutuvat asiaan niin, että lapsi on iso mullistus ja pistää elämän ihan uusiksi. Loppuu kyläilyt ja elämä on yhtä vaippaa ja univelkaa, kaikki entisestä elämästä on hylättävä.
Toisaalta taas mun on tunnustettava, että vaikka olen kolmen lapsen äiti ja joskus ollu kahden alle 2-vuotiaan äitii, olen aina ajatellu, että väsymys on asennekysymys, ei osata nukkua silloin kun vauva nukkuu, vaan eltään tiettyjen normien mukaan, tehdään asioita joita kuuluu tehdä, vaikka ne ei sopisi oman perheen tarpeisiin.Mutta aivan varmasti ihmisen jolla on omia lapsia on vaikea kohdata lapsettomuudesta kärsivää ihmistä. Siis nimenomaan lapsettomuudesta _kärsivää_ kaikki kun eivät siitä kärsi, vaan suhtautuvat asiaan "no, meille ei ole tuyllu lapsia" ajatuksella.

Mitäs jos se vauva ei nuku? Tai nukkuu silloin kun muut sisarukset ovat hereillä jolloin ei äiti kyllä voi vetää tirsoja?

Se on ihan totta että osa väsymyksestä on asennekysymystä mutta kyllä täytyy sanoa että alan olemaan melko takki tyhjänä kun kakkonen (1v5kk) on ollut kautta linjan hyvin vaativa ja kuopus (4kk) ei edelleenkään ole hoksannut yön ja päivän eroa. EIkä sitä esikoistakaan 7v voi jatkuvasti jättää huomiotta.

Mutta kuolema kuittaa univelat.

Mä nukuin lasten kanssa, kun vanihmmat oli pieniä. Siis kun 1-vuotias nukkui päivällä, otin vauvan viereen ja laitoin tissin suuhun. Vauva ainakin viihtyi äidin vieressä, vaikka ei nukkunutkaan aina, mutta äiti sai nukkua. Ja kyllä 7-vuotiaan voi jättää 1,5 vuotiasta vahtimaan ja mennä itse vauvan kanssa nukkumaan! Toki hän tarvitsee huomiota, mutta torkkujen jälkeen jaksat sitä taas antaa.

 

Vai meinasit jättää 7-vuotiaan vahtimaan 1,5-vuotiasta kun menet itse nukkumaan?! Itseäsi voit sitten syyttää jos jotain sattuu. No huh huh...

 

\

Vai meinasit jättää 7-vuotiaan vahtimaan 1,5-vuotiasta kun menet itse nukkumaan?! Itseäsi voit sitten syyttää jos jotain sattuu. No huh huh...

No kuule kyllä jätän ihan hereillä ollessanikin 7,8 ja 1,5 vuotiaat keskenään. Siis siälle, kun olen itse ulkona tai ulos vaikka olen itse sisällä. Mä voin nukkua sohvalla vaikka 1,5 vuotias leikkii hereillä vieressä. Kyllä sen kuulee, jos lapsi poistuu huoneesta. Et sä kokoaikaa kuitenkaan ole lasten kanssa samassa huoneessa, vaikka olisit hereillä, varsinkaan jos niitä on useampi, kun et voi olla kun yhdessä huoneessa

 

\

\

\

\

Tervetuloa todellisuuteen! Ensinnäkin, säästät itseäsi jos et edes oleta, että lapseton ystäväsi sinua ymmärtäisi, saati sitten auttaisi. Ihminen, jolla ei ole lapsia ei tiedä edes mistä puhut.

Mun on pakko olla eri mieltä. Eli jotkut lapsettomatkin kyllä suhatutuvat asiaan niin, että lapsi on iso mullistus ja pistää elämän ihan uusiksi. Loppuu kyläilyt ja elämä on yhtä vaippaa ja univelkaa, kaikki entisestä elämästä on hylättävä.
Toisaalta taas mun on tunnustettava, että vaikka olen kolmen lapsen äiti ja joskus ollu kahden alle 2-vuotiaan äitii, olen aina ajatellu, että väsymys on asennekysymys, ei osata nukkua silloin kun vauva nukkuu, vaan eltään tiettyjen normien mukaan, tehdään asioita joita kuuluu tehdä, vaikka ne ei sopisi oman perheen tarpeisiin.Mutta aivan varmasti ihmisen jolla on omia lapsia on vaikea kohdata lapsettomuudesta kärsivää ihmistä. Siis nimenomaan lapsettomuudesta _kärsivää_ kaikki kun eivät siitä kärsi, vaan suhtautuvat asiaan "no, meille ei ole tuyllu lapsia" ajatuksella.

Mitäs jos se vauva ei nuku? Tai nukkuu silloin kun muut sisarukset ovat hereillä jolloin ei äiti kyllä voi vetää tirsoja?

Se on ihan totta että osa väsymyksestä on asennekysymystä mutta kyllä täytyy sanoa että alan olemaan melko takki tyhjänä kun kakkonen (1v5kk) on ollut kautta linjan hyvin vaativa ja kuopus (4kk) ei edelleenkään ole hoksannut yön ja päivän eroa. EIkä sitä esikoistakaan 7v voi jatkuvasti jättää huomiotta.

Mutta kuolema kuittaa univelat.

Mä nukuin lasten kanssa, kun vanihmmat oli pieniä. Siis kun 1-vuotias nukkui päivällä, otin vauvan viereen ja laitoin tissin suuhun. Vauva ainakin viihtyi äidin vieressä, vaikka ei nukkunutkaan aina, mutta äiti sai nukkua. Ja kyllä 7-vuotiaan voi jättää 1,5 vuotiasta vahtimaan ja mennä itse vauvan kanssa nukkumaan! Toki hän tarvitsee huomiota, mutta torkkujen jälkeen jaksat sitä taas antaa.

Minusta ei ole kovin reilua että joka päivä edellyttäisin 7-vuotiaalta tunnin, pari lapsenlikkana oloa, satunnaisesti toki. Sen lisäksi että mun kohdalla ei tule nukkumisesta mitään jos vieressä öhisee vauvaa, se on kiva että jolla kulla siitä tulee. Eikä ol ekiinni opettelemisesta eikä mistään muustakaan, minä olen niitä ei niin edes kovin harvoja naisia, jotka yliherkistyvät lasten äänille. Korvatulpat, nukahtamislääke ja 2 suljettua ovea välissä ja silti herään lasten ääniin kauan ennen kuin mies... Revi siitä, joskus se väsymys on muutakin kuin pelkkää asennevammaa.

 

\

\

\

\

\

Tervetuloa todellisuuteen! Ensinnäkin, säästät itseäsi jos et edes oleta, että lapseton ystäväsi sinua ymmärtäisi, saati sitten auttaisi. Ihminen, jolla ei ole lapsia ei tiedä edes mistä puhut.

Mun on pakko olla eri mieltä. Eli jotkut lapsettomatkin kyllä suhatutuvat asiaan niin, että lapsi on iso mullistus ja pistää elämän ihan uusiksi. Loppuu kyläilyt ja elämä on yhtä vaippaa ja univelkaa, kaikki entisestä elämästä on hylättävä.
Toisaalta taas mun on tunnustettava, että vaikka olen kolmen lapsen äiti ja joskus ollu kahden alle 2-vuotiaan äitii, olen aina ajatellu, että väsymys on asennekysymys, ei osata nukkua silloin kun vauva nukkuu, vaan eltään tiettyjen normien mukaan, tehdään asioita joita kuuluu tehdä, vaikka ne ei sopisi oman perheen tarpeisiin.Mutta aivan varmasti ihmisen jolla on omia lapsia on vaikea kohdata lapsettomuudesta kärsivää ihmistä. Siis nimenomaan lapsettomuudesta _kärsivää_ kaikki kun eivät siitä kärsi, vaan suhtautuvat asiaan "no, meille ei ole tuyllu lapsia" ajatuksella.

Mitäs jos se vauva ei nuku? Tai nukkuu silloin kun muut sisarukset ovat hereillä jolloin ei äiti kyllä voi vetää tirsoja?

Se on ihan totta että osa väsymyksestä on asennekysymystä mutta kyllä täytyy sanoa että alan olemaan melko takki tyhjänä kun kakkonen (1v5kk) on ollut kautta linjan hyvin vaativa ja kuopus (4kk) ei edelleenkään ole hoksannut yön ja päivän eroa. EIkä sitä esikoistakaan 7v voi jatkuvasti jättää huomiotta.

Mutta kuolema kuittaa univelat.

Mä nukuin lasten kanssa, kun vanihmmat oli pieniä. Siis kun 1-vuotias nukkui päivällä, otin vauvan viereen ja laitoin tissin suuhun. Vauva ainakin viihtyi äidin vieressä, vaikka ei nukkunutkaan aina, mutta äiti sai nukkua. Ja kyllä 7-vuotiaan voi jättää 1,5 vuotiasta vahtimaan ja mennä itse vauvan kanssa nukkumaan! Toki hän tarvitsee huomiota, mutta torkkujen jälkeen jaksat sitä taas antaa.

Minusta ei ole kovin reilua että joka päivä edellyttäisin 7-vuotiaalta tunnin, pari lapsenlikkana oloa, satunnaisesti toki. Sen lisäksi että mun kohdalla ei tule nukkumisesta mitään jos vieressä öhisee vauvaa, se on kiva että jolla kulla siitä tulee. Eikä ol ekiinni opettelemisesta eikä mistään muustakaan, minä olen niitä ei niin edes kovin harvoja naisia, jotka yliherkistyvät lasten äänille. Korvatulpat, nukahtamislääke ja 2 suljettua ovea välissä ja silti herään lasten ääniin kauan ennen kuin mies... Revi siitä, joskus se väsymys on muutakin kuin pelkkää asennevammaa.

Mä pystyn nukkumaan, jos lapsi on vieressä/lähellä, mutta jos on erihuoneessa, kuulen kokoajan harhoja ja ramppaan katsomassa. Voi kai noinkin tapahtua, mutta mä luulen, että niiden ovien avaaminen auttais??? Ainakin mä voin nukkua, kun lapset hälisee ympärillä, mutta hiljaisuus tekee heti "Mitä ne nyt rikkoo? Kuka on loukannu? mitä tapahtuu?" hälytyksen. Moni tulkitsee sen, että on vaikea nukkua ja herää lasten ääniin juuri niin, että koittaa päästä eroon lapsesta, vaikka kyse onkin päinvastaisesta vaistosta; lapsi on niin kaukana, että pelkää sen puolesta, mutta jos se on vieressä, niin lapsi on turvassa, eikä tarvi joka köhinään reagoida.

Niin, siis lisään viellä, ettei ole tarkoitus sanoa, että olosi on oma vikasi, vaan koitan kertoa, miten itse ajattelen ja että oikeasti se väsymyksen ymmärtäminen _voi_ olla vaikeaa kenelle tahansa, siis että ei se lapseton ystävä varmaan tarkoita pahaa, kun ei ymmärrä tilannetta!<br><br>

 

\

\

\

\

\

\

Tervetuloa todellisuuteen! Ensinnäkin, säästät itseäsi jos et edes oleta, että lapseton ystäväsi sinua ymmärtäisi, saati sitten auttaisi. Ihminen, jolla ei ole lapsia ei tiedä edes mistä puhut.

Mun on pakko olla eri mieltä. Eli jotkut lapsettomatkin kyllä suhatutuvat asiaan niin, että lapsi on iso mullistus ja pistää elämän ihan uusiksi. Loppuu kyläilyt ja elämä on yhtä vaippaa ja univelkaa, kaikki entisestä elämästä on hylättävä.
Toisaalta taas mun on tunnustettava, että vaikka olen kolmen lapsen äiti ja joskus ollu kahden alle 2-vuotiaan äitii, olen aina ajatellu, että väsymys on asennekysymys, ei osata nukkua silloin kun vauva nukkuu, vaan eltään tiettyjen normien mukaan, tehdään asioita joita kuuluu tehdä, vaikka ne ei sopisi oman perheen tarpeisiin.Mutta aivan varmasti ihmisen jolla on omia lapsia on vaikea kohdata lapsettomuudesta kärsivää ihmistä. Siis nimenomaan lapsettomuudesta _kärsivää_ kaikki kun eivät siitä kärsi, vaan suhtautuvat asiaan "no, meille ei ole tuyllu lapsia" ajatuksella.

Mitäs jos se vauva ei nuku? Tai nukkuu silloin kun muut sisarukset ovat hereillä jolloin ei äiti kyllä voi vetää tirsoja?

Se on ihan totta että osa väsymyksestä on asennekysymystä mutta kyllä täytyy sanoa että alan olemaan melko takki tyhjänä kun kakkonen (1v5kk) on ollut kautta linjan hyvin vaativa ja kuopus (4kk) ei edelleenkään ole hoksannut yön ja päivän eroa. EIkä sitä esikoistakaan 7v voi jatkuvasti jättää huomiotta.

Mutta kuolema kuittaa univelat.

Mä nukuin lasten kanssa, kun vanihmmat oli pieniä. Siis kun 1-vuotias nukkui päivällä, otin vauvan viereen ja laitoin tissin suuhun. Vauva ainakin viihtyi äidin vieressä, vaikka ei nukkunutkaan aina, mutta äiti sai nukkua. Ja kyllä 7-vuotiaan voi jättää 1,5 vuotiasta vahtimaan ja mennä itse vauvan kanssa nukkumaan! Toki hän tarvitsee huomiota, mutta torkkujen jälkeen jaksat sitä taas antaa.

Minusta ei ole kovin reilua että joka päivä edellyttäisin 7-vuotiaalta tunnin, pari lapsenlikkana oloa, satunnaisesti toki. Sen lisäksi että mun kohdalla ei tule nukkumisesta mitään jos vieressä öhisee vauvaa, se on kiva että jolla kulla siitä tulee. Eikä ol ekiinni opettelemisesta eikä mistään muustakaan, minä olen niitä ei niin edes kovin harvoja naisia, jotka yliherkistyvät lasten äänille. Korvatulpat, nukahtamislääke ja 2 suljettua ovea välissä ja silti herään lasten ääniin kauan ennen kuin mies... Revi siitä, joskus se väsymys on muutakin kuin pelkkää asennevammaa.

Mä pystyn nukkumaan, jos lapsi on vieressä/lähellä, mutta jos on erihuoneessa, kuulen kokoajan harhoja ja ramppaan katsomassa. Voi kai noinkin tapahtua, mutta mä luulen, että niiden ovien avaaminen auttais??? Ainakin mä voin nukkua, kun lapset hälisee ympärillä, mutta hiljaisuus tekee heti "Mitä ne nyt rikkoo? Kuka on loukannu? mitä tapahtuu?" hälytyksen. Moni tulkitsee sen, että on vaikea nukkua ja herää lasten ääniin juuri niin, että koittaa päästä eroon lapsesta, vaikka kyse onkin päinvastaisesta vaistosta; lapsi on niin kaukana, että pelkää sen puolesta, mutta jos se on vieressä, niin lapsi on turvassa, eikä tarvi joka köhinään reagoida.

Niin, siis lisään viellä, ettei ole tarkoitus sanoa, että olosi on oma vikasi, vaan koitan kertoa, miten itse ajattelen ja että oikeasti se väsymyksen ymmärtäminen _voi_ olla vaikeaa kenelle tahansa, siis että ei se lapseton ystävä varmaan tarkoita pahaa, kun ei ymmärrä tilannetta!

Mulla ongelma on juuri se että sitten kun kuulen niitä rapsahduksia, jään odottamaan seuraavaa ja seuraavaa ja annas kun joku parahtaa itkuun... Meillä asia on ratkaistu niin että sitten kun meinaa mennä kuppi nurin, menen yöksi tai kahdeksi nukkumaan jonnekin muualle, yleensä vanhempieni luokse tai sitten mies lähtee mökille lasten kanssa ja itse jään kotiin.

Mutta ymmärrän kyllä myös sen että lapsettoman voi olla vaikeaa tosiaankin ymmärtää sitä väsymystä. Miehelläkin meni oma aikansa ymmärtää sitä että mun nukkumisesta ei tule juurikaan mitään kun lapset on pieniä, onneksi kokemus on osoittanut että siinä vaiheessa kun lapsi alkaa nukkumaan suurin piirtein kokonaisia öitä, munkin pollaparka alkaa helpottamaan siitä vahtaamisesta ja elo normalisoituu.

Ja niinä kaikkein kamalimpina päivinä jattelen vain että onneksi tämä on ohimenevää

 

Mielenkiintoinen ketju! Minulla ollut vastaavanlainen tilanne. Meillä koliikkivauva ja 1,5v. Eikä kyllä olisi tullut mieleenkään jättää 1,5v. leikkimään ja painella nukkumaan kun vauva nukkui. Silloin kun 1,5v. nukkui niin vauva huusi. Meillä tukiverkko 500km päässä, joten kyllä välillä teki mieli hakata päätä seinään väsymyksestä. Onneksi meni parissa kuukaudessa ohi, mutta ap:tä ymmärrän hyvin.