yrittääkö kolmatta??!!??

[umpisolmu]

Eräänlainen ongelma se on minullakin.. Ongelma ja ongelma..
Minulla (itse olen 33v.) on kaksi lasta, 10/02 ja 12/04 syntyneet ja kaikki on heidän kanssaan sujunut tähän mennessä hyvin (toivottavasti etiäpäinkin).

Mieheni haluaisi meille kolmannenkin lapsen tai ainakin yritykseen laitettaisiin. Itse olen kahden vaiheilla. Sairastan itse MS-tautia. Kaikki paasaavat ja kertovat kuinka raskausaika sujuu ongelmitta. Kakkapuhetta! Kummassakin raskaudessa tuli pahenemisoireet, mutta raskauden jälkeen ei ole tullut mitään, kun taas yleensä tulee. Tämä taudin paheneminen arveluttaa uudessa raskaudessa. Mitä jos menee liikuntakyky? Tai jokin paikka lakkaa toimimasta? Tai jotain?

Sitten muuten raskausaika. En kokenut sitä kummassakaan raskaudessa mitenkään elämäni onnellisimmaksi ajanjaksoksi kuin hyvin pieninä hetkinä. Inhosin neuvolakäyntejä ja tuon sairauden takia jouduin käymään useammassa ultrassa. Synnytyksessä ei ollut mitään ongelmaa ja "palkinto" kaikesta tietysti sai unohtamaan muun ikävän. Mitenkä voisi jaksaa uuden raskauden? Lapsista tykkään ja omiakin lähes palvon. He ovat tärkeintä mitä on.

Niin, ja mulle olis aika varattuna hormonikierukan laittoon parin viikon päähän. Kuukautiset eivät ole kylläkään alkaneet vielä. Peruako vai ei? Tietysti sen voisi asettaa paikalleen, saahan sen aina pois... Olen sen jo ostanut apteekistakin. Tuskin ne sitä takas ottavat.

Jos kellä voisi olla selväntäviä ajatuksia tai jotain, ole kiltti kerro. Itsellä on ajatukset täysin umpisolmussa ja pää tulossa kipeäksi kaikesta pähkäilystä. Mieheni kanta on se, että sinä se päätät :headwall:

 

[äiti-70]

Hmmm... En varmaankaan osaa neuvoa sinua suuntaan tai toiseen, mutta raskausajasta olen samaa mieltä kanssasi: ei ollut mitään herkkua.

Itse olen ns. "perusterve" ihminen eli minulla ei ole mitään kroonisia sairauksia tms. joiden vuoksi raskaus olisi ollut jotenkin erilainen.

Ainokaisen lapseni raskaus varmaankin sujui "lääketieteellisessä merkityksessä" ihan hyvin. Töissä pystyin olemaan lähes loppuun saakka, viimeiset kolme viikkoa olin sairaslomalla ja sekin pitkälti omasta tahdostani. Jossain vaiheessa lääkäri varoitteli kohdunsuun tilanteesta ja loppuvaiheessa jouduin tekemään virtsankeräilyä, mutta ei mitään sen vakavampaa.

Kuitenkin... en oikeastaan hetkeäkään tuntenut olevani "elämäni kunnossa" kuten niin monet muut sanovat. Alussa olin TODELLA väsynyt, vaikka pahoinvointia ei ollutkaan. Samaan aikaan alkoi töissä tulla uusia ja stressaavia asioita, sitten tuli ensiasunnon osto, muutto, mies sairasteli, eikä saanut töitä, oli taloudellisia huolia ja työstressiä, selkä jumittui, niin etten päässyt lattialta ylös jos sinne erehdyin menemään...

Kesällä olisi ollut paljon menoja, mm. sukulaisten häitä, enkä olisi saanut matkustaa yhtään. Olisi vaan pitänyt olla kotona neljän seinän sisällä. Se masensi, enkä siihen pystynytkään, joten matkustin sitten riskillä ja kuuntelin kaikkien muiden "syytöksiä".

Kaiken tämän lisäksi tai juuri sen johdosta olin jatkuvasti huolissani lapseni ja omasta terveydestä. Supisteli, oli kovia häpyluu tms. kipuja, väsymystä, turvotusta. Ja tietenkin koko ajan kasvava ja painava vatsa, vaikka kaiken kaikkiaan painoa kertyi "keskimääräiset" 17 kg.

Ei saanut / pystynyt syömään siten kun olisi halunnut... Nukkumaan pystyi vain yhdessä asennossa, samoin oli seksin laita. Muutenkin piti varoa koko ajan milloin mitäkin; talvella liukastumista, kesällä hellettä, ei pystynyt harrastamaan liikuntaa tai muuten supisteli, ei saanut nostella / siirrellä tavaroita kuten ennen, jopa siivoaminen oli "ylimääräinen ponnistus"... Aina piti miettiä voi lähteä sinne tai tuonne vähänkin pidemmälle matkalle autolla. Voiko tehdä työmatkoja lentokoneessa. Jopa kesämökillä järvessä uimisen sanottiin olevan riski. Saunassakaan ei saanut / jaksanut olla "normaalisti"!

Pahinta oli se, että kukaan ei oikein tuntunut ymmärtävän tilannetta. Ystävät / sukulaiset / neuvola vain totesivat, että "No, se kuuluu asiaan." ja "Kohtahan se helpottaa" tai "Älä turhaan murehdi, kyllä sinä jaksat. Kyllä kaikki hyvin menee." Varmaan tarkoittivat hyvää...

Näin jatkuvasti painajaisia siitä, että minulle tuli keskenmeno, enkä saanut mistään apua. Loppuvaiheessa valvoin yöt ja pelkäsin koko ajan hysteerisesti, että mieheni sairastuu tai kuolee. Tämä oli täysin aiheeton pelko ja järjellä ajatellen tiesin sen, mutta silti tulin aivan hysteeriseksi. Itkin ja huusin pelon vallassa.

Siis kertakaikkiaan en todellakaan ollut "järkevä" oma itseni tai pystynyt viettämään normaalia elämää. Joten jo tuosta syystä harkitsen vakavasti haluanko enää koskaan olla raskaana. Tosin vauva-aika muutti kaiken ja oli elämäni parasta aikaa eli palkitsi kaiken vaivannäön, joka oli ollut ennen ja jälkeen lapsen syntymän!