– Sarita, Juliaana kuiski nimeäni, kun hyväilin häntä korvan takaa ja kaulalta. Hipaisin hänen huuliaan ja rintojaan. Sellaista me puuhailimme mansikkaviljelmän taukotilassa.
Katsahdin sormiini, joiden kynnenalusissa oli multaa. Juliaanan tuoksu toi mieleen alkukesän kielot ja omenapuut. Toiset osaavat olla raikkaita kaikissa tilanteissa. Minun
T-paitani oli tahriintunut etumuksesta.
– Sä et tartte käsiis yhtään enempää voimaa, Juliaana sanoi. Minulla oli myös vahvat reidet ja pakarat. Niitä Juliaanan ei tarvinnut erikseen alleviivata. Minä nostin ahneuksissani kolme laatikkoa kerralla, kun Juliaana nosti yhden.
Juliaanan V-aukkoisen paidan olkapäällä oli yksi tahra, joka oli kuin sommiteltu luonnonvalkoiseen paitaan. Juliaana olisi voinut olla mansikkatilalla vain mainoskuvia varten. Mainos kertoisi raikkaasta maaseutuelämästä.
Minulle mansikka- ja kurkkutila oli yhtä kuin pari kesäistä viikkoa. Näin olin viettänyt osan kesälomasta siitä asti, kun olin tutustunut Juliaanaan neljä vuotta sitten.
– Mun pitäis pestä ensin kädet, ihan totta, minä sanoin.
Juliaana huokaili ja kannusti minua liu’uttamaan sormet vatsaltaan yhä syvemmälle shortsiensa sisään. Parakkiin ei tullut vettä. Tilanne oli kauhea, kun piti kieltäytyä. Olisin kohdannut toisiaan vasten vielä painautuneet sisemmät häpyhuulet. Sitten olisin herättänyt niitä kostutetulla sormella ja ne erkanisivat ja kutsuisivat tulemaan sisälle vaginaan. Sormeni silittelivät häpykarvoituksen ylärajaa. Se oli jo kyllin kiihottavaa enkä mennyt pidemmälle.
– Miks me ei menty vaikka saunalle pitämään breikkiä? Juliaana katsoi pellolle.
– Ei me oltais ehditty sinne asti. Sun eno olis valittanu, sanoin ja tunsin pakotuksen alavatsallani. – Suutele mua vielä vähän.
Muut poimijat siirtyivät toiselle lohkolle. Siellä mansikkapenkki jatkui seuraavat sata metriä. Ylärinteen parakista kun katsoi, mittasuhteet vääristyivät. En osannut sanoa, olivatko toiset lähellä vai kaukana.
– Täällä on tuo aurinkotuoli, pudottelin sanoja. – Aattele, jos me tuossa vähän keskellä päivää, sanoin. Sain mielikuvan avautuvista narubikineistä ja Juliaana tulisi päälleni. Nuolisimme kerällä toisiamme kuin kissat.
– Miksi me tullaan joka kesä tänne Savoon? Nuo muut on Ukrainasta ja Venäjältä. Ei me edes ymmärretä mitään sbasibaa ja nienaadaa, Juliaana puhui käsillään yhtä paljon kuin suullaan.
– Sun enolla on jotain tekemistä tän kanssa, nyökkäsin peltotielle, jolla Juliaanan Mika-eno ajoi mönkijällä mansikkalaatikoita kylmiöön.
Olimme hetken hiljaa. Miten Juliaana sai pidettyä kätensä puhtaana? Miten hän olisi voinut koskea minua käsillään ihan minne tahansa. Samaa työtä me teimme.
– Mitä sä tekisit mulle nyt? kysyin.
– Juuri nyt, Juliaana sanoi. – Juuri nyt mä ottaisin sut syliin ja hyväilisin sua just siihen rajalle, että sä vain anelisit mua jatkamaan tuolla pellolla.
Tunsin kiduttaja-Juliaanan katseen. Röyhkimys hyväili minua sillä hitaasti ja lipaisi vielä alahuultaan.
– Pitäisikö meidän vähän tutustua muihin poimijoihin?
– Ai, missä mielessä? Juliaana kysyi ja tajusin yllättäneeni hänet.
– Osaahan ihmiset englantia, sanoin.
– Täytyy mennä takaisin pellolle, Juliaana antoi suukon ilmaan. Kaulani ja huuleni huusivat Juliaanan kosketusta.
Minä olin kurkku ja Juliaana oli mansikka. Hän oli makea ja mehukas, minä olin suora ja kiukustuessani napsahtaisin poikki. Tällainen tuli mieleen ja olin jo sanomassa siitä Juliaanalle, kun hän yhtäkkiä suuteli niin, etten ehtinyt siihen vastata. Hän näykkäsi huuliani kipeästi ja sitten hän jo meni pyllyään tahallisesti keinuttaen. Ärsyttävä. Ja hän maistui mansikoilta niin kuin ei koskaan kyllästyisi niitä syömään.
Kuulin parakin takaa mönkijän mörinää juuri, kun olin pinkaisemassa Juliaanan perään.
– Sarita! Hyppää kyytiin. Myymälässä tarvitaan apuja, Juliaanan Mika-eno kaarsi siihen. Nousin hänen taakseen ja otin tiukan otteen miehestä. Aikaisemmin olin nähnyt, miten Juliaana oli likistänyt itsensä enoaan vasten mönkijän kyydissä. Vatsanpohjaani oli kouraissut. Olin halunnut, että Juliaana olisi painautunut bikineissään minun selkääni.
Töyssyttelimme tilakaupalle. Kyydissä oli yllättävän helppo pysyä. Mika tuoksui hien ja savipölyisen paidan risteytykseltä, johon sekoittui mönkijän käry. Juliaana seisoi keskellä peltoa. Vilkutin hänelle. Hän vilkaisi ensin ympärilleen ja sitten vilautti toista nänniään bikineistään, kun kukaan muu ei nähnyt.
Loppupäivän punnitsin, pakkasin ja hymyilin mansikkakaupassa.
Lomalaisia kävi autokunnittain. Sain kuulla, miten he ihastelivat aitoa maalaiselämää. Lisäsin ajatuksissani, että he pitivät siitä tasan sen verran, mitä käynti tilamyymälässä paljasti. Enempää he eivät olisi halunneet kokea, kun olivat matkalla vuokramökille syömään einespitsaa ja makkaraa.
Olisin halunnut hypätä jokaisen retkueen matkaan Juliaanan kanssa, kiskoa kaljaa ja panna saunan eteisessä. Sen jälkeen hyppäisimme alasti järveen kilpaa auringon kanssa, kun se on niukin naukin laskemassa horisontin taakse. Mutta ei. Seuranani oli vain Juliaanan muisto huulissani. Olisin voinut kiljua, miten paljon haaveilin hänestä päivän aikana.
Näin Juliaanan vasta illalla. Siivosin myymälän, laskin kassan ja vein maksupäätteen Mikalle päätaloon. Vasta sitten olin vapaa.
Juliaana tuli saunamökistä vain pyyhe kiedottuna hiuksiinsa, kun minä olin vasta menossa sinne. Kaikkein kuumin vierastyöläinen oli hänen kanssaan.
– Tässä on Nedenko, Juliaana sanoi katsoen minuun merkitsevästi. Vilkaisin hänen häpykarvoitustaan ja tunsin alavatsassani läikähdyksen.
– Nadenka, Nadenka korjasi.
– Me odotettiin sua. Pese itses niin nopeesti kuin pystyt, Juliaana sanoi suomeksi ja Nadenka aivan varmasti ymmärsi, mitä hän oli sanonut. Tällainen Juliaana oli.
Kauhoin padasta vettä vatiin ja sekoitin siihen letkusta kylmää joukkoon. Kuulin heidän nauravan avokuistilla. Päätin vain huuhtoa hiuksista ja muualta pölyt pois ja pestä saippualla kainalot ja varpaat. Pidin huolta, ettei pesuainetta mennyt lähelle vulvani poimuja. Pidin sanasta vulva. Sitä oli mukava toistella. Vulva. Vulva. Siinä sanassa oli pehmeää rullaavuutta niin kuin jokaisessa sen poimussa.
– Valmista!
– Siinä ei kauan mennyt.
– Oli hyvä syy.
Kävelin Nadenkan kanssa Juliaanan perässä kohti rantamökkiä. Juliaana vilkuili meitä olkansa yli ja sai meidät tyrskähtelemään.
Nadenka ei kääntynyt vanhalle linja-autolle vaan tuli meidän kanssamme. Tämän jälkeen minun ei tarvinnut enää arvailla, mitä oli tulossa. Linja-autossa oli kerrossängyt ja muita lepäämässä. Juliaanan perintömökissä meillä oli parisänky ja oma rauha. Jännitys vaiensi meidät. Enää suusta ei karannut tahattomia naurunpyrskähdyksiä. Joskus sitä vain tietää, että tapahtumien kulkua ei voi pysäyttää.
Juliaana leikkasi kynsisaksilla kondomeista suuseksisuojia.
– Hyvä sä, sanoin ja vasta sitten katsoin heitä tarkemmin. Molempien poninhäntä heilahtelisi lenkillä puolelta toiselle. Myös Nadenka käytti ihovoidetta, jossa oli trooppinen tuoksu. En voinut olla haistamatta sitä, se kiihotti. He olivat niin samanlaiset, että en voinut ymmärtää sitä todeksi.
Ihan kohta me suutelimme. Minä tein aloitteen. Nadenkan huulet olivat paksummat kuin Juliaanalla, mutta molemmat suutelivat isosti ja märästi. Heidän huulensa ja kielensä leikkivät ihollani. Siinä vain kävi niin, että minä olin ensimmäisenä riisunut saunatakin. Suljin silmät enkä tiennyt, kumman kosketus kulki vatsallani, kumman kaulallani.
Nadenka löysi minulta luomen vasemmasta häpyhuulesta.
– Tiedätkö, että täällä on tällainen? hän kysyi ensin kielellä, jota en ymmärtänyt. Hän toisti sen englanniksi. – Miten voi olla luomi häpyhuulessa?
Kostutetulla sormenpäällä hän hyväili sitä. Minua alkoi naurattaa ja sitten nauroimme yhdessä vedet silmissä. Juliaana vaiensi nauruni kuorimalla itsensä ja Nadenkan pyyhkeistä vapaiksi ja tarjoamalla ihanat rintansa suudeltaviksi. Suljin silmäni. Otin vastaan aistinautintoja ja nautin niiden lahjoittamisesta näille kahdelle jumalattarelle. Minun oli pakko avata silmäni, sillä en halunnut jättää mitään näkemättä.
Ymmärtääkseni ihminen on ainut eläin, joka pystyy suunnittelemaan tulevaisuuttaan. Juliaana oli ison selityksen velkaa, miten hän oli pokannut Nadenkan meidän mökkiimme.
Katsahdin sormiini, joiden kynnenalusissa oli multaa. Juliaanan tuoksu toi mieleen alkukesän kielot ja omenapuut. Toiset osaavat olla raikkaita kaikissa tilanteissa. Minun
T-paitani oli tahriintunut etumuksesta.
– Sä et tartte käsiis yhtään enempää voimaa, Juliaana sanoi. Minulla oli myös vahvat reidet ja pakarat. Niitä Juliaanan ei tarvinnut erikseen alleviivata. Minä nostin ahneuksissani kolme laatikkoa kerralla, kun Juliaana nosti yhden.
Juliaanan V-aukkoisen paidan olkapäällä oli yksi tahra, joka oli kuin sommiteltu luonnonvalkoiseen paitaan. Juliaana olisi voinut olla mansikkatilalla vain mainoskuvia varten. Mainos kertoisi raikkaasta maaseutuelämästä.
Minulle mansikka- ja kurkkutila oli yhtä kuin pari kesäistä viikkoa. Näin olin viettänyt osan kesälomasta siitä asti, kun olin tutustunut Juliaanaan neljä vuotta sitten.
– Mun pitäis pestä ensin kädet, ihan totta, minä sanoin.
Juliaana huokaili ja kannusti minua liu’uttamaan sormet vatsaltaan yhä syvemmälle shortsiensa sisään. Parakkiin ei tullut vettä. Tilanne oli kauhea, kun piti kieltäytyä. Olisin kohdannut toisiaan vasten vielä painautuneet sisemmät häpyhuulet. Sitten olisin herättänyt niitä kostutetulla sormella ja ne erkanisivat ja kutsuisivat tulemaan sisälle vaginaan. Sormeni silittelivät häpykarvoituksen ylärajaa. Se oli jo kyllin kiihottavaa enkä mennyt pidemmälle.
– Miks me ei menty vaikka saunalle pitämään breikkiä? Juliaana katsoi pellolle.
– Ei me oltais ehditty sinne asti. Sun eno olis valittanu, sanoin ja tunsin pakotuksen alavatsallani. – Suutele mua vielä vähän.
Muut poimijat siirtyivät toiselle lohkolle. Siellä mansikkapenkki jatkui seuraavat sata metriä. Ylärinteen parakista kun katsoi, mittasuhteet vääristyivät. En osannut sanoa, olivatko toiset lähellä vai kaukana.
– Täällä on tuo aurinkotuoli, pudottelin sanoja. – Aattele, jos me tuossa vähän keskellä päivää, sanoin. Sain mielikuvan avautuvista narubikineistä ja Juliaana tulisi päälleni. Nuolisimme kerällä toisiamme kuin kissat.
– Miksi me tullaan joka kesä tänne Savoon? Nuo muut on Ukrainasta ja Venäjältä. Ei me edes ymmärretä mitään sbasibaa ja nienaadaa, Juliaana puhui käsillään yhtä paljon kuin suullaan.
– Sun enolla on jotain tekemistä tän kanssa, nyökkäsin peltotielle, jolla Juliaanan Mika-eno ajoi mönkijällä mansikkalaatikoita kylmiöön.
Olimme hetken hiljaa. Miten Juliaana sai pidettyä kätensä puhtaana? Miten hän olisi voinut koskea minua käsillään ihan minne tahansa. Samaa työtä me teimme.
– Mitä sä tekisit mulle nyt? kysyin.
– Juuri nyt, Juliaana sanoi. – Juuri nyt mä ottaisin sut syliin ja hyväilisin sua just siihen rajalle, että sä vain anelisit mua jatkamaan tuolla pellolla.
Tunsin kiduttaja-Juliaanan katseen. Röyhkimys hyväili minua sillä hitaasti ja lipaisi vielä alahuultaan.
– Pitäisikö meidän vähän tutustua muihin poimijoihin?
– Ai, missä mielessä? Juliaana kysyi ja tajusin yllättäneeni hänet.
– Osaahan ihmiset englantia, sanoin.
– Täytyy mennä takaisin pellolle, Juliaana antoi suukon ilmaan. Kaulani ja huuleni huusivat Juliaanan kosketusta.
Minä olin kurkku ja Juliaana oli mansikka. Hän oli makea ja mehukas, minä olin suora ja kiukustuessani napsahtaisin poikki. Tällainen tuli mieleen ja olin jo sanomassa siitä Juliaanalle, kun hän yhtäkkiä suuteli niin, etten ehtinyt siihen vastata. Hän näykkäsi huuliani kipeästi ja sitten hän jo meni pyllyään tahallisesti keinuttaen. Ärsyttävä. Ja hän maistui mansikoilta niin kuin ei koskaan kyllästyisi niitä syömään.
Kuulin parakin takaa mönkijän mörinää juuri, kun olin pinkaisemassa Juliaanan perään.
– Sarita! Hyppää kyytiin. Myymälässä tarvitaan apuja, Juliaanan Mika-eno kaarsi siihen. Nousin hänen taakseen ja otin tiukan otteen miehestä. Aikaisemmin olin nähnyt, miten Juliaana oli likistänyt itsensä enoaan vasten mönkijän kyydissä. Vatsanpohjaani oli kouraissut. Olin halunnut, että Juliaana olisi painautunut bikineissään minun selkääni.
Töyssyttelimme tilakaupalle. Kyydissä oli yllättävän helppo pysyä. Mika tuoksui hien ja savipölyisen paidan risteytykseltä, johon sekoittui mönkijän käry. Juliaana seisoi keskellä peltoa. Vilkutin hänelle. Hän vilkaisi ensin ympärilleen ja sitten vilautti toista nänniään bikineistään, kun kukaan muu ei nähnyt.
Loppupäivän punnitsin, pakkasin ja hymyilin mansikkakaupassa.
Lomalaisia kävi autokunnittain. Sain kuulla, miten he ihastelivat aitoa maalaiselämää. Lisäsin ajatuksissani, että he pitivät siitä tasan sen verran, mitä käynti tilamyymälässä paljasti. Enempää he eivät olisi halunneet kokea, kun olivat matkalla vuokramökille syömään einespitsaa ja makkaraa.
Olisin halunnut hypätä jokaisen retkueen matkaan Juliaanan kanssa, kiskoa kaljaa ja panna saunan eteisessä. Sen jälkeen hyppäisimme alasti järveen kilpaa auringon kanssa, kun se on niukin naukin laskemassa horisontin taakse. Mutta ei. Seuranani oli vain Juliaanan muisto huulissani. Olisin voinut kiljua, miten paljon haaveilin hänestä päivän aikana.
Näin Juliaanan vasta illalla. Siivosin myymälän, laskin kassan ja vein maksupäätteen Mikalle päätaloon. Vasta sitten olin vapaa.
Juliaana tuli saunamökistä vain pyyhe kiedottuna hiuksiinsa, kun minä olin vasta menossa sinne. Kaikkein kuumin vierastyöläinen oli hänen kanssaan.
– Tässä on Nedenko, Juliaana sanoi katsoen minuun merkitsevästi. Vilkaisin hänen häpykarvoitustaan ja tunsin alavatsassani läikähdyksen.
– Nadenka, Nadenka korjasi.
– Me odotettiin sua. Pese itses niin nopeesti kuin pystyt, Juliaana sanoi suomeksi ja Nadenka aivan varmasti ymmärsi, mitä hän oli sanonut. Tällainen Juliaana oli.
Kauhoin padasta vettä vatiin ja sekoitin siihen letkusta kylmää joukkoon. Kuulin heidän nauravan avokuistilla. Päätin vain huuhtoa hiuksista ja muualta pölyt pois ja pestä saippualla kainalot ja varpaat. Pidin huolta, ettei pesuainetta mennyt lähelle vulvani poimuja. Pidin sanasta vulva. Sitä oli mukava toistella. Vulva. Vulva. Siinä sanassa oli pehmeää rullaavuutta niin kuin jokaisessa sen poimussa.
– Valmista!
– Siinä ei kauan mennyt.
– Oli hyvä syy.
Kävelin Nadenkan kanssa Juliaanan perässä kohti rantamökkiä. Juliaana vilkuili meitä olkansa yli ja sai meidät tyrskähtelemään.
Nadenka ei kääntynyt vanhalle linja-autolle vaan tuli meidän kanssamme. Tämän jälkeen minun ei tarvinnut enää arvailla, mitä oli tulossa. Linja-autossa oli kerrossängyt ja muita lepäämässä. Juliaanan perintömökissä meillä oli parisänky ja oma rauha. Jännitys vaiensi meidät. Enää suusta ei karannut tahattomia naurunpyrskähdyksiä. Joskus sitä vain tietää, että tapahtumien kulkua ei voi pysäyttää.
Juliaana leikkasi kynsisaksilla kondomeista suuseksisuojia.
– Hyvä sä, sanoin ja vasta sitten katsoin heitä tarkemmin. Molempien poninhäntä heilahtelisi lenkillä puolelta toiselle. Myös Nadenka käytti ihovoidetta, jossa oli trooppinen tuoksu. En voinut olla haistamatta sitä, se kiihotti. He olivat niin samanlaiset, että en voinut ymmärtää sitä todeksi.
Ihan kohta me suutelimme. Minä tein aloitteen. Nadenkan huulet olivat paksummat kuin Juliaanalla, mutta molemmat suutelivat isosti ja märästi. Heidän huulensa ja kielensä leikkivät ihollani. Siinä vain kävi niin, että minä olin ensimmäisenä riisunut saunatakin. Suljin silmät enkä tiennyt, kumman kosketus kulki vatsallani, kumman kaulallani.
Nadenka löysi minulta luomen vasemmasta häpyhuulesta.
– Tiedätkö, että täällä on tällainen? hän kysyi ensin kielellä, jota en ymmärtänyt. Hän toisti sen englanniksi. – Miten voi olla luomi häpyhuulessa?
Kostutetulla sormenpäällä hän hyväili sitä. Minua alkoi naurattaa ja sitten nauroimme yhdessä vedet silmissä. Juliaana vaiensi nauruni kuorimalla itsensä ja Nadenkan pyyhkeistä vapaiksi ja tarjoamalla ihanat rintansa suudeltaviksi. Suljin silmäni. Otin vastaan aistinautintoja ja nautin niiden lahjoittamisesta näille kahdelle jumalattarelle. Minun oli pakko avata silmäni, sillä en halunnut jättää mitään näkemättä.
Ymmärtääkseni ihminen on ainut eläin, joka pystyy suunnittelemaan tulevaisuuttaan. Juliaana oli ison selityksen velkaa, miten hän oli pokannut Nadenkan meidän mökkiimme.