Yksinäisyys

[100vuodenyksinäisyys]

En mä tiedä miten näin on käynyt. Aiemmin minulla oli useita ystäviä; muutama todella läheinenkin. Mutta sitten tapahtui jotain outoa; menin naimisiin uudelleen, muutin hetkeksi toiselle paikkakunnalle ja kaikki hävisivät. En edes muista milloin joku kaveri olisi minulle soittanut viimeksi. Ainoat ihmiset joille puhun päivän aikana on työkaverit ja aviomies. Ja tieten lapsi. Mies on nytkin omien kavereiden kanssa mökillä ja minä; kuinkas muutenkaan, kotona yksin. Mies ei ymmärrä.

Olen sosiaalinen ja mukava, mutta se ei tunnu ihmisille riittävän. Kuuntelen enemmän kuin puhun, mutta jotenkin ehkä elämäntilanteeni on vain niin eri kavereihini verrattuna että minä en todellakaan ole se, jolle soitetaan ja pyydetään kaupungille, kahville jne. Turrutan viikonloppujen tyhjyyden ostamalla viinipullon. Tai sitten hölmöilen miesten kanssa joille seurani tuntuu kelpaavan. Äh, vituttaa. Miten voi elämä olla näin tyhjää?

 

[övucb]

Et ole yksinäisyytesi kanssa yksin. Mäkin olen yksin. Tuntuu välillä että mulla on kaikki. Ihanat lapset, ihana mies ja ystäviä. Ja kaikkee mitä tarviikin. Sit välil huomaa et ne ystävät ei oo pitkään aikaan pitäny yhteyttä, ja kun yrittää soitella ni ei vastata tai ei oo aikaa jaaritella. Puhutaan vaan tylysti. Miehelläkin kuitenkin on oma elämä. Nytkään en edes keksi keneen ottaisin yhteyttä. Kaikil on jotain muuta aina.

 

[ewr]

Tsemppiä ja jaksamista teille!

 

["Nippe"]

Olen ollut vastaavassa tilanteessa viimeiset pari vuotta. Muutettuani uudelle paikkakunnalle miehen perässä on sosiaalinen elämäni näivettynyt töissäkäymiseen, miehen odotteluun töistä kotia ja kaksplussan keskustelupalstan lukemiseen.. Tällä hetkellä odotan esikoistamme, niin tuo ikävän ja yksinäisyyden turruttaminen nautintoaineillakin on jäänyt pois. Mikä ei suinkaan sinänsä ole paha asia. Alkomaholia pitäisi nauttia vain iloon - ei koskaan suruun.

Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi olen tullut sitä enemmän olen alkanut arvostaa aikaa ja ajankäyttöä. Vanhat ystävyyssuhteet ovat yhä olemassa, mutta kun parhaista ystävistä lähimmätkin ovat yli 100 kilometrin päässä, niin sanomattakin selvää, että se tuo haasteita kanssakäymiseen. Olen yrittänyt tutustua tällä uudella paikkakunnalla erilaisiin ihmisiin. Oikeasti olen. Olen seurallinen ihminen ja pidän itseäni ihan joviaalina tyyppinä. Kanssani on helppo tulla juttuun.

Ongelma onkin siinä, että itse en ole kokenut syvempää yhteyttä kenenkään paikallisen kanssa. Minulla olisi ollut useammankin ihmisen kanssa mahdollisuus varmaan tiiviimpäänkin kaverisuhteeseen, mutta... Ihan suoraan sanottuna ei kiinnostanut. Minä en koe saavani sosiaalisia, henkisiä tai älyllisiä tarpeitani tyydytetyksi sellaisen ihmisen kanssa, joka osaa korkeintaan keskustella säästä ja Salatuista elämistä.

Koen välillä melko syvääkin ahdistusta yksinäisyydestä. Mutta se, että yrittää väkisin viettää aikaa jonkun debiilin vähäaivon kanssa on henkisesti lähes yhtä kuluttavaa ja ahdistavaa. Yrittänyt olen monta kertaa. Ja joka kerta sielu huutaa sisälläni, kun keskustelukumppanin älynlahjat riittävät korkeintaan analysoimaan Martina Aitolehdon uusinta realityohjelmaa.

Tämä herättää minussa välillä lapsellistakin katkeruutta ja kateutta miestäni kohtaan, jolla taas on tällä paikkakunnalla hyvinkin laaja kaveriverkko. Yritän kuitenkin tajuta, että miehen onnellisuus, johon ystävät luonnollisesti kuuluvat tärkeänä osana, on meidän yhteistä onnellisuutta. Eihän siitä tulisi mitään, jos mieskin kyhjöttäisi päivät kanssani kotona itkua tihrustaen, kun ei oo ketään kaveria. Kummankaan paha olo ei ole parisuhteen etu. Mutta silti... Kyllä silti vituttaa jäädä yksin, kun mies rilluttelee kavereiden kanssa menemään ja ei osaa aina myötäelää yksinäisyyttäni.

Missä niihin fiksuihin ihmisiin on oikeassa elämässä edes mahdollista tutustua?

 

["molla-maija"]

Minulla ei ole ollut ketään ystävää koulu-aikojen jälkeen.

Joskus lapset ja mies riittää, mutta usein sitä tuntee itsensä vain epänormaaliksi hylkiöksi. Olen hieman huono sosiaalisilta taidoiltani, joten kukaan ei jaksa tutustua minuun alkutapaamisen jälkeen enempää...

 

[rooob]

[QUOTE="Nippe";30689403]Olen ollut vastaavassa tilanteessa viimeiset pari vuotta. Muutettuani uudelle paikkakunnalle miehen perässä on sosiaalinen elämäni näivettynyt töissäkäymiseen, miehen odotteluun töistä kotia ja kaksplussan keskustelupalstan lukemiseen.. Tällä hetkellä odotan esikoistamme, niin tuo ikävän ja yksinäisyyden turruttaminen nautintoaineillakin on jäänyt pois. Mikä ei suinkaan sinänsä ole paha asia. Alkomaholia pitäisi nauttia vain iloon - ei koskaan suruun.

Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi olen tullut sitä enemmän olen alkanut arvostaa aikaa ja ajankäyttöä. Vanhat ystävyyssuhteet ovat yhä olemassa, mutta kun parhaista ystävistä lähimmätkin ovat yli 100 kilometrin päässä, niin sanomattakin selvää, että se tuo haasteita kanssakäymiseen. Olen yrittänyt tutustua tällä uudella paikkakunnalla erilaisiin ihmisiin. Oikeasti olen. Olen seurallinen ihminen ja pidän itseäni ihan joviaalina tyyppinä. Kanssani on helppo tulla juttuun.

Ongelma onkin siinä, että itse en ole kokenut syvempää yhteyttä kenenkään paikallisen kanssa. Minulla olisi ollut useammankin ihmisen kanssa mahdollisuus varmaan tiiviimpäänkin kaverisuhteeseen, mutta... Ihan suoraan sanottuna ei kiinnostanut. Minä en koe saavani sosiaalisia, henkisiä tai älyllisiä tarpeitani tyydytetyksi sellaisen ihmisen kanssa, joka osaa korkeintaan keskustella säästä ja Salatuista elämistä.

Koen välillä melko syvääkin ahdistusta yksinäisyydestä. Mutta se, että yrittää väkisin viettää aikaa jonkun debiilin vähäaivon kanssa on henkisesti lähes yhtä kuluttavaa ja ahdistavaa. Yrittänyt olen monta kertaa. Ja joka kerta sielu huutaa sisälläni, kun keskustelukumppanin älynlahjat riittävät korkeintaan analysoimaan Martina Aitolehdon uusinta realityohjelmaa.

Tämä herättää minussa välillä lapsellistakin katkeruutta ja kateutta miestäni kohtaan, jolla taas on tällä paikkakunnalla hyvinkin laaja kaveriverkko. Yritän kuitenkin tajuta, että miehen onnellisuus, johon ystävät luonnollisesti kuuluvat tärkeänä osana, on meidän yhteistä onnellisuutta. Eihän siitä tulisi mitään, jos mieskin kyhjöttäisi päivät kanssani kotona itkua tihrustaen, kun ei oo ketään kaveria. Kummankaan paha olo ei ole parisuhteen etu. Mutta silti... Kyllä silti vituttaa jäädä yksin, kun mies rilluttelee kavereiden kanssa menemään ja ei osaa aina myötäelää yksinäisyyttäni.

Missä niihin fiksuihin ihmisiin on oikeassa elämässä edes mahdollista tutustua?[/QUOTE]

Minkälaisista asioista sä sitten haluaisit puhua kavereiden kanssa? Tää ei ole mikään kettuilukysymys vaan kiinnostaa tietää olisko mulla esim. mitään juteltavaa sun kaltaisen kanssa.

 

[hlicxg]

Nippe, ehkäpä vika on juuri siinä että olet liian ylimielinen ja suvaitsematon! Kaikki eivät välttämättä ensitapaamisessa tai myöhemminkään vielä tahdo puhua kuin pinnallisista asioista se ei tarkoita, että ko. Henkilö olisi tyhmä tai pinnallinen yms. Itsekkin puhun tuttujen kanssa pinnallisista ja vähän typeristäkin asioista, ja ystävien kanssa osaan puhua järkevistä/syvällisemmistäkin asioista. En kuitenkaan heti ensinäkemällä. Et voi olettaa, että kun tapaat uuden ihmisen, häntä kiinnostaisi heti jutella kanssasi muutakin kuin smalltalkia

 

["Nippe"]

Minkälaisista asioista sä sitten haluaisit puhua kavereiden kanssa? Tää ei ole mikään kettuilukysymys vaan kiinnostaa tietää olisko mulla esim. mitään juteltavaa sun kaltaisen kanssa.

Voitaisiin jutella vaikka siitä, että mikä saa ihmisen kokemaan yksinäisyyttä. Miten äidiksi tuleminen vaikuttaa ystävyyssuhteisiin lapsettomien ihmisten kanssa. Onko lapsettomien vaan helpompi tutustua uusiin ihmisiin. Politiikasta. Suomen NATO-jäsenyydestä. Onko Oscar-palkinto (enää) vakavasti otettava taiteellinen meriitti. Miksi mä näen sen mekon sinimustana. Miksi talven pitää olla niin helvetin pitkä. Onko kummituksia oikeasti olemassa. Tai voiko ihmisen aistimien äänen ja valon taajuksien lisäksi olla olemassa jokin astraalitaso, joka ei olekaan David Lynchin juonta. Onko Citizens of Earth -pelillä hyvä hinta-laatusuhde. Miksi silloin kun heräät siihen, että joku soittaa, et koskaan kehtaa myöntää, että heräsit soittoon, kun kaveri kysyy "En kai herättäny?"

Noin niinku ajatusvirtana.

 

[rooob]

[QUOTE="Nippe";30689473]Voitaisiin jutella vaikka siitä, että mikä saa ihmisen kokemaan yksinäisyyttä. Miten äidiksi tuleminen vaikuttaa ystävyyssuhteisiin lapsettomien ihmisten kanssa. Onko lapsettomien vaan helpompi tutustua uusiin ihmisiin. Politiikasta. Suomen NATO-jäsenyydestä. Onko Oscar-palkinto (enää) vakavasti otettava taiteellinen meriitti. Miksi mä näen sen mekon sinimustana. Miksi talven pitää olla niin helvetin pitkä. Onko kummituksia oikeasti olemassa. Tai voiko ihmisen aistimien äänen ja valon taajuksien lisäksi olla olemassa jokin astraalitaso, joka ei olekaan David Lynchin juonta. Onko Citizens of Earth -pelillä hyvä hinta-laatusuhde. Miksi silloin kun heräät siihen, että joku soittaa, et koskaan kehtaa myöntää, että heräsit soittoon, kun kaveri kysyy "En kai herättäny?"

Noin niinku ajatusvirtana.[/QUOTE]

Kaikki muut kävis mulle paitsi tuosta pelistä mulla ei ole hajuakaan. Tykkään jutella syvällisempiä ja käännellä asioita vähän puolin ja toisin. Olen huomannut että harvoin löytyy samanhenkistä juttuseuraa. Kahvipöydissä pysyn smalltalk tasolla mutta joskus olis kiva antaa ajatusten virrata vähän enemmänkin. Mikään tietoniekka en ole joten mitään fakta/opetuskeskusteluja en jaksa.

 

["Nippe"]

Nippe, ehkäpä vika on juuri siinä että olet liian ylimielinen ja suvaitsematon! Kaikki eivät välttämättä ensitapaamisessa tai myöhemminkään vielä tahdo puhua kuin pinnallisista asioista se ei tarkoita, että ko. Henkilö olisi tyhmä tai pinnallinen yms. Itsekkin puhun tuttujen kanssa pinnallisista ja vähän typeristäkin asioista, ja ystävien kanssa osaan puhua järkevistä/syvällisemmistäkin asioista. En kuitenkaan heti ensinäkemällä. Et voi olettaa, että kun tapaat uuden ihmisen, häntä kiinnostaisi heti jutella kanssasi muutakin kuin smalltalkia

Tietysti mä oletan, että ihminen ensitapaamisella tekee mulle täydellisen selvityksen seksuaalisesta suuntautumisestaan, intiimihygieniansa tasosta, isäsuhteestaan ja äänestyskäyttäytymisestään aikuisiällä. Tässä sulle internetkeksi, hlicxg, pääsit välittömästi psyykkeeni sisään.

Eiku.

Olisko mahdollista, että kyllä mäkin ensitapaamisella heitän herjaa esim. säästä (tai vastaavasta kansantajuisesta aiheesta), mutta kun KAHDEN VUODEN TUNTEMISEN jälkeen puheenaiheet ei ole edistyneet mihinkään, niin alkaa ymmärrettävästi turhauttaa.

Kaikki ei tule kaikkien kanssa toimeen. Voin varovaisesti arvioida, että en tulis sun kanssa juttuun. Ihan siksi, että sä melko ylimielisesti ja suvaitsemattomasti kuvittelet itseoikeudeksesi tehdä luonnearvioita ihmisestä, joka tuli tänne antamaan vertaiskokemuksia yksinäisyydestä. En kokis mitään elämää isompia antipatioita sua kohtaan, mutta jos sulla ei ole useammankaan tapaamiskerran jälkeen kykyä keskustella kuin vanilja-tason smalltakia ja kokea jalustaltasi oikeudeksesi arvostella itsellesi täysin tuntemattomia ihmisiä, niin meidän ystävyys ei nyt ollut meant to be. Kumpikaan ei häviä mitään.

Ja trust me. Pidän sosiaalisesti yhtä tökerönä sitä, että ei jätetä ensitapaamisen jälkeen mitään mielikuvituksen varaan. Esimerkkinä entinen naapurini, joka ensimmäisellä kahvituskyläilyllä alkoi avautua narsistisesta isästään ja omista mielenterveysongelmistaan. Tajusin jo ekan visiitin jälkeen, että ko. tyyppi tarvitsi terapeuttia eikä kaveria. Pidin kuitenkin sivistyneet moikkausvälit naapuriini ja tilanteen vaatiessa kyselin välillä kuulumisiakin. Naapuri piti tätä löyhää sosiaalista linkkiä välillämme ystävyytenä. Kun muutin toiselle puolelle paikkakuntaa, niin naapuri ilmoitti minulle Facebookissa katkaisevansa kaveruutemme, koska en ollut ollut tekemisissä. Naapuri oli autuaan tietämätön muutosta ja raskaudestani, koska kas kummaa, ei ikinä kysynyt minun elämästäni mitään. Halusi itselleen vain henkisen likaämpärin, johon kaataa lapsuudesta käsisttelemättömäksi jäänyttä sontaa.

Tuollaistakaan "ystävyyttä" en kaipaa.

Eli edelleenkin on mulle jäänyt mysteeriksi, että missä on täyspäiset ihmiset omalla paikkakunnallani. (Ja joo, on mussakin vikaa vaikka pienen kylän tarpeisiin, mutta myös sen verran häpyä ja etikettiä, etten ensitreffeillä kaikkea paljasta.)

 

["Nippe"]

Kaikki muut kävis mulle paitsi tuosta pelistä mulla ei ole hajuakaan. Tykkään jutella syvällisempiä ja käännellä asioita vähän puolin ja toisin. Olen huomannut että harvoin löytyy samanhenkistä juttuseuraa. Kahvipöydissä pysyn smalltalk tasolla mutta joskus olis kiva antaa ajatusten virrata vähän enemmänkin. Mikään tietoniekka en ole joten mitään fakta/opetuskeskusteluja en jaksa.

Myö pärjättäis varmaan aika hyvin kahvipöydässä. Pointti mulla olikin, että kaikesta ei tarvitse osata puhua (herranen aika, maailmassa on olemassa tsiljoonien kirjojen edestä tietoa, joista mulla ei olis edes alkeellisia rahkeita pystyä keskustelemaan), mutta pitäis pystyä puhumaan jossain vaiheessa jostain muustakin kuin säästä. Mun kanssani. Kaksi debiiliä bimboa olkoon keskenään onnellisia siitä, jos heille riittää koko elämän ajaksi yhteiseksi keskustelunaiheeksi sää ja Salkkarit. Ei ole multa pois.

Pahoittelenu AP:lle... Mun kehkoamiset vei nyt aika hyvin sivuladuille hänen avaustaan.

 

[rooob]

[QUOTE="Nippe";30689524]Myö pärjättäis varmaan aika hyvin kahvipöydässä. Pointti mulla olikin, että kaikesta ei tarvitse osata puhua (herranen aika, maailmassa on olemassa tsiljoonien kirjojen edestä tietoa, joista mulla ei olis edes alkeellisia rahkeita pystyä keskustelemaan), mutta pitäis pystyä puhumaan jossain vaiheessa jostain muustakin kuin säästä. Mun kanssani. Kaksi debiiliä bimboa olkoon keskenään onnellisia siitä, jos heille riittää koko elämän ajaksi yhteiseksi keskustelunaiheeksi sää ja Salkkarit. Ei ole multa pois.

Pahoittelenu AP:lle... Mun kehkoamiset vei nyt aika hyvin sivuladuille hänen avaustaan.[/QUOTE]

Parhaimmat keskustelut on mun kokemuksen mukaan tulleet silloin kun molemmat on avoimin mielin siinä ja antaa virran viedä. Ei lokeroidu ajatukseen että MUN kanssa keskustellaan jostain tietystä aiheesta. Ehkä ne jutut ei johda mihinkään jos sulla on tuollaiset estot päällä. Kyllähän sellaisen aistii toinen ja perääntyy. Pysyy ehkä vain turvallisissa aiheissa (vaikka säässä).

 

["Nippe"]

Parhaimmat keskustelut on mun kokemuksen mukaan tulleet silloin kun molemmat on avoimin mielin siinä ja antaa virran viedä. Ei lokeroidu ajatukseen että MUN kanssa keskustellaan jostain tietystä aiheesta. Ehkä ne jutut ei johda mihinkään jos sulla on tuollaiset estot päällä. Kyllähän sellaisen aistii toinen ja perääntyy. Pysyy ehkä vain turvallisissa aiheissa (vaikka säässä).

En kiellä sitä, ettenkö olisi elitistiseksi haukuttavissa. Mulle ei ole väliä onko keskustelukumppani rikas tai kaunis, mutta vaadin jotain henkisiä lahjoja keskustelupuolella, jos tämä sitten on elitismiä/suvaitsemattomuutta/ylimielisyyttä/whathaveyou. Koen oikeudekseni, että kun elämää on rajoitetusti meille suotu, niin haluan käyttää siitä parhaani mukaan suurimman osan mukavien asioiden ja ihmisten parissa.

Ongelmahan mulla ei ole ollut se, etteivätkö keskustelukumppanit olisi musta pitäneet ja halunneet olla tekemisissä. Ongelma mulla on siinä, että en ole kokenut henkistä yhteyttä näihin ihmisiin ja näinollen mulla ei ole ollut intressejä enää pitää perästäpäin heihin yhteyttä. Yksinäisyyttä se nirsouskin, mutta mä en oikeasti saa mitään siitä irti, että hengaan ihmisen kanssa jostain inhimillisestä solidaariudesta tai... En mä tiedä. Onko se joku kansalaisvelvoite olla väkisin tekemisissä vaikkei ole mitään yhteistä? Enhän mäkään herranen aika haluaisi, että kukaan viettää vasten tahtoaan aikaansa mun kanssa ajatellen "En oo yhtään samalla aallonpituudella ton tyypin kanssa ja en puoliakaan ajasta tajua, mistä se selittää. Mikä vitun kondensaatio? Miksi sillä on noin ruma paitakin. Varmaan jostain Uffin laatikosta pöllitty."

Kyllä sen tajuaa melkein ensitapaamisella kun oikein natsaa jonkun kanssa. Mä olen ollut elämässäni monta kertaa onnekas ja tavannut paljon näitä ihmisiä. Opiskelupaikkakunnalla ikimuistoinen kohtaaminen käytiin yöllä sateessa, kun minulle tuolloin vielä tuntematon luokkakaverini käveli sateessa vastan. Yöllä. Sateessa. Ilman kenkiä ja sukkia. Siitä syntyi yhteinen keskustelu kuinka kumpikin vihaa sukkia. Ja henkilö on mulle edelleenkin kuin sielunkumppani, vaikkakin kakapyly asuu aivan liian monen sadan kilometrin päässä ja kummatkin ollaan sellaisia elitistisiä, vetäytyviä ja haihattelevia naikkosia, että yhteydenpito on jäänyt jonnekin elämän jalkoihin.

Yksinäinen voi olla väkijoukossakin. Mun yksinäisyyteen auttaisi aidosti vain ihminen, joka olisi samalla aallonpituudella mun kanssani. Enkä tarkoita, että ystävyyden esteenä olisi se, että hän on meteorologi ja haluaa puhua työstään.

 

[rooob]

Joo no tavallaan ymmärränkin. Mutta vähän kuulostaa myös siltä että haluat olla standardi. Haluat että joku tulee sun luokse ja on sun aaltopituudella? Sellaista se elämä vaan tahtoo olla että jos haluu saada on pakko antaa. Joskus voi ihmeellistenkin kiemuroiden kautta löytää mitä etsii kun vaan ei ole omien ennakkoluulojensa vanki. Joskus ongelma ei ehkä ole äly vaan vuorovaikutus.

 

[vieraskin.]

Täällä myös yksinäinen. Työkaverit ja mies on, mutta ei muita. Työkavereilla tuntuu olevan usein jotain menoa. Voi kun joku kyläilisi tai kutsuisi kylään tai tapahtumaan. Itse en enää halua pahoittaa mieltäni sillä, että itse kutsun ja saan kieltävän vastauksen.

 

["Nippe"]

En mä nyt tiedä miten tätä enää selkeämmin avais.

Olen sosiaalinen ja silloin kun olen ihmisten kanssa tekemisissä, niin olen kokenut oloni vastaanotetuksi ja olen itsekin ollut vastaanottavainen. En siis tympeänä kulje tuolla tuijottamassa ihmisiä nenänvarttani pitkin ja potkimassa mummoja ojiin. Mutta ei vaan ole tullut se oikea kohdalle. Yritetty on. Monen kanssa. Monta kertaa. Usein. Paljon. Olen tarjonnut tuntemattomalle baarissa juotavaa, olen käynyt bingossa, jossain hiivatin äitiyskursseilla, jutellut epätoivoissani jopa _kassajonossa_ (!?) vieraille! Aina ihmiset on ottaneet mut lämpimästi vastaan, mutta kun meikäläinen alkutapaamisen jälkeen koittaa ehdotella vaikka PS4-allnighteria, niin sitten mua on katsottu hitaasti ja pitkään. "Ai joku Nintento-juttu vai? Eiks ne Nintentotikimonit oo lapsille? Mä tykkään enempi juua kaliaa. Aattelin muuten alottaa kirjottaa plokii. Meikeistä tai silleen. Luetsä paljon?" (Lisää tähän mielikuva hitaasti otsasta läpityöntyvästä kämmenestä)

Ja en suinkaan väitä, että muissa ihmisissä se vika on. Tai minussa. Vika ei ole kenessäkään. Ei vaan nyt ole just se palapelin oikea nappula ollu tuolla kaupungilla samaan aikaan liikenteessä kuin mä. Luultavasti mun sielunkumppani tällä paikkakunnalla onkin just sellainen, että se kököttää kotona tietsikalla valvoen kolmatta vuorokautta putkeen katsellen Buffy-maratonia Netflixistä. Saattaa olla hirveän torikammoinen ja misantrooppinen ihminen ja on kouluttanut kissansa hakemaan ruokaa lähi-Alepasta ja ei itse poistu asunnosta edes tulipalon sattuessa.

Mut mitenhän mä tavoittaisin tuon ihmisen? Ainakaan se ei käy alueen ravitsemusliikkeissä. Se nyt on jo kahden vuoden aikana havaittu. Tai sitten mulla ja kaikilla paikkakunnan potentiaalisilla sielunystävillä on menny aikataulut aina ristiin, kun ketään ei oo ollu mun kanssa samaan aikaan liikenteessä. Pitäisiköhän käydä bingossa useammin tai noissa paikallislehden mainostamissa reumayhdistyksen kokouksissa?

Kotiinkuljetusta en missään vaiheessa ole väittänytkään odottavani.

Ja jos joku nyt ees etäisesti ymmärtää mun tekstistä lukemansa, niin pahoitteluni. Sulle tulee raskas ja yksinäinen elämä. Meitä ei ole montaa. Oon havainnoinut asiaa jo lähes kolme vuosikymmentä.

 

[rooob]

Sä etsit ystävää niinkuin rakkautta. Ehkä sun pitää vaan tyytyä kompromissiin niin kauan kuin se tai ne täydelliset palapelin palat tulee vastaan. Mutta niinhän se myös on että lopulta ihminen on aina yksin. Ihan kaikki ihmiset.

Ja mä oon myös vähän kännissä.

 

["Jenis"]

No offence, Nippe, mutta tunnut suhtautuvan ihmisiin niin aliarvioivasti ja yhtenä, typeränä "nintento"-massana, että siinä saattaa olla yksi ongelmasi ydin. Tai sitten tosiaan lähinnä pyörit siellä reumakerhossa.

 

["Nippe"]

Rooob, aika herkästi tiivistetty. Noinhan se asia on.

Hyvä ystävyys ei vain ole kuin rakkautta vaan on sitä. Puolin ja toisin. Ja valitettavasti kun on sen aidon kokenut, niin korvikkeet ei tunnu miltään.

Nostan mehulasini sinulle! Älähän hulluttele liiaksi, ettei ole tukka huomenna kipeä.

 

["Nippe"]

[QUOTE="Jenis";30689644]No offence, Nippe, mutta tunnut suhtautuvan ihmisiin niin aliarvioivasti ja yhtenä, typeränä "nintento"-massana, että siinä saattaa olla yksi ongelmasi ydin. Tai sitten tosiaan lähinnä pyörit siellä reumakerhossa.[/QUOTE]
Jos asuisit tällä paikkakunnalla, niin et ihmettelisi. D Jos koet jotain palavaa tunnetta tähän asiaan, niin lähetä mulle vaikka GoPro postissa. Lupaan pitää sitä seuraavat 30 päivää yötä päivää päässä ja taltioida leikkaamattomana kokemani sosiaaliset tilanteet ja lähettää sulle katsottavaksi. Voit antaa tyylipisteitä, että mikä meni vikaan.

Mutta sen sijaan, että potkitte yksinäistä ihmistä lisää, niin olisiko antaa oikeasti sydämellisiä neuvoja asiaan? Vittuilulla ja ylimielisillä pseudopsykologisilla "analyyseillä" meikäläisen sielunmaisemasta ette saavuta mitään. Paitsi hetkellistä henkistä ylemmyydentuntoa, kuinka helppoa ja kivaa on käyttää henkistä väkivaltaa yksinäiseen raskaana olevaan naiseen. Kudos!

 

["Heidi"]

Meillä tuo Kerttu ottaa tonkkaviiniä ja koskenkorvaa tuohon yksinäisyyteen. Oikeesti...

 

[Hirviämmä]

Anteeksi, mutta on yleensä oikeasti yksinäisten pilkkaamista tuo "minulla on mies ja lapsia, voivoi kun oon yksinäinen". Ei millään pahalla muttei hyvälläkään. Toivottavasti ette joudu siihen tilaan koskaan.. Sitten voi jo ollakin aika yksinäistä.
Haa, Nippe hauskuutti minua kyllä todellakin. Valikoiva yksinäisyys on myös oma lajinsa. Tuon pelin tiedän ja tunnen. Lopulta päädyin asiassa siihen tulokseen etten tule kokemaan mitään ihmeellistä oman uuden paikkakuntani naispuolisista otuksista. Tyydyn niihin muutamaan pitkätukkahippiäiseen, jotka miehenikin hyväksyy. Suosittelen myös homoja ystäviksi, heitäkin on omituisia painoksia.

Mutta oikeasti, kukaan perheellinen ei ole oikeasti yksinäinen. Ei pilkata niitä, joilla ei oikeasti ole ketään.

 

[......]

Kyllä perheellinenkin voi kokea yksinäisyyttä. Ei sitä pitäisi vähätellä tai vertaamalla totaaliyksinäisyyteen, koska ne on aika eri tyyppisiä yksinäisyyksiä. Perheellisen yksinäisyys heijastuu aina myös lapsiin.

Itse olen myös ollut joskus myös totaaliyksinäinen. Se oli hirveää. Se tuntui iholla fyysisenä kipuna melkein. Oma ääni vaipui jonnekin syvälle kun koskaan ei puhunut mitään. Sitä meni sellaisen kuplan sisään, tuntui että on turha ihminen, kukaan ei välitä tippaakaan.

Nyt perheellisenä tuntuu yksinäiseltä vastuun alla. Puoliso voi etääntyä ja tavallaan kääntää selkänsä, antaa vastuun kasautua vain toiselle. Lasten kautta huolen aiheet on moninkertaiset. En voi luovuttaa ja heittäytyä omituiseksi älyköksi, niinkuin joku totaaliyksinäinen. Lasten takia pitää vaan yrittää tarjota mahdollisimman hyvää ja normaalia elämää. Vaikka itse olis ihan rikki niin ei voi käpertyä sohvan nurkkaan, vaan pitää olla aina lapselle saatavilla ja tarvittaessa turvallinen aikuinen. Tarvittaessa selvitellä vaikka vaikeita koulukiusaamistapauksia tms. ja olla se vahva aikuinen siinä, vaikka itsekin tarvitsis jonkun johon tukeutua.

 

["emmu"]

Miksi sosiaalinen ihminen jää yksin?no siksi kun on aina muiden tukena ja kun he pääsevät eteenpäin keiden tukena on niin sit ei kysellä mitä sulle siis mulle kuuluu..kunnes tarttevat taas kuuntelijaa ja kaikki uusiks

 

[vierailija]

Kyllä perheellinenkin voi kokea yksinäisyyttä. Ei sitä pitäisi vähätellä tai vertaamalla totaaliyksinäisyyteen, koska ne on aika eri tyyppisiä yksinäisyyksiä. Perheellisen yksinäisyys heijastuu aina myös lapsiin.

Itse olen myös ollut joskus myös totaaliyksinäinen. Se oli hirveää. Se tuntui iholla fyysisenä kipuna melkein. Oma ääni vaipui jonnekin syvälle kun koskaan ei puhunut mitään. Sitä meni sellaisen kuplan sisään, tuntui että on turha ihminen, kukaan ei välitä tippaakaan.

Nyt perheellisenä tuntuu yksinäiseltä vastuun alla. Puoliso voi etääntyä ja tavallaan kääntää selkänsä, antaa vastuun kasautua vain toiselle. Lasten kautta huolen aiheet on moninkertaiset. En voi luovuttaa ja heittäytyä omituiseksi älyköksi, niinkuin joku totaaliyksinäinen. Lasten takia pitää vaan yrittää tarjota mahdollisimman hyvää ja normaalia elämää. Vaikka itse olis ihan rikki niin ei voi käpertyä sohvan nurkkaan, vaan pitää olla aina lapselle saatavilla ja tarvittaessa turvallinen aikuinen. Tarvittaessa selvitellä vaikka vaikeita koulukiusaamistapauksia tms. ja olla se vahva aikuinen siinä, vaikka itsekin tarvitsis jonkun johon tukeutua.