Yksinäinen 5-vuotias

Moi! Mun just viisi vuotta täyttänyt poika on aina ollu ujo ja arka, ja nyt kun katselee muita samanikäisiä, niin huomaa, että heillä alkaa kaverit jo olemaan aika tärkeitä. Ei meidän pojalla, kyllä hän mielellään jonkun tutun lapsen kanssa leikkii, jos se lapsi tulee leikkimään meiän pojan kanssa. Itse hän ei useinkaan leikkejä aloita muiden lasten kanssa. Olen huomannut, että muilla lapsilla jo alkaa olemaan aika kehittyneitäkin leikkejä (mm. ritarileikkejä ja muista mielikuvitusleikkejä), kun taas meidän poikamme on paljon "yksinkertaisempi" leikeissään, rakentaa junarataa, pyöräilee ja ulkona tekee hiekkakakkuja kaikkine somistuksineen =) Usein kun hänet päiväkodista haen, niin hän leikkii itsekseen, mutta päiväkodin tädit kertovat, että hän leikkii kyllä muidenkin kanssa. En tiedä, ei tämä varmaan mikään ongelma hänelle itselleen ole, sillä ei hän kamalasti muita lapsia tunnu kaipaavankaan. Mutta itseä alkaa vähän huolestuttamaan, ettei hän jää ihan "kaverittomaksi".. Onko kenelläkään mitään vinkkejä, miten pitäisi (tai ei pitäisi..) toimia?
Nimim. Ylihuolestunut äiti...?

 

Mä olen miettinyt samaa meidän 4v:n kanssa, mutta nyt kun on vuosi päivähoitoa takana niin en jaksa enää stressata. Varmaan se että poika oli 3 ekaa vuotta kotona (ei sisaruksia) on tehnyt sen että osaa tosi hyvin leikkiä yksin ja keksii kivoja leikkejä itsekseen. nauttii muiden lasten seurasta mutta väsyy siihen nopeasti, esim.päiväkodissa usein iltapäivällä vetäytyy omiin leikkeihinsä. Pojalla on kaksi serkkua (tyttöpuolista) joiden kanssa silloin tällöin leikkii koko viikonlopun ja nauttii siitä, tosin silloinkin huomaa tuon väsymisen, varsinkin kun tytöt ovat aika "energisiä".

Mutta sinuna en olisi huolissani, kai lapsetkin ovat joko enemmän tai vähemmän sosiaalisia niinkuin aikuisetkin, ja varmasti viimeistään eskari- alakouluiässä löytää omanlaistaan seuraa.

 

Itse olen ollut pienestä pitäen hoidossa muttei sillä ole ollut minkäänlaista efektiä luonteeseeni. Olen vaan tykännyt olla aina paljon yksin. =) Muistan että kaikki olivat asiasta huolissaan ja se häirihti itseäni. Kavereiden kanssa viilettämisen sijaan valitsin yleensä jonkun luovan puuhastelun jonka kanssa vierähtikin useita mielekkäitä tunteja putkeen. Oli miulla alle kouluikäisenä pari kaveriakin samalta kadulta mutta muistan että monesti ahisti se kun kaverit soitteli ovikelloa ja oli mukamas pakko mennä leikkimään kun oisin paljon mieluummin syventynyt johonkin muuhun tekemiseen.

Kouluiässä olin ujo ja kiusattu yläasteen loppuun saakka kunnes sen jälkeen muutuin aika totaalisesti. Uskon että jokaisen kohdalla se "elämä aukenee" vähän eri tavalla. =) Huolestuisin jos lapsi on yksin vasten tahtoaan ja on selkeästi onneton ja turhautunut yksin, mutta jos viihtyy itsekseen niin joissain tapauksissa voi kai olla haitaksikin liikaa päsmäröidä väliin.

Kai mää jollain tapaa sellainen luova erakkotyyppi olen vieläkin mutta nykyään kyllä kaipaan eri tavalla sosiaalisuuttakin. Miussa on omat ominaispiirteeni ikuisesti.

Omat lapseni on olleet taas suhteellisen sosiaalisia. Aika erilaisia siis kuin itse olin lapsena ja huomaa melko selkeästi milloin joku on huonosti. Itse olin kai melko pidättyväinen lapsena tunteissani ja muiden oli kai vähän vaikea ottaa selkoa mitä ajattelin asioista.

 

Juuri tuo edellisen kirjoittajan mainitsema energisten persoonien kanssa väsyminen on kai ollut justiin omakohtainen ongelmani. En ole koskaan viihtynyt yhtään touhottajatyyppien kanssa.

 

Kiitos vastauksista!! Oikeassa olette varmasti, itse tarvitsin jo pienenä aina jonkun kaverin , niin ehkä senkin takia vaikea uskoa, että oma lapsi ei oo ihan samanlainen