Yksin äidiksi?

Jäin mahan kanssa yksin, kun olin 6:lla kuulla miehen ilmoitettua, että en ole oikea nainen häntä varten, toinen oli tullut kuvioihin. Olin silloin 36-vuotias ja raskaus oli toivottu, omasta mielestäni. Nyt 5 vuotta on kulunut ja olen ollut yksin jokaisen päivän tästä äitiydestä. Isä on nähnyt lastaan n. 5 kertaa koko aikana. Raskaus oli aikanaan vaikea, lapsen isä ei ollut missään vaiheessa läsnä ja jouduin muuttamaan uudelle paikkakunnalle lapsen ollessa pieni. Kaikesta on pitänyt riidellä, elatusasioista ym. on ollut tosi vaikeaa. Minulla ei ole koskaan vapaita viikonloppuja, koska isä ei ole mukana elämäsämme, isovanhempia on yksi, hänkin vanha ja sairas ja lapsen isä on sotkenut välit omiin vanhempiinsa, jotka keskittyvät hyysäämään poikansa uutta naissuhdetta, kyseessä on status-virkanainen, jollaista he ovat pojalleen aina toivoneet. Nämä isovanhemmat asuvat kauempana eivätkä ole koskaan nähneet lastenlastaan, en tiedä osoitetta en mitään, enkä saa ottaa heihin yhteyttä. Lapsen isä on tehnyt minusta jonkinlaisen hirviön heidän silmissään, en tiedä tarkkoja yksityiskohtia.
Elän täysin yksin ja olen työtön. Uudella paikkakunnalla en saanut hoitovapaan jälkeen töitä. Entinen elämä ja minäkuva on vain kaukainen kipeä muisto, olen lihonut älyttömiin mittoihin, koska liikunnalliset harrastukset on pitänyt jättää, lapsenvahdin puutteessa. vammauduin synnytyksessä niin , että liikkuminen tuntuu vaikealta, ja lihon. Alan olla fyysisesti ja henkisesti siinä tilanteessa, että pelkään sairastumista. Joskus minulla oli ystäviä, mutta lapsen saatuani minusta tuli heille kiusallinen, toisille siksi että eivät itse saa lapsia, toisille siksi että yksinäinen nainen koetaan uhkana omalle parisuhteelle ja onnelliselle perhe-elämälle. Olen kuin sairas, jonka "taudin" kai pelätään tarttuvan. Elän pienellä vanhoillisella paikkakunnalla, jolla ei toimi mitään yksinhuoltajien tai vast. kerhoja (eikä täällä heitä olekaan, täällä ei erota), ja kunnalliselta taholta hoitoavun tms. pyytäminen tarkoittaa samaa kuin hyväksyä otsaansa leima: "moniongelmainen/alkoholisti/huono äiti/mielenterveysongelmainen", koska täällä ei ymmärretä että kukaan voi elää niin totaalisen yksin kuin elän ja kuinka raskasta se voi olla. Tunnen olevani täysin eristetty ja voimia ei tule mistään lisää. En pääse tuulettumaan, en pysty suunnittelemaan tulevaisuutta, koska rahaa ei ole ja apua ei saa keneltäkään.

Kun tulin raskaaksi, olin onnellinen. Sitten tapahtui kaikki tämä ja nyt tajuan että äitiys ei ole minua varten. inhoan kaikkea lällynlällyn-vauvameininkiä, inhoan äitien synnytysjuttuja ja ovulaatio/menkat-keskustelua ja kaikkea sitä, mihin älylliset ? ihmiset alentuu näissä kuvioissa. Jos olisin itse saanut rakkautta ja hellyyttä äitinä ollessani, voisin olla toista mieltä, mutta en ole saanut. olen elänyt 5 vuotta ilman rakkautta, hellyyttä, seksiä, parisuhdetta....Joka päivä minun pitää pystyä antamaan rakkautta lapselleni, mutta itse en saa hyväksyntää tai tukea mistään, enkä pääse harrastusteni pariin tuntemaan edes sitä mielihyvää ja vapautusta. Voimat uupuvat. En suosittele tätä kenellekään. olin joskus ihan normaali nainen, uskoin tulevaisuuteen, perheeseen, kaikkeen siihen. Nyt olen menttänyt uskoni kaikkeen.
Jos olsiin tiennyt yksinjäämiseni ajoissa, olisin tehnyt toisenlaisen päätöksen raskauden jatkumisesta, ainakin toivon niin. En toivo tätä kenellekään. olen nyt 42-vuotias ja yritän hyväksyä, että elämäni naisena on ohi, tiedän sen kun katson peiliin ja vaakaan ja kalenteriin, jossa on seuraavat 10-vuotta varattu jokainen päivä, ilta ja yö ja viikonloppu lapsenkaitsentaan neljän seinän sisällä.

Siis, mieti vielä jos odotat lasta yksin. Se on kova tie. Ainakin jos olet jo iäkkäämpi ja kuitenkin toivot itsellesi "normaalia" elämää vielä jonain päivänä. Jos olet nuori ja kaunis, ystävien ympäröimä, elämäsi voi jatkua antoisana äidiksi tulon jälkeenkin. Mutta joka tapauksessa kannattaa varautua siihen, että kaikki voi muuttua, terveys voi mennä, lapsi voi olla sairas, ystävät voivat jättää, usko ja toivo voivat loppua, sydän voi särkyä, mitä sitten? Ja ainakin kannattaa miettiä kysymystä siltä kannalta, että entä jos todella elät yksin lapsen kanssa loppuikäsi, että et elättele toiveita uudesta parisuhteesta, koska se voi jäädä toteutumatta. Voit muuttua ihmisenä, jos joudut kokemaan kaiken tämän. Minä muutuin. Suosittelen yksinäistä äitiyttä vain niille,joille lapsen saaminen on ollut koko elämän mittainen unelma, ja joilla on paljon sukua ja ihmisiä ympärillä. Voimia joka tapauksessa.

 

Olipa surullista luettavaa. Minäkin olen saanut kaksi lasta ihan yksin. Ensimmäisen kanssa oli vaikeaa kun oli niin kiinni siinä koko ajan, mutta onneksi oli ystäviä jotka auttoivat. Opiskelin ja muutin paikkakuntaa työn perässä. Toisen sainkin sitten yli 40 v ja nyt täytyy sanoa että minulla myös virhearvio omassa jaksamisessa. Onneksi isompi auttaa pienemmän kanssa muuten en jaksaisi. Taas asutaan vieraalla paikkakunnalla ja olen työtön enkä saa lapselle hoitopaikkaa. Minä olen myös sairastunut ja välillä tuntuu ettei millään jaksaisi.

Mutta siinä asiassa olen eri mieltä ettenkö saisi rakkautta, minä koen rakkautta joka päivä lasteni taholta, enkä ikinä ole tuntenut mitään niin syvää kuin äidinrakkauteni omia lapsia kohtaan.

 

Sinä olit onnellinen raskaaksi tullessasi,mutta oliko mies?kuullostaa siltä että hankkiuduit paksuksi pitääksesi ukon.Taisi sinulla jonkunasteisia häiriöitä mielessäni olla jo tuolloin. En ihmettele että lähti toisen naisen matkaan,mitä pahaa siinä on,jos lähtökohdat ovat tuollaiset. Isyytensä mies toki olisi voinut hoitaa paremmin. Haukut muita ihmisiä idiooteiksi,ehkäpä negatiivinen,alentava asenteesi paistaa lävitse ja olet siksi ei-toivottua seuraa. Tuntuu kuin syyttäisit kaikista ongelmistasi muita lastasi,lapsen isää,entisiä ystäviäsi. Tuskinpa kukaan neljän seinän sisälle tulee töitä tarjoamaan.Etkö voisi muuttaa töiden tai opiskelun perään muulle paikkakunnalle. Ulkonäkö ja ylipaino ei ole mikään tekosyy seuran löytämiselle.Itselläni ei ainakaan ollut mitään ongelmaa,vaikka lapsia kolme,mieheni on vieläpä kaikinpuolin kunnollinen. Sä olet erittäin katkeroitunut ja tarvitset terapiaa ennenkuin lapsesikin sairastuu. Mä en usko että sun kirjoituksestasi kukaan yksinodottava saa minkäänlaista neuvoa. Kaikki kun eivät asennoidu tuolla itsesääliasenteella elämään. Suoraan sanottuna ärsyttää tuollaiset ihmiset,joilla ei mikään koskaan ole hyvin ja kaikki aika käytetään itsensä säälimiseen. Saattaa kuulostaa julmalta tekstiltä,mutta hyvä nainen ota itseäsi niskasta kiinni,sinä itse päätät mihin suuntaan elämäsi kulkee,ei sitä päätöstä tee kukaan muu.

 

En osaa sanoa alkuperäiselle paljoakaan, mutta itse olen onnellinen lapsestani. Olin yksin alusta saakka ja lapsi on elämäni ilo. Olen kyllä väsynyt useinkin, poika on 1 v 6 kk, ja nukkuu edelleen todella levottomasti. Mutta elämäni hän on muuttanut parempaan suuntaan. Toki minullakin on välillä kielteisiä ajatuksia, mutta toisaalta elämäänsä voi vaikuttaa ja lapsenkin kanssa voi harrastaa. Ja lapsenvahdin voi palkata, jos ei apua muuten ole saatavilla. Minä olen käyttänyt MLL:n vahteja n. 5 euroa/ tunti. VArmasti pienellä kylälläkin saisi jonkun tytön silloin tällöin lasta hoitamaan. En tunne/Tiedä elämääsi, mutta sen tiedän, että uusi suunta on tahto-tehtävä. Ja jos on väsynyt ja uupunut, on etsittävä apua ja oltava välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Kuulostat masentuneelta ja siksi kannattaisi soittaa ensimmäiseksi esim. neuvolaan ja kysyä mistä saisi tukea/apua. Tee se itsesi ja lapsesi vuoksi.

 

Hae apua jo lapsesikin tähden.
Mitä siitä jos joku leimaa. Eihän sinulla hyvin pyyhi nytkään vai mitä?

Itse olen aina ollut onnellinen lapsestani.

 

Minä en ymmärrä miksi naiset voivat pahoin ja miettivät että JOS saisi apua jostain, mutta eihän sitä voi...

Minä olen hakenut apua niin perheneuvolasta, neuvölan psykologilta, soskusta, lastenvalvojalta, turvakodista ja lastensuojelusta. Kertaakaan, siis ei kertaakaan ole kukaan puolella sanallakaan syyllisänyt minua tai kyseenalaistanut etten pystyisi lastani hoitamaan. Olen saanut oikeaa apua ja asioista on puhuttu oikeilla nimillä ja olen sen ansiosta pysynyt koossa ja suorastaan hengissä.

Älkää miettikö että voisiko sitä hakea apua. voihan sitä käydä vaikka vaan kerran puhumassa jollekin. Uskon että kaikkiin ongelmiin löytyy jos ei ratkaisu niin ainakin helpotus.

Ja voin sanoa että vaikka olisi kuinka lapsirakas niin joskus vaan ei kertakaikkiaan jaksa olla äiti. lastenhoitoapua on saatavilla, myös varattomille. Nyt tiistaina soitat heti aamusta perheneuvolaan tai vastaavaan ja sanot että apua tänne!

Ja hei, kyllä ne kilot pois saa ja jos ne ei lähde, niin sitten olet vähän isompi kaunis nainen. seksin saantiin ei ole painorajoitusta. Jaksakaamme itsemme kanssa, sehän se taitaa olla se vaikein ihminen kestää...

 

ja vielä pikku juttu. miksi yh-äidit korostavat että he eivät tuhlaa rahaa ja elävät vaatimattomasti. Ja varsinkin että sehän riittää naiselle että saa lapsilta hellyyttä.

Miksi pitää kulkea pää painoksessa niin kuin saa...na sata vuotta sitten!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Ei se ole mikään häpeä enään saada lapsia yksin. Kyllä sitä saa vaatia vielä huomiota ja normaalia elämää. Nainen on nainen ja äiti sitä varsinkin nainen on! Kunnialla kantaa synnyttää ja hoitaa lapsen ja sitten pitäisi vielä todistella että en minä kaipaa elämään, hyväksyyhän varmasti koko pitäjä minut ja ratkaisuni. Mitäs sitten jos ei hyväksy? Häh?

 

Olen todella huolissani tämän alkuperäisen kirjoittajan puolesta... Teksti oli tosi surullista luettavaa ja tuntuu, että kyseessä on masennus. Mielestäni kannattaisi hakea apua nyt aluksi vaikka terveyskeskuksesta (lääkäri) joka antaa lähetteen terapiaan tms. Yleensä kotihoidonapua saa ainakin terapiakäyntien ajaksi, varmasti myös muita menoja varten. Oletko harkinnut muuttoa toiselle paikkakunnalle pois ahdistavista ympyröistä?
Varmasti paikkakunnallasi on muitakin yksinhuoltajia, ja ehkä neuvolasta voisi saada jotain vinkkiä siitä? Eihän kukaan yksin voikaan jaksaa, eikä tarvitse!! Hakeudu ihmisten ilmoille, oikeasti ja puhu asioistasi niinkuin sen teet täällä netissä nyt...


Koetetaan siskot (ja veli) nyt tukea toisiamme eikä syytellä !

 

Hei!
Olen tuon aloitustekstin kirjoittajan kanssa monesta samaa mieltä. Ja aina niitä erilaisia apuja ei ole niin helppo lähteä hakemaan. Itsellä tuo lapsen saaminen sai aikaan kriisin ja on vaatinut paljon sopeutumista ja kasvamista. Olin myös aika vanha äidiksi tullessani ja olin tottunu itselliseen elämään. Myös kummasti ystävät väheni ympäriltä, oli luonnollista katoamista, eli muutto toiselle paikkakunnalle, yksi löysi uuden miesystävän, mutta kolmen kanssa meni ihan välit poikki. En jaksanut enää miellyttää enkä olla kynnysmattona kenellekkään kun oli oma lapsi hoidettavana. Oman äitini kanta on se, että kun lapsen tekee, lapsen myös hoitaa. Eli ylimääräisiä vapaita ei juuri ole, olen kyllä kolmen kuukauden välein päässy tuulettumaan, eli onhan sekin parempi kuin ei mitään. Olen myös miettinyt tukiperheen hakemista tai ns. varamummun hankkimista, mutta pelkään, että oikea mummu loukkaantuu niin, että nykyinen apukin loppuu. Eli ei aina tuon avun hakeminen ole niin yksinkertaista. Mutta nyt mennään eteenpäin näin ja kummasti alkaa helpottaan kun lapsi on isompi ja omitoimisempi. Ja pian saattaa mennä myös kavereiden luo "yökylään", jolloin saa itse taas sitä omaa aikaa. Eli uskon, että ajan kanssa helpottaa. Toivon sinulle jaksamisia ja uskoa huomiseen. Vielä on elämää edessä...

 

Kiitos palautteesta! Julmasta ja tukevasta sellaisesta,

Moni ehdottaa menemään apua hakemaan. Siispä tarkennus: en olisi näin epätoivoinen jos olisi vielä jokin kortti käyttämättä. Kun lapseni oli 2,5 -vuotias hain apua perheneuvolasta ja mielenterveysneuvolasta. Toisesta sain vastauksen, että kunnan hoitoapu resurssit menee vanhustenhoitoon ja sain osakseni epäileviä pitkiä katseita virkailijoilta, että mitä vikaa minussa on kun en YHDEN lapsen kanssa selviä. Iltahoitoapua sieltä ei saa. Minulla oli muutaman kerran MLL:n tyttö ja pääsin illaksi tuulettumaan, mutta kas kummaa seksiä en vain niiltäkään reissuilta saanut. Joku mainitsi, että seksi ei ole lihaviltakaan kielletty, ilmeisesti tarkoitti maksullista seksiä, koska seksiin tarvitaan se halukas mies, myös, käsittääkseni.

Mielenterveysneuvolassa minulla todettiin masennus, ja määrättiin lääkitys. Masennuslääke teki minusta unissakulkijan, se väsytti päivisin ihan tajuttomasti, yöt olin sammuksissa, kuitenkin lapsi vaati osansa enkä voinut nukkua tarpeeksi. Se kokeilu kesti muutaman kuukauden, sitten halusivat vaihtaa lääkityksen. Seuraava lääkitys ei tepsinyt, mutta vei kyllä tehokkaasti kaiken vähäisenkin ilon. Sitten ilmoitin, että minä en ole koekani, miksi minun pitää syödä lääkkeitä, en ole sairas, olen vain tilanteessa, joka on raskas ja joutunut toisten ihmisten hyväksikäyttämäksi. Yksi parhaita hetkiä on ollut se hetki, kun tajusin tuon. Järjestelmä antaa kyllä apua, mutta sillä avulla on hinta ja leimasin valmiina avuntarvitsijaa kohtaan. Siis mitä se apu on, jota sieltä saa????Kun tarvitsin kotiapua, siteä en saanut. Kun olin masentunut, sain lääkkeitä, jotka veivät viimeisinkin toimintakyvyn ja tekemättömät työt masensivat vielä enemmän. Lapsen hoito oli kuitenkin vastuullani. olisin tarvinnut viikon/kaksi vapaata itselleni, mutta sitä ei mikään taho voinut minulle järjestää.

Ja se,että olen hakenut apua, on tehnyt vahinkoa maineelleni tällä paikkakunnalla, jolla kaikki tietävät kaikkien asiat ja se ken asioi näissä asioissa, on epäilyttävä esim. työnhakijana. Pienet piirit pyörii. Sama homma toimii ihmissuhdemarkkinoilla. Miksikö en muuta pois? Hyvä kysymys. olen elänyt monessa paikassa, mutta halusin palata juurilleni, kun kuvioihin tuli lapsi, onhan täällä sentään jotain sukua ja niin kauan kun edes se yksi mummu täältä löytyy, on tällä paikalla enemmän annettavaa kuin muualla.

Tässä tämä kuvio siis on. Olisin idiootti ja katkera ämmä, jos olisin päätynyt tähän asenteeseen oikopäätä. Olen akateeminen ihminen ja uskon faktoihin. Pari vuotta sitten olin vielä suht toiveikas tulevaisuuden suhteen, uskoin yhteiskunnan viestiin: huolta pidetään, tule hakemaan apua, jos tarvitset!!!Mutta mitä se apu sitten on, mitä se auttaa, jos sen saaminen tekee elämästäni vielä raskaampaa???Fakta on se, että ihmisiä tippuu järjestelmästä ja siitä onnellisesta hyvä sisko/veli -verkosta raakasti pois ja jokaisen olisi hyvä sekin mahdollisuus tiedostaa. Ei kannata luottaa siihen, että joku auttaa. Parempi kun luottaa vain omiin voimiinsa.

Se kyllä masentaa, kun tajuaa tämän, mutta toisille elämä vain on ankarampaa kuin toisille ja ihan ilman syytä. #&%?$!* asioita tapahtuu. Tämä hetki ei tapa, mutta tietoisuus siitä että tätä jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, se tappaa. Mutta onneksi on elettävä hetkessä.

"Mukava" kuulla, että edes joku on kokenut saman.

 

Jaksamista sinulle "yksin"!

Sinä "eri mieltä" oleva, suuntaan vastaukseni sinulle. Haukut "yksin" -nimimerkkiä oikopäätä katkeraksi ja asennevammaiseksi ihmiseksi, joka "hankkiutui" paksuksi saadakseen miehen. Samaan hengenvetoon toteat, miten helppoa parinvaihto on itsellesi ollut ja ettei ollut mitään ongelmaa missään. Häpeäisit! Tuo ahtaalla oleva lähestyi meitä keskustelijoita tällä ilmeisellä hätähuudolla ja sinä katsot asiaksesi kaataa kylmää vettä ja lisää syytöksiä hänen niskaansa. Tuo on ala-arvoista kirjoittelua. Ymmärrätkö, että viestisi voi olla se viimeinen olki kuormassa, joka katkaisee elefantin selän? Otatko vastuun siitä, että "yksin" uupuu lopullisesti? Pitäisit mieluummin suusi kiinni!
Miksi sinä itse olet niin kaunainen, että lyöt lyötyä? Miksi itse olet tyytymätön? Ethän edes tunne ko henkilöä ja hänen taustojaan.

Itse olen psykologian aikuisopiskelija, mielenterveyshoitaja ammatiltani, tällä hetkellä onnellisesti perhevapaalla. Mutta en ole aina ollut näin onnekas, sain ensimmäisen lapsena nuorena jotakuinkin samanlaisessa tilanteessa kuin "yksin" ja jäin lapsen kanssa opiskelupaikkakunnalla todella yksin. Selvisin jotenkin päivä kerrallaan ja uusi perhe-elämäkin alkoi, kun lapsi kasvoi ja olinhan vielä nuori. Jos vertaan yksinhuoltajan elämääni ja sitten sitä perhe-elämää, jossa on kaksi aikuista, voin todeta, että on kysymys kahdesta täysin eri lajista. Yksinhuoltajuus oli omalla kohdallani kuin haaksirikko keskellä myrskyistä ulappaa ja voimat menivät pinnalla pysymiseen, mutta se perhe-elämä toisen aikuisen kanssa jaettuna siihen verrattuna kuin sunnuntain aurinkoinen uimarantaretki. Toiseen menevät voimat, toinen antaa voimia. Silloin myös suhde lapseen ja koko elämään saa toisen sävyn. Katkeruus ja uupumus on ymmärrettävää.

Työssäni olen tavannut paljon yksinhuoltajia ja joutunut toteamaan, että heissäkin on kahden kerroksen väkeä. On heitä, joilla tapaamiset ja elatusavut ym. vastuun jakaminen toimii ja sitten heitä, jotka jäävät yksin vastuun kanssa. Yhteiskunta ei pysty tarjoamaan sitä apua, mitä nämä olisivat vailla. Siihen pitäisi saada muutos. Pilleripurkki ei auta, jos vuorokaudessa ei riitä tunteja lastenhoitoon, työhön ja omaan lepoon.

Miksi aina sanotaan, että ei saa katkeroitua? Joskus se on ymmärrettävä tunne, ihmisen pitää saada olla katkera ja vihainen, jos siltä tuntuu. Muuten on seurauksena edellisen kaltaisia (katso "eri mieltä" yllä) tapauksia, joissa pahan kokemuksen jälkeen siitä itse selvinneenä sivalletaan muita armotta, lyödään lyötyä. Ja se ei ole rakentavaa. Katkeruus jää pinnan alle ja se näkyy sieltä. Pitäisi ottaa rohkeammin se asenne, että nostetaan se pää ylös, ollaan vihaisia, uskalletaan olla katkeria, silloin kun ylitse on kävelty. Vihan tunne on tärkeä, että päästään eteenpäin ja sitten kun aika on kypsä, sen voi unohtaa. Miksi aina toitotetaan, että positiivisuus on poikaa, vaikka mitä tulisi vastaan? On lupa olla negatiivinenkin, on lupa olla realistinen, siinä kuin haaveilla ja unelmoidakin.

Ammattiauttajana sanon, että kaikkialla Suomessa nämä turvaverkkojärjestelmät ei toimi yhtä hyvin. Monesti apu on sellaista kuin viranhaltija kykenee antamaan, valitettavasti. Yksin lastaan odottavien kannattaa tosiaan miettiä omat voimansa ja oman tukiverkkonsa ja taustajoukkojensa kapasiteetti ilman ruusunpunaisia unelmia, mutta paljon hyvääkin on luvassa. Uskon, että sinullekin "yksin" koittaa vielä helpommat ajat. mukavaa kesän odotusta!

 

Meidän äitien ongelma on se että kun kerran vuodessa pääsee johonkin ulos niin ajattelee että juuri tuona iltana kuittaa koko vuoden hellyyden ja seksin tarpeen. Sitten ei löydy ketään tai vielä pahempaa, löytyy joku joka vain käyttää hyväkseen.

Sitten olo on vielä kurjempi. En kelvannut tai minulla ei ole väliä. Sen vapaa illan pitäisi olla ihan vaan vapaa ilta, ei silloin testata että olenko minä vielä hyvä ja haluttava. Baareissa ihmiset on päissään, siellä saa kyllä niin kurjia kokemuksia ihmissuhteista.

Ja nuo liikakilot. Siinä ei auta mikän muu (vetäytymisen lisäksi) kuin opetella uusi minäkuva. tunnustella omaa vartaloa, tällainen minä nyt olen. Ostaa ne isommat housut, joihin todella mahtuu.Jotka eivät kiristä ja tuntuun että apua, mähän en enää mahdu edes vaatteisii. Kuntoa voi lähteä kohottamaan ja ruokavaliota parantamaan mutta unohtaa ne kilot vähäksi aikaa. Itsensä vihaaminen tekee pirun pahaa jälkeä.

Vaihda paikkakuntaa jos se alkaa käydä ahdistavaksi!! Vedä henkeen kevät ilmaa. Sinä olet ihan hyvä ja kaikki selviää, jos eiheti niin ajan kanssa

 

Vaikka vastasin ehkä julmasti ja provosoiden alkuperäiselle,ovat sympatiani hänen puolellaan. Tarkoitin lähinnä että mielestäni jokainen meistä valitsee suunnan elämälleen,toki tapahtuu asioita jotka ovat itsestä riippumattomia,mutta mielestäni melkein mistä vaan voi selvitä tai asioita ainakin parantaa. Lain mukaan jokaisella lapsella on oikeus päivähoitopaikkaan,oli tilanne kotona mikä tahansa,ihmettelen ettet tätä tiennyt,jos kerran olet yrittänyt saada hoitopaikkaa. Harkitse vaikka puolipäivähoitoa,jolloin lapsi saisi olla 25tuntia/vko hoidossa ja sinä työttömänä saisit hoidon ilmaiseksi. Olen yleensä vankkumaton kotihoidon puolesta puhuja,mutta tässä tapauksessa kun äiti on noin väsynyt olisi lapsen parempi olla hoidossa.Näin saisit omaa aikaa jolloin voisit vaikka alkaa urheilla(sinulle sopivalla tavalla)mukava tapa purkaa agressioita ja kunnon adrenaliinia nostattavan treenin jälkeen olo on aivan mahtava ja samalla saisit ehkä kilojakin pois ja itsetuntoasi kohotettua. Ja olisit valmis vastaanottamaan alasi töitä,jos niitä sinulle tarjottaisiin,koska lapsellasi olisi jo hoitopaikka. Tai mieti mistä asioista iloitsit nuorempana,mikset tekisi niitä nytkin. Baarista tuskin kunnon miestä löydät ja jos jonkun yhdenillan hoidon saisit,niin ehkäpä masentuisit vielä enemmän kun hoito ei alkaisikaan suhteeseen. Kaikki miehet eivät todellakaan ole pelkän ulkonäön perään,uskoisinpa että suurimmalla osalla on kuitenkin se luonne kaiken a ja o. Oletko harkinnut/kokeillut nettideittejä?

 

\

Jaksamista sinulle "yksin"!

Sinä "eri mieltä" oleva, suuntaan vastaukseni sinulle. Haukut "yksin" -nimimerkkiä oikopäätä katkeraksi ja asennevammaiseksi ihmiseksi, joka "hankkiutui" paksuksi saadakseen miehen. Samaan hengenvetoon toteat, miten helppoa parinvaihto on itsellesi ollut ja ettei ollut mitään ongelmaa missään. Häpeäisit! Tuo ahtaalla oleva lähestyi meitä keskustelijoita tällä ilmeisellä hätähuudolla ja sinä katsot asiaksesi kaataa kylmää vettä ja lisää syytöksiä hänen niskaansa. Tuo on ala-arvoista kirjoittelua. Ymmärrätkö, että viestisi voi olla se viimeinen olki kuormassa, joka katkaisee elefantin selän? Otatko vastuun siitä, että "yksin" uupuu lopullisesti? Pitäisit mieluummin suusi kiinni!
Miksi sinä itse olet niin kaunainen, että lyöt lyötyä? Miksi itse olet tyytymätön? Ethän edes tunne ko henkilöä ja hänen taustojaan.
En osannut hävetä itseäni,vaikka olin kolmen lapsen yksinhuoltaja,ajatustakaan en uhrannut sille etteikö kukaan huolisi minua liikakiloineni ja lapsineni. Muutamat kahdenkeskiset treffit pystyin alkuun järjestämään,ennekuin annoin hänen tavata lapseni,mutta melkein heti löimme hynttyyt yhteen,vaikka kirjoilla olimme eri osotteissa vuoden,kunnes ihan virallisesti muutimme yhteen.En toki suosittele kaikille välttämättä yhtä nopeaa sitoutumista,mutta meillä osui nappiin.


Työssäni olen tavannut paljon yksinhuoltajia ja joutunut toteamaan, että heissäkin on kahden kerroksen väkeä. On heitä, joilla tapaamiset ja elatusavut ym. vastuun jakaminen toimii ja sitten heitä, jotka jäävät yksin vastuun kanssa. Meillä eivät edellä mainitut asiat isän kanssa valitettavasti toimi.Koen kuitenkin olevani hirmu onnellisessa asemassa,koska perheessämme on kaksi aikuista.

Miksi aina sanotaan, että ei saa katkeroitua? Joskus se on ymmärrettävä tunne, ihmisen pitää saada olla katkera ja vihainen, jos siltä tuntuu. Muuten on seurauksena edellisen kaltaisia (katso "eri mieltä" yllä) tapauksia, joissa pahan kokemuksen jälkeen siitä itse selvinneenä sivalletaan muita armotta, lyödään lyötyä. Ja se ei ole rakentavaa. Toki katkera saa toisinaan olla,mutta pitäisi nyt noin pitkän ajan kuluttua saada elämäänsä muutakin ajateltavaa. Ehkä meillä ihmisillä on erilainen kyky kestää vaikeita aikoja ja selvitä niistä.Toki munkin elämässäni on tapahtunut ikäviä asioita ja tulee tapahtumaan.Esim.keskenmeno ja rakkaan isäni kuolema saman viikon aikana oli kyllä aika rankka kokemus.Toki on suuri suru keskenmenon takia vieläkin toisinaan ja isää suunnaton ikävä,mutta elämän on jatkuttava.

Ammattiauttajana sanon, että kaikkialla Suomessa nämä turvaverkkojärjestelmät ei toimi yhtä hyvin. Monesti apu on sellaista kuin viranhaltija kykenee antamaan, valitettavasti. Niinpä,joissakin tapauksissa miettii kannattaako apua edes hakea. Keskenmenon takia sairaalassa ollessani lääkäri tarjosi unilääkkeitä ja mielialaa nostavia,jos vaan minusta olisi siltä tuntunut olisin saanut niitä.En halunnut,halusin surra suruni rauhassa pois enkä missään pilleripöpperössä. Sama juttu kun isäni kuoli ennaltaarvaamattomasti,diapameja olisin saanut,ihan vaan varmuuden vuoksi. Enpä sillonkaan huolinut.joskus olen miettinyt jälkeenpäin,että onneksi en niitä lääkkeitä huolinut,olisin ehkä tänäpäivänä lääkeriippuvainen zombie. Yksin lastaan odottavien kannattaa tosiaan miettiä omat voimansa ja oman tukiverkkonsa ja taustajoukkojensa kapasiteetti ilman ruusunpunaisia unelmia, mutta paljon hyvääkin on luvassa. Uskon, että sinullekin "yksin" koittaa vielä helpommat ajat. mukavaa kesän odotusta! Olen edelleen sitä mieltä että alkuperäisen on otettava itseään niskasta kiinni ja näyttää tälle maailmalle mikä on naisiaan!

 

Alkuperäiselle: itsekin masennuksen sairastaneena tiedän, miltä tuntuu nähdä kaikki mustana. Lääkkeet eivät tietenkään yksin auta, ne auttoivat minulla, mutta tiedän monia, jotka ovat kokeilleet useata eri lääkitystä ja myöhemmin löytäneet "sen oikean". LÄÄKKEET EIVÄT YKSIN AUTA vaan sosiaalista verkostoa on jaksettava lähteä luomaan, lääkkeiden avulla ehkä jaksaa tehdä edes jotain. En tiedä paikkakuntasi tilannetta, mutta ainakin Hesassa järjestetään ryhmäterapiaa terveyskeskuksissa. Itse löysin sitä kautta monta uutta ihanaa ystävää, jotka olivat käyneet saman läpi.

Et varmaankaan ole ainoa yhäri siellä missä asut? Sinun on etsittävä ystäviä, hyvä alku on vaikka näin netin kautta. Minulla on monta yhäri ystävää joiden kanssa vuorottelemme lastenhoidossa. Näin ei tarvitse kellekään mitään maksaa... Älä jää yksin, et todellakaan ole ainoa yksinhuoltaja tässä maassa!

Se miten olet "päätynyt" tuohon asenteeseen, on harhaa, ihan hyvin voisit ottaa jonkin toisen elämänasenteenkin.

Hakeudu pois neljän seinän sisältä, etsi kontakteja, mene uudestaan sinne terveyskeskukseen nyt aluksi... ja kerro asiasi kuten ne ovat. Lääkäreillä pitäisi olla vaitiolovelvollisuus, joten se tuskin huonontaa työnsaantiasi.


Tiedän myös monia pullukoita, joilla on miesseuraa, iloinen pullukka on vetävä, mutta kuvankauniskaan masentunut nainen ei saa seuraa.

 

\

Meidän äitien ongelma on se että kun kerran vuodessa pääsee johonkin ulos niin ajattelee että juuri tuona iltana kuittaa koko vuoden hellyyden ja seksin tarpeen. Sitten ei löydy ketään tai vielä pahempaa, löytyy joku joka vain käyttää hyväkseen.

Sitten olo on vielä kurjempi. En kelvannut tai minulla ei ole väliä. Sen vapaa illan pitäisi olla ihan vaan vapaa ilta, ei silloin testata että olenko minä vielä hyvä ja haluttava. Baareissa ihmiset on päissään, siellä saa kyllä niin kurjia kokemuksia ihmissuhteista.

Ja nuo liikakilot. Siinä ei auta mikän muu (vetäytymisen lisäksi) kuin opetella uusi minäkuva. tunnustella omaa vartaloa, tällainen minä nyt olen. Ostaa ne isommat housut, joihin todella mahtuu.Jotka eivät kiristä ja tuntuun että apua, mähän en enää mahdu edes vaatteisii. Kuntoa voi lähteä kohottamaan ja ruokavaliota parantamaan mutta unohtaa ne kilot vähäksi aikaa. Itsensä vihaaminen tekee pirun pahaa jälkeä.

Vaihda paikkakuntaa jos se alkaa käydä ahdistavaksi!! Vedä henkeen kevät ilmaa. Sinä olet ihan hyvä ja kaikki selviää, jos eiheti niin ajan kanssa

Peesiä kyllä täytyy hyvä löytyä

 

Alkuperäiselle: Kyllä masennukseen löytyy oikeat lääkkeet kokeilemalla, ja eihän ne heti ala vaikuttaa, vaan täytyy odotella vaikutuksia useampi viikko. Kaikki ongelmasi ovat kyllä ratkaistavissa, jos sinusta vain nyt löytyy lujaa tahtoa. Tee vaikka listaa paperille, mitkä asiat elämässäsi/sinussa/lapsissasi on hyviä ja positiivisia ja toinen lista päinvastoin. Alat vain tietoisesti korjata huonosti olevia asioita. Hae opiskelemaan/töihin toiselle paikkakunnalle. Käy ravintoterapeutilla, että saat kunnolliset ohjeet laihdutusta varten. Käy omalääkärillä, ja vaadi kunnon lääkitys masennukseesi. Kun masennus helpottaa, kykenet ottamaan itseäsi niskasta kiinni ja alat laittaa elämääsi järjestykseen, ja silloin alat kunnolla nauttia niistä lapsistakin. Olen itse onnellinen ja kiitollinen 4 lapsen yh-äiti, erittäin rankkoja kokenut, ja nyt kaikki on ok! Opiskelut loppusuoralla ja työpaikka odottamassa. Tsemppiä! Kyllä sinä jaksat, pystyt ja kykenet, kun tahto on luja!! Voisin olla tuki ja apu, jos haluat!

 

Hei!

Minulla ei ole kokemusta noin syvästä masennuksesta, mutta masennus on kyllä tuttu seuralainen.Ja pienet paikkakunnat ne tiedetään. Ei auta kuin alottaa itsensä rakastaminen ja nostaa pää pystyyn...Pienilläkin paikkakunnilla on oltava perhetyöntekijä. Meillä sellainen kävi auttamassa kun ekan synnytyksen jälkeen sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Soitappa reilusti vaan kuntaan ja kysäise tälläistä vaihtoehtoa.Ja jos joku katsoo alentuvasti niin hymyile takaisin, sinä olet vahva ja pärjäät. Sinä olet lapsesi voimavara, jos sinä et jaksa ei voi hyvin lapsikaan...Mitä sen on väliä, mitä muut ajattelee.Sinä tiedät mikä sinulle ja lapsellesi on parasta.

Kerroit ettet voi harrastaa mitään kun ei ole lapsenvahtia. En tiiä miten pienellä kunnalla asut, mutta joissakin liikuntakeskuksissa on lapsiparkki. Näin minäkin kahden lapsen kanssa vaan aloin harrastaa. Ja lenkille pääsee lapsenkin kanssa.Tärkeintä on, että lähdet nyt liikkeelle. Jollei ole tuota lapsiparkkia niin MLL:n tytöthän voisivat sen aikaa katsoa lastasi.

Kerroit ettei oo töitä jne. Voisitko harkita opiskelevasi jotain uutta?Työvoimakoulutuksia on monenmoisia ja siinä saapi paremmat rahat kun ihan kotona ollessa. Itse luen lähihoitajaksi työkkärisn tuella. Koulu kestää vajaat 2-vuotta. Ja tämä antaisi sulle mahdollisuuden vaihtaa paikkakuntaakin, sillä työvoimakoulutuksia on ympäri suomea.Ehkä saat paremmin elämästä kiinni vähän isommalla paikkakunnalla, missä on noita harrastusmahdollisuuksiakin enemmän. Ja rahaa takuuvuokraan tässä tapauksessa saat muuttokunnan sosiaalitoimistosta jossei omat rahat riitä...Isommissa paikkakunnissa on paremmat mahdollisuudet päästä terapiaankin.

Ja siitä lihovuudesta, se lähtee harrastamalla jos mahdollista ja oiekalla ruokavaliolla, myös oiekat masennuslääkkeet auttavat asiaa ja se, että on hieman pullukka ei ole este miehen löytämiselle.Minulla on kaveri joka painaa reilusti yli 100kg ja on jotain 160cm pitkä. Se poimii miehiä kun kukkia, asenne on oltava kohdallaan. Ja tuskin sieltä baarista niitä hyviä miehiä löytyykään. Kokeile treffipalstoja tms., mutta ensin rakastu itseesi, ennen sitä ei voi kunnollista suhdetta rakentaa. Paljon sinulle jaksamisia ja halauksia.