Hyvin on kylmät ja kovat arvot yhteiskunnallamme. Jalustalle nostetaan kaikenlainen keinottelu, eteenpäin pyrkiminen heikompien tallomisen uhallakin, materian haalimien ja kulissien kiillottaminen. Tuottaminen tuntuu ratkaisevat yksilön arvon vaikka sitä ei ääneen myönnettäisikään, valinnat puhuvat kuitenkin asian puolesta kun heikompiosaisten eduista kiristetään aina ensin tarpeen tullen.
Mutta mihin tämä malli johtaa? Ei kai toimiva yhteiskunta kuulu vain tehokkaalle työväestölle koska yhteiskuntaan kuuluu myös niitä muita, lapsia, apua tarvitsevia, vanhuksia? Eikö oikeasti toimiva yhteiskunta keskittyisi pitämään huolta kaikista osa-alueistaan eikä vain tuottavuuden maksimointiin? Koska jos suunta on tämä, eikö jossain vaiheessa koko systeemi tule romahtamaan?
Eikö kaikkien eduista huolehtiminen olisi koko yhteiskunnan etu?
Vallitseva ajattelumalli tuntuu keskittyvän niin paljon tuottamisen tehostamiseen että unohdetaan täysin minkälainen vaikutus yksilön hyvinvoinnilla koko yhteisön toimivuuteen on. Koko systeemin parantamisen pitää lähteä alkuun aivan ruohonjuuritasolta jotta toimenpiteillä olisi todellista, pitkäaikaista vaikutusta.
Tärkeintä olisi hoitaa kuntoon lapsiperheiden, vanhusten ja mielenterveyspotilaiden sekä perusterveydenhuollon asiat. Tässä artikkelissa keskitytään lasten aseman parantamiseen.
Lapsissa on tulevaisuus
Yhteiskunnan pitäisi tukea lapsiperheitä enemmän koska he tulevat aikanaan olemaan tämän yhteiskunnan pyörittäjiä ja tukipilareita. Vanhemmille pitäisi tehdä mahdolliseksi ja jopa suositelluksi hoitaa pieniä lapsia kotona mahdollisimman pitkään, vähintään kolmivuotiaaksi. Tutkimukset ovat osoittaneet että alle kolmivuotiaalle lapselle paras hoitopaikka on oma koti ja päiväkotia parempi hoitomuoto on perhepäivähoito. Sen sijaan että yhteiskunta kannustaisi äitejä palaamaan pikaisesti työelämään tuottavuuden parantumiseksi pitäisi ajatella pidemmällä aikatähtäimellä ja panostaa lapsiin jotta he saisivat elämälleen parhaan mahdollisen alun voidakseen aikanaan parhaalla mahdollisella tavalla kantaa oman kortensa kekoon yhteiskunnan hyväksi.
Sitten kun päivähoito astuu mukaan kuvaan
Nykyisessä päivähoitosysteemissä on isoja ongelmia joista alkaa pikkuhiljaa olemaan uutisointia jo valtamediassakin.Lähdetään nyt siitä, että yhteiskunta tukisi paremmin lapsiperheitä, jonka ansiosta useammalle olisi mahdollista ja itsestäänselvää hoitaa kotona alle kolmivuotiaat lapset. Luonnollisesti tukemalla kotihoitoa valtio tulee menettämään verotuloja, mutta kannattavampaa on sijoittaa kauaskantoisempiin tukitoimiin.
Tämä vapauttaisi jo paljon päivähoitopaikkoja ja saattaisi ennaltaehkäistä liian aikaisesta päivähoidon aloittamisesta aiheutuvia ongelmia ja edistäisi pehmeämpien arvojen kasvua. Loogisimmalta tuntuisi myös se, että päivähoitoon vietäisiin vain ne lapset, joiden vanhemmat ovat työelämässä. Poikkeuksena tietenkin yhteiskunnan tukea erilaisista sosiaalisista syistä tarvitsevat perheet, joskin näidenkin kohdalla tulisi miettiä, ratkaiseeko lapsen ottaminen päivähoitoon todella ongelmia vai olisiko niihin syytä paneutua syvemmin toisella tapaa. Nämä toimenpiteet vapauttaisivat päivähoitopaikkoja joka luonnollisesti parantaisi hoidon laatua.
Syyksi muutoksien tekemättömyyteen ei mielestäni kelpaa se, että kotihoidon tukeminen tulee maksamaan yhteiskunnalle liikaa.
Niin kauan kun me vanhemmat keskitymme riitelemään kotihoidon tai päivähoidon paremmuuden puolesta, käännämme vain katseemme pois siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Panoksena on meidän lastemme tulevaisuus ja hyvinvointi ja jos me emme vaadi parempaa, ei sitä kukaan muukaan tee meidän puolestamme.
Me voimme tehdä päätöksiä.
Mielipiteitä?
Mutta mihin tämä malli johtaa? Ei kai toimiva yhteiskunta kuulu vain tehokkaalle työväestölle koska yhteiskuntaan kuuluu myös niitä muita, lapsia, apua tarvitsevia, vanhuksia? Eikö oikeasti toimiva yhteiskunta keskittyisi pitämään huolta kaikista osa-alueistaan eikä vain tuottavuuden maksimointiin? Koska jos suunta on tämä, eikö jossain vaiheessa koko systeemi tule romahtamaan?
Eikö kaikkien eduista huolehtiminen olisi koko yhteiskunnan etu?
Vallitseva ajattelumalli tuntuu keskittyvän niin paljon tuottamisen tehostamiseen että unohdetaan täysin minkälainen vaikutus yksilön hyvinvoinnilla koko yhteisön toimivuuteen on. Koko systeemin parantamisen pitää lähteä alkuun aivan ruohonjuuritasolta jotta toimenpiteillä olisi todellista, pitkäaikaista vaikutusta.
Tärkeintä olisi hoitaa kuntoon lapsiperheiden, vanhusten ja mielenterveyspotilaiden sekä perusterveydenhuollon asiat. Tässä artikkelissa keskitytään lasten aseman parantamiseen.
Lapsissa on tulevaisuus
Yhteiskunnan pitäisi tukea lapsiperheitä enemmän koska he tulevat aikanaan olemaan tämän yhteiskunnan pyörittäjiä ja tukipilareita. Vanhemmille pitäisi tehdä mahdolliseksi ja jopa suositelluksi hoitaa pieniä lapsia kotona mahdollisimman pitkään, vähintään kolmivuotiaaksi. Tutkimukset ovat osoittaneet että alle kolmivuotiaalle lapselle paras hoitopaikka on oma koti ja päiväkotia parempi hoitomuoto on perhepäivähoito. Sen sijaan että yhteiskunta kannustaisi äitejä palaamaan pikaisesti työelämään tuottavuuden parantumiseksi pitäisi ajatella pidemmällä aikatähtäimellä ja panostaa lapsiin jotta he saisivat elämälleen parhaan mahdollisen alun voidakseen aikanaan parhaalla mahdollisella tavalla kantaa oman kortensa kekoon yhteiskunnan hyväksi.
Sitten kun päivähoito astuu mukaan kuvaan
Nykyisessä päivähoitosysteemissä on isoja ongelmia joista alkaa pikkuhiljaa olemaan uutisointia jo valtamediassakin.Lähdetään nyt siitä, että yhteiskunta tukisi paremmin lapsiperheitä, jonka ansiosta useammalle olisi mahdollista ja itsestäänselvää hoitaa kotona alle kolmivuotiaat lapset. Luonnollisesti tukemalla kotihoitoa valtio tulee menettämään verotuloja, mutta kannattavampaa on sijoittaa kauaskantoisempiin tukitoimiin.
Tämä vapauttaisi jo paljon päivähoitopaikkoja ja saattaisi ennaltaehkäistä liian aikaisesta päivähoidon aloittamisesta aiheutuvia ongelmia ja edistäisi pehmeämpien arvojen kasvua. Loogisimmalta tuntuisi myös se, että päivähoitoon vietäisiin vain ne lapset, joiden vanhemmat ovat työelämässä. Poikkeuksena tietenkin yhteiskunnan tukea erilaisista sosiaalisista syistä tarvitsevat perheet, joskin näidenkin kohdalla tulisi miettiä, ratkaiseeko lapsen ottaminen päivähoitoon todella ongelmia vai olisiko niihin syytä paneutua syvemmin toisella tapaa. Nämä toimenpiteet vapauttaisivat päivähoitopaikkoja joka luonnollisesti parantaisi hoidon laatua.
Syyksi muutoksien tekemättömyyteen ei mielestäni kelpaa se, että kotihoidon tukeminen tulee maksamaan yhteiskunnalle liikaa.
Niin kauan kun me vanhemmat keskitymme riitelemään kotihoidon tai päivähoidon paremmuuden puolesta, käännämme vain katseemme pois siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Panoksena on meidän lastemme tulevaisuus ja hyvinvointi ja jos me emme vaadi parempaa, ei sitä kukaan muukaan tee meidän puolestamme.
Me voimme tehdä päätöksiä.
Mielipiteitä?
