Yhdessä, mutta yksin

Hei, kaikki reissumiesten vaimot/naiset

Olen kohta noin vuoden verran elänyt avoliitossa miehen kanssa, joka ajaa työkseen rekkaa.Hän ajaa ulkomaille, joten joskus saattaa mennä kaksikin viikkoa ennen kuin pääsee käymään kotona.
En tiedä voiko tähän tottua koskaan, että toinen on paljon poissa?
Rakastan häntä kovasti ja ikävöin, kun hän on poissa. Yhdessä kyllä vietämme sitten tiiviisti aikaa, kun hän on kotona.
Miten te muut samassa tilanteessa olevat koette tämän asian? Tottuuko siihen? Mikä on teidän kohdallanne suurin ongelma ym. ym.
Olisi kiva saada joku "kohtalontoveri", jonka kanssa voisi vaihtaa ajatuksia. Milellään joku "ikäneito", jolla on jo elämää

 

Mä en ole ikäneito, mutta jospa nyt vastaisin kuitenkin. Meidän suhteessa suurin ongelma miehen työn puolesta on epäsäännöllisyys. Siis se, että etukäteen ei välttämättä tiedä koska lähtee, koska tulee.Nyt lapsen kasvaessa olen alkanut kaipaamaan sellaista tiettyä säännöllisyyttä tähän elämään siis että olkoon poissa vaikka kaksi kuukautta kunha tietäisin jotain tarkkaa eikä vaan "luulisin" ja "ehkä". Toisaalta taas mä olen kasvanut vanhempien kanssa joista toinen ajoi ulkomaille, toinen kotimaassa ja tottunut tällaiseen pienestä asti. Sellaisen miehen kanssa en osaisi elää jolla työ on arkisin 8-16 ja viikonloput vapaa. Viihdyn itsekseni lapsen kanssa hyvin, miehen kotona ollessakin toki on mukavaa mutta aina ne vapaat vähän sotkee minun ja lapsen omia arkisia kuvioita. Meidän perhe elää kahta erilaista elämää: mies omaansa reissussa ja me lapsen kanssa omaamme tässä kotosalla. Ja miehen vapaina sitten vietetään aikaa yhdessä. Tiedä siitä tottumisesta: mä nautin meidän elämästä juuri tällaisenaan. katsoo sitten mitä tuo tullessan oma töihinmeno, kun ala on sama molemmilla.