Voisiko yksi syy tähän lasten ja nuorten pahoinvointiin olla se...

[miettii]

ettei vanhemmat enää puhu heille mitään uskon asioita. Korostankin nyt, että olisiko se yksi syy monien joukossa. Tuntuu aika kylmältä, jos ihmisen ainut turva on tässä maailmassa ja materiaalissa. Enemminkin tuntuu olevan synti jos lapselle/nuorelle opettaa uskosta, sehän on kuulemma lapsiraukan aivopesua.

Mitä mieltä ootte?

 

[Herra Majuri]

Uskonasiat eivät vaikuta yhteiskunnan rappiotilaan

 

[Mrs Shillelagh]

Joo, ilman muuta! Pelko on uskon puutetta. Kyllä lapsen olisi uskottava itseensä!!! Siitä niille on puhuttava!

 

[Rieputarallaa]

Lähimmäisenrakkautta, suvaitsevuutta, tasa-arvoa, huolehtimista, välittämistä, inhimillisyyttä - humaaneja arvoja pitäisi kyllä opettaa enemmän. Ja tässä kohtaa nimenomaan mallioppimisen kautta.

 

[Mrs Shillelagh]

Lähimmäisenrakkautta, suvaitsevuutta, tasa-arvoa, huolehtimista, välittämistä, inhimillisyyttä - humaaneja arvoja pitäisi kyllä opettaa enemmän. Ja tässä kohtaa nimenomaan mallioppimisen kautta.

Joo, noita ei ainakaan osata Jokelassa, vaikka täällä kirkko onkin

 

[Scarlett O Harava]

Lähimmäisenrakkautta, suvaitsevuutta, tasa-arvoa, huolehtimista, välittämistä, inhimillisyyttä - humaaneja arvoja pitäisi kyllä opettaa enemmän. Ja tässä kohtaa nimenomaan mallioppimisen kautta.

Peesaan sua.

Mutta uskonasiat eivät ole mulle tärkeitä enkä pidä niiden puutetta syynä huonoon oloon. Mä en yksikertaisesti usko niihin juttuihin enkä niitä opeta likalle. Likka oppii sen tarvittavan kyllä kerhossa ja koulussa. On riittänyt mullekin aikoinaan, ei mulle kotona uskosta puhuttu kun ei kerran uskovaisia olla.

 

[vieras]

Ite ainakin opetan kristinuskon asioita eikä hävetä yhtään. Oli itsellekin jo pienenä helpottavaa rukoilla apua, kun asiat huoletti. Sen jälkeen olikin parempi olo. Ja kuten jo kirjoitinkin, lapsilleni opetan saman.

 

[No nyt osui]

Mulla on tuohon todellakin sanottavaa! En ole himouskoivasesta perheestä, mutta uskon asiat olivat kevyesti esillä arjessa: iltarukoushetki, kerhot, leirit (huippukivoja) ja pienellä lahjonnalla mut sai seurakuntakokouksiinkin mukaan . Lapsuus noin muuten oli aika kovaa ja kylmää ja sen takia oli vaikea hakea auktoriteettia kenestäkään ihmisestä koska en luottanut ihmisiin enää jossain vaiheessa. Mutta illalla kun kiitin päivästä ja pyysin voimaa iloita ilon aiheista ja hyvästä ja muustakin.. niin suulle tuli hymy ja itsetunto nousi ja usko elämään ja huomiseen.

Nykyään suhtaudun ristiriidalla asioihin .. kuitenkaan unohtamatta uskonnon roolia omassa lapsuudessani. Minusta ei IKINä uskoisi että uskon johonkin muuhun kuin omaan napaani. Mutta kyllä mä uskon ja sen edessä vain olen noyrä.

 

[Kowalski]

Tuskin.

 

[vieras]

Eikö se olisi nuorellekin ihanaa uskoa, että jos muut vain kiusaa ja kaverit sun muut ei välitä niin on ainakin Yksi, joka rakastaa kaikkein eniten eikä ikinä hylkää. Tuskin siitä haittaakaan olisi.