S
surullista
Vieras
rikkiniin Vihaan lastani? - (luettu 112 kertaa)
10. syyskuuta 2008 23:04
Profiili
Viestejä: 6
"En ole uskaltanut puhua tästä kenellekään, koskaan, mutta nyt tilanne näyttää jo siltä että kaipaan ulkopuolisen näkemyksiä asiaan, en pärjää muuten.
Poikani, on nyt 1,5 v. Jo silloin kun odotin häntä, kävin hetken terapiassa juttelemassa masennuksesta joka minulla oli ennen raskautta. Siellä tulin huomanneeksi omat viuhan tunteeni omaa äitiäni kohtaan, jotka olin peittänyt taitavasti ennen raskautta mutta nyt alitajunta tonki ne esiin, ja ajattelin etten koskaan halua olla samanlainen kuin oma äitini, joka oli minua kohtaan ilkeä, löi, huusi, oli hyvin tunteeton.
Sitten poikani syntyi ja meni pitkään, ennen kuin aloin oireilla ihan kummasti.
Hän täytti vuoden johon asti olimme pärjänneet suht hyvin. Mutta nyt, vihaan häntä. Vihaan lastani. En voi ymmärtää itseäni. Hän on vaikea ja itkee paljon, ei tottele. Ei syö.
Olen huomannut että hän on jopa jollain tavalla alkanut pelätä minua. Kun hermostun häneen, jota tapahtuu useita kertoja päivässä, paiskon tavaroita, läpsin häntä, puristan lujaa kädestä tai jalasta, menetän malttini täysin. Huudan ja karjun. Lapsi itkee ja nyyhkyttää sydämensä pohjasta. Enkä minä tunne mitään. Saatan ajatella että itke sinä vaan niin paljon kun sielu sietää, senhän sinä osaat parhaiten. En halua ottaa häntä syliin lohduttaakseni.
Lapsen isä, mieheni, ei tiedä kaikkea mitä täällä kotona tapahtuu kun hän on poissa, vain murto-osan, hänen läsnäollessaan peitän raivoni, mutta en ilmeisesti tarpeeksi hyvin. Mieheni sanoo minulle päivittäin minun olevan huonoin äiti maailmassa kun en välitä lapsesta ja olen hänelle niin ilkeä ja kovakourainen, äkkipikainen. Hän antaa minun kuulla kunniani lapseni hoidosta, eikä se auta vähääkään. Isänsä kanssa poika tulee toimeen todella hyvin, isällänsä on hyvät hermot ja hyvät lapsen käsittely taidot. He tulevat niin hyvin toimeen keskenään.
Mutta minun kanssani poika vain kiukuttelee ja vaikeroi, kuin hän ei haluaisi olla seurassani ollenkaan.
Joka ilta kun viimein saan huutavan lapsen nukkumaan, saatan toivoa ettei hän herää enää aamulla, sitten se olisi ohi, ei enää tätä. Aamua kohti ahdistus syvenee, kun tiedän lapsen heräävän pian, ja taas alkaa uusi tuskastuttava päivä hänene kanssaan, huutoa ja vaikeuksia.
Häpeän niin että puistattaa. Häpeän etten osaa nauttia hänestä niinkuin äidin kuuluisi. Haluan olla hänelle kiltti ja hyvä niinkuin isänsä on ja haluan hänen nauttivan minunkin seurastani. Mutta en vaan pysyt hillitsemään vihaani ja raivoani, minusta on siis tullut samanlainen kuin äitini oli, se mitä olen eniten pelännyt. Kuitenkin, poika on mitä suloisin ja kaunein - kun on hiljaa ja omissa oloissaan, kunhan ei häiritse minua.
Nykyinen elämäntilanteeni ei anna periksi millekään terapioille, mieheni mielestä ne ovat ihan potaskaa, ihmisen on itse osattava kontrolloida itsensä. Helppohan hänen on sanoa. Mitä minun tulee tehdä? Kuinka saan vihani ja tunteeni kuriin?
Olen todella eksynyt asiani kanssa, ja haluaisin tämän solmun aukeavan pian, tämä asia todella syö sisintä."
Muualta kopioitua
10. syyskuuta 2008 23:04
Profiili
Viestejä: 6
"En ole uskaltanut puhua tästä kenellekään, koskaan, mutta nyt tilanne näyttää jo siltä että kaipaan ulkopuolisen näkemyksiä asiaan, en pärjää muuten.
Poikani, on nyt 1,5 v. Jo silloin kun odotin häntä, kävin hetken terapiassa juttelemassa masennuksesta joka minulla oli ennen raskautta. Siellä tulin huomanneeksi omat viuhan tunteeni omaa äitiäni kohtaan, jotka olin peittänyt taitavasti ennen raskautta mutta nyt alitajunta tonki ne esiin, ja ajattelin etten koskaan halua olla samanlainen kuin oma äitini, joka oli minua kohtaan ilkeä, löi, huusi, oli hyvin tunteeton.
Sitten poikani syntyi ja meni pitkään, ennen kuin aloin oireilla ihan kummasti.
Hän täytti vuoden johon asti olimme pärjänneet suht hyvin. Mutta nyt, vihaan häntä. Vihaan lastani. En voi ymmärtää itseäni. Hän on vaikea ja itkee paljon, ei tottele. Ei syö.
Olen huomannut että hän on jopa jollain tavalla alkanut pelätä minua. Kun hermostun häneen, jota tapahtuu useita kertoja päivässä, paiskon tavaroita, läpsin häntä, puristan lujaa kädestä tai jalasta, menetän malttini täysin. Huudan ja karjun. Lapsi itkee ja nyyhkyttää sydämensä pohjasta. Enkä minä tunne mitään. Saatan ajatella että itke sinä vaan niin paljon kun sielu sietää, senhän sinä osaat parhaiten. En halua ottaa häntä syliin lohduttaakseni.
Lapsen isä, mieheni, ei tiedä kaikkea mitä täällä kotona tapahtuu kun hän on poissa, vain murto-osan, hänen läsnäollessaan peitän raivoni, mutta en ilmeisesti tarpeeksi hyvin. Mieheni sanoo minulle päivittäin minun olevan huonoin äiti maailmassa kun en välitä lapsesta ja olen hänelle niin ilkeä ja kovakourainen, äkkipikainen. Hän antaa minun kuulla kunniani lapseni hoidosta, eikä se auta vähääkään. Isänsä kanssa poika tulee toimeen todella hyvin, isällänsä on hyvät hermot ja hyvät lapsen käsittely taidot. He tulevat niin hyvin toimeen keskenään.
Mutta minun kanssani poika vain kiukuttelee ja vaikeroi, kuin hän ei haluaisi olla seurassani ollenkaan.
Joka ilta kun viimein saan huutavan lapsen nukkumaan, saatan toivoa ettei hän herää enää aamulla, sitten se olisi ohi, ei enää tätä. Aamua kohti ahdistus syvenee, kun tiedän lapsen heräävän pian, ja taas alkaa uusi tuskastuttava päivä hänene kanssaan, huutoa ja vaikeuksia.
Häpeän niin että puistattaa. Häpeän etten osaa nauttia hänestä niinkuin äidin kuuluisi. Haluan olla hänelle kiltti ja hyvä niinkuin isänsä on ja haluan hänen nauttivan minunkin seurastani. Mutta en vaan pysyt hillitsemään vihaani ja raivoani, minusta on siis tullut samanlainen kuin äitini oli, se mitä olen eniten pelännyt. Kuitenkin, poika on mitä suloisin ja kaunein - kun on hiljaa ja omissa oloissaan, kunhan ei häiritse minua.
Nykyinen elämäntilanteeni ei anna periksi millekään terapioille, mieheni mielestä ne ovat ihan potaskaa, ihmisen on itse osattava kontrolloida itsensä. Helppohan hänen on sanoa. Mitä minun tulee tehdä? Kuinka saan vihani ja tunteeni kuriin?
Olen todella eksynyt asiani kanssa, ja haluaisin tämän solmun aukeavan pian, tämä asia todella syö sisintä."
Muualta kopioitua
