Voi että kun mua harmittaa!

[minä]

Pidän itteeni syyllisenä siihen että tolla pojalla on huono itseluottamus, saan siitä kuullakin paljon ja rivien välistä luen että siitä syytetään minua. Hoitopaikassa jo monta kertaa sanottu siitä ja kyllä sen tiedän itsekin että on.

Olen parhaani tehny enkä koskaan poikaa morkannu mistään, kehun kyllä ihan varmaan asioista. Siks tuntuukin että mitä ole tehny väärin, ja mitä mun pitäis tehdä.

Pojalla on dyspraksia ja se osittain vaikuttaa tähän ettei luota itseensä, motoista kömpelyyttä on jonkun verran. Kovasti vaatii itseltään asioita ja täydellistä onnistumista, enkä koskaan ole vaatinut että pakko osata. Omassa tahdissaan on harjoitellut.
Itsekriittinen on ja siitä on vaikee lähtee yrittämään että ei haittaa vaikkei osaakaan, mutta kun tahto on lapsella se että pakko.

Hirveesti haluaisn tässä tota poikaa petrata ettei olis niin ankara itelleen ja hyväksyis niitä virheitäkin, ja itsensä just semmosena kun on.

 

[minä]

Onko täällä kenenkään lapsella tota dyspraksiaa ja siihen myös tuo käsien jne. kömpelyys.?

 

[Näin meillä]

Meillä pitäisi olla ihan normaali poika, mutta hän oli nuorempana aivan kauhean ujo ja saattoi mennä selän taakse piiloon kun tuli muita ihmisiä paikalle eikä leikkinyt toisten lasten kanssa 3,5 ikävuoteen saakka juuri ollenkaan. Kotona oli kyllä oikea viikari ja elohiiri. Sitten alkoi pikkuhiljaa tulla muutosta positiivisempaan päin myös tarhakäyttäytymisessä, kunnes keväällä tuli taantuma.
Keväällä oli myös eka korvatulehdus josta ei liiemmälti ilmoitellut, emme tajunneet että on mitään vikaa, ihmeteltiin vaan kun poika oli kuulema tarhassakin ihan yksin ja itkeskeli ja hakeutui aikuisten seuraan. Kuulimme myös muuta tietä, että oli kyselty onko meillä kotona ehkä ongelmia kun lapsi on muuttunut. Ei meillä ollut...
Lopulta nousi korkea kuume ja lääkäri totesi molemmat korvat pahasti tulehtuneiksi.
Tätänykyä poitsu on normaali ja menevä kaveri, entisestä ujoudesta on välillä merkkejä muttei ole enää tarhassa ihmetelty ja leikkiikin muitten kanssa hyvin.
Itsestä tuntui myös todella pahalta muitten (tarhassa) syyllistys kun ihmettelivät miksi poikamme on tuollainen, mikähän sitä vaivaa...? Tuli olo, että ajatteleekohan ne että meillä piestään lapset pelokkaiksi kerta viikossa..
Hän vaan oli omanlaisensa ja tietyt luonteenpiirteensä mitkä tukevat tuota "sisäänpäinkääntyneisyyttä" ovat vahvistuneet iän myötä, eli se on myös temperamentissa ja luonteessa tuo huono itsetunto. Osaltaanhan ne ovat periytyviä asioita, eli poika on tullut äitiinsä....
Ihmetyttää sinänsä että päiväkodissakaan ei ymmärretä lasten voivan olla erilaisia luonteiltaan, eivät kaikki pojatkaan ole tuulispäitä. Ja että liian pieniltä odotetaan liian sosiaalisia taitoja, eikä oteta huomioon lapsen omaa kehitystä. Me vanhemmat kyllä ajateltiin syyn ujouteen ulkomaailmaa kohtaan olevan juuri iässä ja laspen omassa henk.koht. kehityksessä ja että kyllä se siitä. Mutta ei näköjään muut....
lasten kanssa täytyy kyllä osata välillä olla valtavan vahva että kestää kaiken ulkopuolisen TURHAN syyllistyksen.

 

[minä]

Meillä pitäisi olla ihan normaali poika, mutta hän oli nuorempana aivan kauhean ujo ja saattoi mennä selän taakse piiloon kun tuli muita ihmisiä paikalle eikä leikkinyt toisten lasten kanssa 3,5 ikävuoteen saakka juuri ollenkaan. Kotona oli kyllä oikea viikari ja elohiiri. Sitten alkoi pikkuhiljaa tulla muutosta positiivisempaan päin myös tarhakäyttäytymisessä, kunnes keväällä tuli taantuma.
Keväällä oli myös eka korvatulehdus josta ei liiemmälti ilmoitellut, emme tajunneet että on mitään vikaa, ihmeteltiin vaan kun poika oli kuulema tarhassakin ihan yksin ja itkeskeli ja hakeutui aikuisten seuraan. Kuulimme myös muuta tietä, että oli kyselty onko meillä kotona ehkä ongelmia kun lapsi on muuttunut. Ei meillä ollut...
Lopulta nousi korkea kuume ja lääkäri totesi molemmat korvat pahasti tulehtuneiksi.
Tätänykyä poitsu on normaali ja menevä kaveri, entisestä ujoudesta on välillä merkkejä muttei ole enää tarhassa ihmetelty ja leikkiikin muitten kanssa hyvin.
Itsestä tuntui myös todella pahalta muitten (tarhassa) syyllistys kun ihmettelivät miksi poikamme on tuollainen, mikähän sitä vaivaa...? Tuli olo, että ajatteleekohan ne että meillä piestään lapset pelokkaiksi kerta viikossa..
Hän vaan oli omanlaisensa ja tietyt luonteenpiirteensä mitkä tukevat tuota "sisäänpäinkääntyneisyyttä" ovat vahvistuneet iän myötä, eli se on myös temperamentissa ja luonteessa tuo huono itsetunto. Osaltaanhan ne ovat periytyviä asioita, eli poika on tullut äitiinsä....
Ihmetyttää sinänsä että päiväkodissakaan ei ymmärretä lasten voivan olla erilaisia luonteiltaan, eivät kaikki pojatkaan ole tuulispäitä. Ja että liian pieniltä odotetaan liian sosiaalisia taitoja, eikä oteta huomioon lapsen omaa kehitystä. Me vanhemmat kyllä ajateltiin syyn ujouteen ulkomaailmaa kohtaan olevan juuri iässä ja laspen omassa henk.koht. kehityksessä ja että kyllä se siitä. Mutta ei näköjään muut....
lasten kanssa täytyy kyllä osata välillä olla valtavan vahva että kestää kaiken ulkopuolisen TURHAN syyllistyksen.

Poika käy terapioissa ja on paljon edistynytkin mutta kyllähän sen huomaa että paljon on vielä ikäisiään jäljessä mikä tietty poikaa itseään harmittaa. Vaikee yhdistelmä kun on omat vaikeutensa ja sitten kun luonne on se että hänen on pakko osata kaikki jutut kerta heitolla.

Poika on ihan erilainen kotona kun sitten taas esim. hoidossa. Kotona huutaa ja pälättää koko ajan, hyppii ja pomppii. Huutaa ja raivoo täydellä teholla jokaisessa mielestään epäonnistumisessa. Hoidossa on kun enkeli eikä juuri mitään puhu, menee täysin muiden mukana eikä ole omaa tahtoa lainkaan. Itkee hiljasta itkua kun joku ei sitten mene niin kun hän tahtoi.