Vituttaa kun on diagnoosi masennuksesta

  • Viestiketjun aloittaja "Ulla"
  • Ensimmäinen viesti
"Ulla"
Uskoin että sen voi kertoa töissäkin nykyään mutta ei. Sen jälkeen sua ei enää kohdella kuten muita. Saat olla rauhassa. Tää maailma on sairas. Lisäksi haluaisin lisää lapsia ja tuntuu että muut tuomitsisivat minut kuitenkin ja lapseni saisi kärsiä. Ei ole ihmisarvoa masennukseen sairastuneella ja aina se kantsii kätkeä.
 
No mulla on diagnoosi masennuksesta ja musta se helpottaa elämää. Ei se kyllä ole akuutti ollu enää muutamaan vuoteen, mutta tiedämpähän mikä on, kun alkaa elämä kaatua päälle ja kyllä mä siitä puhun aika avoimesti, ei msuta tunnu yhtään, että se on leimannu muo. Ei se lue mun otsassa ja ihmisiä se kiinnostaa tasan yhtäpaljon kun joku yrjötauti, samantien ne sen unohtaa kun kuuleekin.
 
"mamma"
[QUOTE="Ulla";27562777]Uskoin että sen voi kertoa töissäkin nykyään mutta ei. Sen jälkeen sua ei enää kohdella kuten muita. Saat olla rauhassa. Tää maailma on sairas. Lisäksi haluaisin lisää lapsia ja tuntuu että muut tuomitsisivat minut kuitenkin ja lapseni saisi kärsiä. Ei ole ihmisarvoa masennukseen sairastuneella ja aina se kantsii kätkeä.[/QUOTE]

No nyt taitaa olla niin että sinun masennusoireet tekee sen että luulet kaikkien miettivän sinun asioitasi. Taitaa olla niin että omassa päässä olet nyt kuvitellut kaikkea ikävää. Masentuneen käytös voi myös olla sellaista että ei juurikaan lähelleen kutsu.
 
....
[QUOTE="vieras";27563538]Miksi? Onko sinusta sairauksista kertominen yleensäkin säälinhakua? Vai koskeeko se vain masennusta tai mielenterveyden sairauksia?[/QUOTE]

No, mielenterveyssairauksia koskee. Säälin- tai huomionhakua se kai yleensä on.
En myöskään kailottaisi jostain sukupuolitaudista tai peräpukamista tai vastaavista "noloista" asioista. Tiedän kyllä että jotkut kertovat noista kahvipöydässä ja oikein nauttivat siitä inhoreaktiosta ja epämukavasta tunnelmasta jonka se saa aikaseks.

Enkä esim. abortin jälkeisestä sairauslomasta kertonut syytä, vaikka työkaverit oikein utelivat. Sairaudet ei oikeasti kuulu työkavereille, eikä edes esimiehelle.
 
Sairaudet ei oikeasti kuulu työkavereille, eikä edes esimiehelle.
Eihän ne kuulu, mutta usein omaa elämää helpottaa, että ne ihmiset, joiden kanssa paljon on tekemisissä, tietää missä mennään.
Se on vaikeeta salata niin isoa puolta itsestään kun joku masennus/ahdistus, varsinkin jos niille on selkeät syyt, jotka on vaikuttanu vahvasti elämänkulkuun. Roolin takana on vaikea elää.
 
....
Se on vaikeeta salata niin isoa puolta itsestään kun joku masennus/ahdistus, varsinkin jos niille on selkeät syyt, jotka on vaikuttanu vahvasti elämänkulkuun. Roolin takana on vaikea elää.
No, minulle on riittänyt että sanon työkavereille että ahdistaa, en halua olla julkisuudessa ym. Joskus tuo työpaikan "bestis" on kysynyt että mitä oikein on nuoruudessa/lapsuudessa tapahtunut kun olen tällainen, mutta en edelleenkään ole kokenut tarvetta kertoa psykiatreista tai terapiasta tai lääkkeistä. Olen vain kertonut että koulussa on kiusattu ja jotenkin jäänyt ahdistus päälle. Ja piste.

En tiedä jos he alkaisivat olemaan varpaillaan tai säälimään jos alkaisin selittämään niistä lääkärinkäynneistä, enkä halua kokeilla sitä. Koska en näe siihen mitään syytä.
 

Yhteistyössä