vihaan tätä elämää.....

...ainakin välillä.. taas tänä aamuna aivan liian usein toistuva juttu, oon "saanu" heräillä yöllä vauvan kans, aamulla aivan puhki, en jaksais tehdä mitään muuta kuin maata ja unelmoin nukkumisesta, mutta pakko nuo lapset on hoitaa ja tehdä kotityöt...sit jään tänne kotiin ku mies menee töihin ja vollotan joka välissä vaan sitä ku oon nii poikki!!!! välil vihaan tätä koko elämää, ei mitää muuta ku kotitöitä ja lastenhoitoa, miehen kans ei seksi kiinnosta, no eihän siihen olis edes aikaakaan...pääsen kyl omiin harrastuksiin mut silti väsyny!!! ei nekää paljo auta tässä kamalassa paineessa. joku valitti kotitöistä, sama homma. jälkiä korjataa, miehen ja lapsien, vuoronperää...miks tuntuu et on vaa pilannu elämänsä, ei olis pitäny edes varmaa tehdä lapsia ja elää vaa yksin. olis helpompaa.. kyl mä noita tietenkin rakastankin, mut ahdistaa tää elämän raskaus, ja tuntuu ettei ikinä helpota...lapset pian 2v ja toinen 5kk....

 

Sähköposti ossa?!....ajatuksia täälläkin....

 

millai saat mun s-postiosotteen?? en haluu sitä tänne kaikkien näkyvii..tai laita omas, ni vastailen sit..nyt selvitty jo aamupalasta, huoh..kai se tästä sit taas, yks tuiki tavallinen arkipäivä joskus taas iltaan mennessä saadaan elettyä..... :/

 

voisitko rekisteröityä?laittaisin ykstyisviestiä...

 

Luulin että olen itse jo kirjottanu tänne, niin samanlainen oli tarina. Paitsi että mulla lapset 3 v ja toinen 3 kk. Ja ajattelen kanssa että koko elämä on pilalla ja olen helvetin huono äiti, ei olis pitäny koskaan kakaroita hommata. Mulla ei edes ole mitään harrastuksia, enkä käy missään ilman noita kiljuvia kakaroita. Eikä sekuntiakaan ole omaa rauhaa ikinä, eikä kahden keskistä aikaa miehen kanssa. En kans tiedä kuinka kauan tätä kestän pimahtamatta lopullisesti.

 

Asutteko sellaisessa paikassa, että voisitte laittaa edes toisen lapsista puistotädille tai kunnan tai seurakunnan kerhoon muutamaksi tunniksi päivässä? Tai jonkun tutun kanssa sopia muutaman päivän viikossa, jolloin vanhempi lapsi vois mennä heille leikkimään?

Miehen kanssa on kanssa syytä ottaa puheeksi väsymyksesi ja oman ajan ja levon tarpeesi. Kyllä aikuinen mies tollasen asian ymmärtää. Toiset miehet tosin on sitä mieltä, että heidän pitää saada mennä iltaisin omille menoilleen, kun muija on koko päivän 'vain' kotona ja hän raataa töissä... Jos ei puhe auta, niin sitten vaan ulkopuolista apua hakemaan rohkeasti.

Olette hyviä äitejä, mutta liian väsyneitä! Vain levolla saa voimia!

 

Muistan omalla kohdallani kun ajattelin, että kasvaakohan noi lapset ikinä? Aina ovat jaloissa. Mulla oli silloin neljä alle kouluikäistä. Vaan kun lapsi toisensa perään aloittaa koulun, vuodet menevät hujauksessa ja helpottaa. Esikoiseni lopetti nyt lukion ekan luokan, toinen kasin, kolmas viitosen ja neljäs tokan luokan. Nyt on jo hetkiä kun olen aivan yksin kotona. Silloin kun lapset olivat pieniä ja tuota voivottelin, yksi ystäväni sanoi, että kun lapset on pieniä on murheetkin pieniä ja kun lapset on isoja on murheetkin isoja. En kyllä täysin allekirjoita tuota. Tai sit mulla on ollut onnea kun tyttäreni eivät pyöri kadulla ja kylillä.
Mut koita levätä aina kun on mahdollisuus. Eikö miehesi voi joskus valvoa esim. viikonloppuna vauvan kanssa että saisit yön nukkua? Tsemppiä ja voimia sulle kovasti!

 

Hmm...eipä juuri paljoa nyt sinua lohduta, mutta aika kun kuluu ja väsymys helpottaa, alkaa ehkäpä työt, niin kyllä se pikkuhiljaa siitä. Minulla on viisi lasta, kotona olen ollut nyt yhtäkyytiä jo kuutisen vuotta...kun kuopus syntyi, olin aivan totaalisen puhki!! Väsytti, mikään ei kiinnostanut, aamuisin ei meinannut ylös päästä ja itku tuli aivan mitättömistäkin asioista, ilman syytäkin :/

Yksi mikä tekee hyvää, on aika kahdenkesken miehen kanssa, ihan vaikka iltakävelylle rauhassa ilman lapsia. Pikkuhiljaa alkaa löytää iloa taas parisuhteeseenkin...meilläkin oli pitkät ajat seksitöntä; kun aikaa olisi ollut, ei olisi vähempää voinut kiinnostaa!!! :ashamed:

Etsi jotain uutta päiviisi; äiti-lapsi kaveri jonka kanssa ulkoilla ja kahvitella, jutella! Tiedän ettei helppoa, mutta kannattaa yrittää. Auttaa kummasti kun voi jakaa ajatuksiaan "livenä" toisen äidin kanssa

Iloa kesään!!

 

\

...ainakin välillä.. taas tänä aamuna aivan liian usein toistuva juttu, oon "saanu" heräillä yöllä vauvan kans, aamulla aivan puhki, en jaksais tehdä mitään muuta kuin maata ja unelmoin nukkumisesta, mutta pakko nuo lapset on hoitaa ja tehdä kotityöt...sit jään tänne kotiin ku mies menee töihin ja vollotan joka välissä vaan sitä ku oon nii poikki!!!! välil vihaan tätä koko elämää, ei mitää muuta ku kotitöitä ja lastenhoitoa, miehen kans ei seksi kiinnosta, no eihän siihen olis edes aikaakaan...pääsen kyl omiin harrastuksiin mut silti väsyny!!! ei nekää paljo auta tässä kamalassa paineessa. joku valitti kotitöistä, sama homma. jälkiä korjataa, miehen ja lapsien, vuoronperää...miks tuntuu et on vaa pilannu elämänsä, ei olis pitäny edes varmaa tehdä lapsia ja elää vaa yksin. olis helpompaa.. kyl mä noita tietenkin rakastankin, mut ahdistaa tää elämän raskaus, ja tuntuu ettei ikinä helpota...lapset pian 2v ja toinen 5kk....

AIVAN kuin äitiyslomatarinani.Olin aivan puhki ja rikki siitä jatkuvasta paasaamisesta,vuoronperään lasta ja miestä.Omia juttuja mies jopa PATISTI tekemään mutta kun EI RIITTÄNYT ENERGIA taikka voimat mihinkään hillumiseeen,tosiaan olisi riittänyt kun olisin vaikka yhden vkonlopun saanut olla yksin JA NUKKUA ja levätä omissa oloissani,niin olisin ollut kuin toinen ihminen.Podin myös huonommuutta äitinä juuri kun olin niin poikki ja mietin muutaman kerran etten kestä perhe-elämää jos se tämmöistä on!Olin niin kiinni siinä arjessa vain ja samoissa asioissa aamusta iltaan ,että mökkihöperöksi tuli.Ja juuri yöheräämiset ja muu stressi mitä lapsi tuo tullessaan (kaiken ihanuuden ohella)Kun se ei ole vain sitä ihanuutta päivästä toiseen.Vaikka olin aivan hulluna rakastunut ja rakastin lastani ja miestäni niin tunsin suurta riittämättömyyttä,kun en kokoaikaa jaksanutkaan olla pirteä ja touhukas ja nauravainen äiti.Lähinnä masennuksen vallassa meni äippäloma.Haikea oli erota lapsesta ,laittaa päiväkotiin ja aloittaa työt.Mutta silti huomaan ,että parempi näin koska voimani ovat pikkuhiljaa palautumassa ja samaten elämänhaluni.Enkä pidä itseäni enää ihan "huonona äitinä"koska tiesin että olin vain niin tolkuttoman väsynyt kaikkeen JNE.Mieheni ei tajunnut tilannetta ,tunsin että hän ei välitä eikä tue.Vasta jälkeenpäin hänkin on ymmärtänyt kuinka masentunut olin,ja on pahoillaan ettei tarpeeksi voinut tukenani silloin olla(oli paljon töissä)Meillä on aina muutenkin ollut siinä mielessä vaativa lapsi ,että on vauvasta saakka tarvinnut hirveästi huomiota eikä osaa yksin missään oikein olla."jaloissa"pyörii aina.Kultainen ihana höpönassu.Mutta voimat ovat joskus rajalliset.Toivottavasti ajanmyötä sinulla helpottaa,itselleni auttoi vain aika (vieläkään ei aivan selvillä vesillä)ja se että puhuin vihdoin avoimesti ja tasan tarkaan miltä minusta tuntuu miehelleni.HÄn sitten vakuutti minulle ,että hyvä äiti ja puoliso olen jne.Noita sanoja kun ei kuule niinkuin kaipaisi naisena usein.Että on jossakin arvostettu eikä vain "piika" ja "äiti"kotona.Saatoin eksyä vähän sivupoluille tarinassani.Mutta sinällään kosketti ,koska ihan samaa koin ja tunsin ollessani lapseni kanssa kotona.Töihin paluu auttoi ja antoi perspektiiviä siihen kotielämään jne.VOIMIA TOIVOTAN ja puhu miehellesi ,kerro täysin mikä sydäntäsi painaa :/ ?

 

poikki olen minäkin ja kärsin masennuksesta. silti aattelen että lapset on niin vähän aikaa pieniä, yritän nauttia vauva-ajasta niin paljon kuin se mulle on mahdollista. ja jo siitä saa olla onnellinen että lapset on saaneet olla terveitä, monilla lapsilla kun on vakaviakin sairauksia
älä vaadi itseltäsi liikoja, tee vaan välttämättömät. mieti iloisia asioita, mieti että asiat voisi olla paljon huonomminkin. Lapset antaa myös paljon.

 

mä olen sitä mieltä että pääsyy ei olekkaan se että on perustanut perheen, on saanut lapsia, vaan nykyajan vaativa ja kiireinen ilmapiiri, ihmisten välinpitämättöyys toisia kohtaan, ihmisillä on nykyään paljon paineita ja ongelmia (taloudellisia ja henkisiä) jne. elämä ei ehkä ole tasapainossa ja oma mielikin siihen reagoi. sitten masennus on lisääntynyt ja muut mielenterveyden ongelmat, ne vie voimia. silloin täytyy hakea apua ja sitä myös saa. masenus on sairaus siinä missä muutkin. kun apua saa, olo paranee ja pystyy paremmin nauttimaan elämästä.

joillain on ehkä kadonnut mielestä se mikä on todella tärkeää elämässä, lapset on tulevaisuus ja rakastamme lapsiamme, keskitytään heihin. perhe on todella tärkeä, se on elämän perusta.

voimia sulle ja hae apua tilanteeseesi. elämä on tarkoitettu nautittavaksi ja kun saat apua pystyt nauttimaan lapsistasikin =)

 

Mulla oli vähän aikaa sitten jotain samantapasia tuntemuksia, koska stressasin tekemättömistä kotitöistä ja lapsia ois pitäny käyttää ulkona jne, vaik oli itse ihan väsynyt kuopuksen tuoman univelan vuoksi.
Mut sit vaan päätin että nyt loppu stressaaminen: herään aikaisin jos siltä tuntuu ja nukun pitkään jos lapset vaan antavat.
Pesen pyykkiä, siivoan ja teen muita kotitöitä omien voimien mukaan. Silloin kun ei huvita, niin turha väsyttää itseään jo pelkällä ajatuksella 'pitäs tehdä jotain'.
Ja pikku hiljaa stressaamatta on päivät alkaneet sujua. Pyykkivuori pienenee vaikkei pesisi kuin koneellisen joka toinen päivä.
Ja jos jossain sattuu olemaan pölypalloja niin mitä sitten, eihän meillä juuri kukaan käy.
Ja aina voi vedota sanontaan 'jos koti on sotkuinen niin lapset on hoidettu hyvin'.

Neuvoksi siis: Älä stressaa turhista, hetki kerrallaan! =)

 

No kyllä jokainen äiti-ihminen on pienten lasten kanssa ajoittain yliväsynyt, masentunut tms. Mutta itsehän me tavallaan soppamme keitämme. Ota kaikki hoitoapu vastaan ja kisko miestä niskasta!