Y
"yksinäinen"
Vieras
Olen ollut naimisissa vasta lyhyen ajan, mutta vihaan jo tätä elämää.
Luulin, että olen onnellinen mieheni kanssa. Olin ihan väärässä. Heti, kun astelimme avioon, on kaikki päin peetä. Siltä tuntuu.
Riitelemme usein. Olen suurimman osan ajasta vihainen ja väsynyt ja tunnen itseni täysin ulkopuoliseksi mieheni elämässä. Olen äärettömän yksinäinen. Minulla ei ole ystäviä tai kavereita, vain mieheni ja sukulaiseni. Miestä ei kiinnosta minun jutut, ainakaan tarpeeksi. Voisin olla onnellinen näissä vähäisissä ihmissuhteissa, jos ne kaikki olisivat edes mukavia ja hyviä ja tuntisin oloni hyväksytyksi.
Vastikään kävin läpi vahvasti omaan identiteettiini liittyvän asian ja kun kysyin mieheni mielipidettä siihen liittyen, ei tule mitään vastausta. Sanoin, että tuntuu pahalta kun häntä ei kiinnosta ja haluaisin hänen ottavan siihen edes vähän osaa. Ei mitään vastausta siihenkään.
Minä yritän kuunnella ja välittää ja kysyä, muistan miehen mieluisat asiat ja yritän yllättää hänet usein. Sanon, että olisi kiva jos hän tekisi joskus minulle samoin. Ei mitään.
Kerron, että olen yksinäinen. Hän lähtee harrastuksiinsa viikonlopuksi.
En oleta, että mies istuisi kuuntelemassa minua päivät pitkät, mutta hänen halukkuutensa pitää minut osana elämäänsä tuntuu kadonneen. Ennen hän oli kiinnostunut ja vietti kanssani paljon aikaa.
En ole täydellinen, teen virheitä enkä aina jaksa minäkään muistaa miehen sanoja, mutta yritän parhaani. Olemme sopineet että yritämme. Tuntuu vain ettei hän tee mitään.
Otin osaa hänen harrastukseensa, annoin hänen opettaa ja hankkia minulle välineet ja tein kaiken parhaani mukaan vaikka en ole aiemmin pitänyt "lajista". Nyt se on minustakin kivaa ja uskoin että onni tulisi sitä kautta; ehkä mieskin olisi valmis kokeilemaan jotain rajojensa ulkopuolella tai edes keskustella kanssani omista jutuistani. Mutta ei. Hän on tyytyväinen että otan osaa hänen elämäänsä eikä koe että hänen tulisi tehdä samoin, uskoisin. Siltä se vaikuttaa.
Aina riidellessä hän nostaa esiin kaikki pahimmat haavani, ne asiat joista syytän itseäni päivittäin muutenkin. Normaalissa ilmapiirissä ne asiat ovat hänelle ok ja hän hyväksyy ne, mutta riidellessä olenkin mitätön ja huono juuri niiden takia.
Vaikka annankin vain oman versioni asioista ja mies luultavasti muistaa enemmän mieluisia tekemiään asioita, onko oikein että tunnen näin lähes jatkuvasti? Hyvinäkin hetkinä ajattelen että "no, en ihan vielä lähde". En tiedä jaksanko itse enää rakastaa kun se on tällaista kamppailua kokoajan.
Mies on hyvä isä ja käytännössä kelvollinen elinkumppani, mutta se yhteys, joka meillä oli alussa, on hävinnyt. En tiedä voinko ylläpitää tätä kulissia ja rajoittaa itseni elämään tällä tavalla.
Eron ajattelukin tuntuu hirveältä: lapsen tapaamiset ja sukulaisille selittely ja miehen luultavasti hyvin vaikea katkeruus ja riidat sen yhteydessä. Olis helpompi vain kuihtua pois tai kadota jonnekin..
En mä tiedä miksi tänne kirjoitan. On pakko saada näitä ajatuksia jonnekin
Luulin, että olen onnellinen mieheni kanssa. Olin ihan väärässä. Heti, kun astelimme avioon, on kaikki päin peetä. Siltä tuntuu.
Riitelemme usein. Olen suurimman osan ajasta vihainen ja väsynyt ja tunnen itseni täysin ulkopuoliseksi mieheni elämässä. Olen äärettömän yksinäinen. Minulla ei ole ystäviä tai kavereita, vain mieheni ja sukulaiseni. Miestä ei kiinnosta minun jutut, ainakaan tarpeeksi. Voisin olla onnellinen näissä vähäisissä ihmissuhteissa, jos ne kaikki olisivat edes mukavia ja hyviä ja tuntisin oloni hyväksytyksi.
Vastikään kävin läpi vahvasti omaan identiteettiini liittyvän asian ja kun kysyin mieheni mielipidettä siihen liittyen, ei tule mitään vastausta. Sanoin, että tuntuu pahalta kun häntä ei kiinnosta ja haluaisin hänen ottavan siihen edes vähän osaa. Ei mitään vastausta siihenkään.
Minä yritän kuunnella ja välittää ja kysyä, muistan miehen mieluisat asiat ja yritän yllättää hänet usein. Sanon, että olisi kiva jos hän tekisi joskus minulle samoin. Ei mitään.
Kerron, että olen yksinäinen. Hän lähtee harrastuksiinsa viikonlopuksi.
En oleta, että mies istuisi kuuntelemassa minua päivät pitkät, mutta hänen halukkuutensa pitää minut osana elämäänsä tuntuu kadonneen. Ennen hän oli kiinnostunut ja vietti kanssani paljon aikaa.
En ole täydellinen, teen virheitä enkä aina jaksa minäkään muistaa miehen sanoja, mutta yritän parhaani. Olemme sopineet että yritämme. Tuntuu vain ettei hän tee mitään.
Otin osaa hänen harrastukseensa, annoin hänen opettaa ja hankkia minulle välineet ja tein kaiken parhaani mukaan vaikka en ole aiemmin pitänyt "lajista". Nyt se on minustakin kivaa ja uskoin että onni tulisi sitä kautta; ehkä mieskin olisi valmis kokeilemaan jotain rajojensa ulkopuolella tai edes keskustella kanssani omista jutuistani. Mutta ei. Hän on tyytyväinen että otan osaa hänen elämäänsä eikä koe että hänen tulisi tehdä samoin, uskoisin. Siltä se vaikuttaa.
Aina riidellessä hän nostaa esiin kaikki pahimmat haavani, ne asiat joista syytän itseäni päivittäin muutenkin. Normaalissa ilmapiirissä ne asiat ovat hänelle ok ja hän hyväksyy ne, mutta riidellessä olenkin mitätön ja huono juuri niiden takia.
Vaikka annankin vain oman versioni asioista ja mies luultavasti muistaa enemmän mieluisia tekemiään asioita, onko oikein että tunnen näin lähes jatkuvasti? Hyvinäkin hetkinä ajattelen että "no, en ihan vielä lähde". En tiedä jaksanko itse enää rakastaa kun se on tällaista kamppailua kokoajan.
Mies on hyvä isä ja käytännössä kelvollinen elinkumppani, mutta se yhteys, joka meillä oli alussa, on hävinnyt. En tiedä voinko ylläpitää tätä kulissia ja rajoittaa itseni elämään tällä tavalla.
Eron ajattelukin tuntuu hirveältä: lapsen tapaamiset ja sukulaisille selittely ja miehen luultavasti hyvin vaikea katkeruus ja riidat sen yhteydessä. Olis helpompi vain kuihtua pois tai kadota jonnekin..
En mä tiedä miksi tänne kirjoitan. On pakko saada näitä ajatuksia jonnekin
