Vauvojen eroahdistuksesta.

[Moi!]

Olen kolmen lapsen äiti. Tällä kokemuksella voin sanoa, että vauvojen eroahdistus on hyvin eritasoista, yksilöllistä.

Esikoiseni jatkoi itkemistä aina niin kauan kuin nukahti tai ehdin paikalle, jolloin rauhoittui välittömästi. Liikuin vauvavuotena 10-15 min päässä kodista ja mies soitti minut aina paikalle, kun itku alkoi. Päätettiin tehdä näin, kun olin kerran ollut hieman kauempana ja vauva itki silloin äänensä käheäksi noin 30 min ennenkuin ehdin kotiin.

Toinen lapsi ei ahdistunut erosta ollenkaan. Kävin yksin lähikaupassa heti synnytyssairaalasta kotiuduttuani ja laajensin liikkumaalaani, kun isä pärjäsi hänen kanssaan vallan mainiosti myös illalla. Laittoi vauvan myös nukkumaan.

Kolmas lapsemme, nyt 2 kk ikäinen, lienee samanlainen kuin esikoinenkin. Elän toivossa, että vihdoin 1 v paikkeilla hänkin pärjäisi kauemmin isänsä seurassa.

Isää on yritetty totuttaa aina alusta asti toiseksi hoitajaksi kaikille lapsillemme, mutta aina se ei vaan tunnu onnistuvan samalla tavalla.

2 kk:n seuraa minua kuin hai laivaa. Jos esim kaupassa olen poissa hänen silmistään hetken, niin alkaa itku, joka rauhoittuu heti kun näkee minut. Isän naama ei rauhoita samalla tavalla. Illalla voi maata tyytyväisenä isänsä rinnan päällä kyllä. Nuorin lapsista nukahtaakin helposti pinnasänkyyn, kun hänet sinne vaan vie hieman väsyneenä. Nukkuu hyvin yöllä ja päiväunetkin ovat pitkiä, mutta kun äiti halutaan nähdä, niin sen on tapahduttava heti. Rintaa on tottunut saamaan ilman, että tarvitsisi hermostua itkuun asti.

 

[Sara]

Niin mä oon miettinyt näitä kommentteja täällä palstalla, kun kauhistellaan, jos jätetään pieni, alle vuoden ikäinen lapsi hoitoon ja sanotaan, että vauva saattaa traumatisoitua ja vaikka mitä. Ymmärrän sen, jos vauva selvästi pelkää ja on itkuinen hoidossa, ettei silloin ole hyväksi vauvalle viedä hoitoon laisinkaan. Mutta jos vauva on tyytyväinen ja jokeltelee ja hymyilee hoitajalle, niin onko se silloinkin huono homma?

 

[Ymmärryksensydän]

mulla oli esikoinen hoidossa ja yökylässä alta vuoden ikäisenä varmaan 30 kertaa. Nyt on kuopus 7kk eikä ole ollu kuin isänsä kanssa 10 tuntia ilman minua. Muille ei voi jättää. Minuutti vieraan sylissä ja huutaa niin kuin henkeä vietäis.

Eli mielestäni vauvan, joka viihtyy muidenkin kuin äidin kanssa, voi jättää hoitoon, eikä saa mitään traumoja. Mutta vauvaa, joka ahdistuu suunnattomasti, ei ehkä kannata jättää!

 

[Mietitääs näin päin]

Jättäisitkö itkevän kouluikäisen yökylään tai hoitoon? Jos tietäisit ettei itku laannu ja suru on musertava.

Ei vauva ole sen kummempi heittopussi kuin isompikaan. Kaikki ovat omia yksilöitään ja jokaista pitää kohdella sen mukaan.

 

[MorbidMama]

Niin mä oon miettinyt näitä kommentteja täällä palstalla, kun kauhistellaan, jos jätetään pieni, alle vuoden ikäinen lapsi hoitoon ja sanotaan, että vauva saattaa traumatisoitua ja vaikka mitä. Ymmärrän sen, jos vauva selvästi pelkää ja on itkuinen hoidossa, ettei silloin ole hyväksi vauvalle viedä hoitoon laisinkaan. Mutta jos vauva on tyytyväinen ja jokeltelee ja hymyilee hoitajalle, niin onko se silloinkin huono homma?

Jep. En mäkään olisi jättänyt lapsiani hoitoon jos olisivat poteeneet vaikkapa ap:n kuvailemaa eroahdistusta. Mutta kaikeksi onneksi yhdellekkään kolmesta lapsestani ei ole tehnyt tiukkaa jäädä hoitoon, vauvanakaan.

 

[vieras]

Ei olisi tullut mieleenikään jättää meidän vauvaa kenenkään muun hoiviin. Itkua olisi piisannut ja vauva ollut aivan järkyttynyt erosta. Ehtiihän sitä myöhemmin omille menoilleenkin.

 

[Hmmm]

Isää on yritetty totuttaa aina alusta asti toiseksi hoitajaksi kaikille lapsillemme, mutta aina se ei vaan tunnu onnistuvan samalla tavalla.

Ajatteletteko te kaikki täällä tosiaan, että isä on joku hoitaja, statisti, omassa perheessään? Meillä isä on aivan tasavertainen vanhempi kuin äitikin. En kanna mitään kultaista kruunua vaikka 4 lasta olen kantanut ja synnyttänyt. Isä ottanut meillä roolinsa vanhempana heti. Eroahdistusta on ollut, ja minusta se on erittäin imartelevaa, ei rasittavaa yhtään!

 

[Jellonainen]

Isää on yritetty totuttaa aina alusta asti toiseksi hoitajaksi kaikille lapsillemme, mutta aina se ei vaan tunnu onnistuvan samalla tavalla.

Ajatteletteko te kaikki täällä tosiaan, että isä on joku hoitaja, statisti, omassa perheessään? Meillä isä on aivan tasavertainen vanhempi kuin äitikin. En kanna mitään kultaista kruunua vaikka 4 lasta olen kantanut ja synnyttänyt. Isä ottanut meillä roolinsa vanhempana heti. Eroahdistusta on ollut, ja minusta se on erittäin imartelevaa, ei rasittavaa yhtään!

Kuten sanoit, aina se isän tasa-arvoisuus ei toteudu vaikka kuinka yrittäisi. Silloin hoitajat eivät ole vauvan silmissä tasa-arvoisia, ja minusta vauvankin "mielipidettä" pitäisi mahdollisuuksien mukaan kunnioittaa. Eli jos eroahdistuskautena itkee äidin perään eikä isä kelpaa, niin sitten äiti on vauvan kanssa ellei ole jotain todella pakottavaa.

 

[Moi!]

"Hoitaja" sanalla ei ole minun kielenkäytössäni mitään erityistä arvolatausta. Lapsia hoidetaan joko itse tai viedään hoitoon, mutta minä olen (koti)äiti ja samalla lapselleni hoitaja tai vanhempi tai mitä nyt milloinkin ÄITI.

Ap

 

[Moi!]

Isän tasa-arvoisuus ei tosiaankaan toteudu, vaikka miten yrittäisi. Imetyksestä en esim ole valmis luopumaan lapsen saaman "rintaedun" vuoksi tasa-arvoa tavoitellakseni. Toki minä olen enemmän kolmen lapsemme kanssa tekemisissäkin, kun isä on meidän perheessä se ansiotyössä käyvä aikuinen ja kaikki lapset ovat kotihoidossa. On kuitenkin etuoikeus, että saan itse olla enemmän lastemme kanssa kuin mieheni.

Ap