Vauvakuume vaikeassa elämäntilanteessa

Huokaus, piti alkaa kirjoittaa tänne, onko muilla vastaavaa kokemusta ja miten olette vauvakuumeenne kanssa pärjänneet.

Sain kolmannen lapseni syksyllä ja vauvakuume nousi heti synnytyksen jälkeen. Puhuttiin miehen kanssa neljännestä (mieskin halusi). Sitten kaikki meni päin p:tä: mies petti ja ilmoitti haluavansa erota. (siis ihan oikeasti: mikä noita miehiä vaivaa! Sanotaan toista, mutta tarkoitetaan jotain aivan muuta.)

Eroprosessi on sen verran kesken, etten tiedä miten käy, mutta vauvakuume ei ota laantuakseen. Ikää minulla on 38, joten en tässä voi alkaa kovin odottamaan uutta elämäni rakkautta, jos vielä lapsia haluan.

Miten vauvakuumeen kanssa voi elää, kun johan tässä järkikin sanoo, että mahdollisuudet neljänteen on huonot, enkä tähän elämäntilanteeseen tiedä kannattaako lapsia tehdäkään.

Mutta sydän tahtoo mitä tahtoo... Siihen asti yritän ahkerasti sylitellä nuorinta, vaikka mieli onkin raskas, kun ajattelen, että hän on sitten se minun viimeinen...

 

Näin ulkopuolisena on hyvin helppo tulla sanomaan, että laitat sen vauvakuumeen syrjään ja annat itsellesi ja lapsillesi aikaa toipua erosta.. Sen kuumeen kanssa pystyy kyllä varmasti elämään kun koettaa ajatella järkisyitä, tuo tilanne kun tuskin ainakaan korjaantuu sillä vauvalla ja jos ette eroakaan niin paremmin aikaa koota taas kaikki kasaan ilman sitä että neljäs. Kuitenkin jossain vaiheessa jonkun on oltava se viimeinen.

Voimia, pettäminen on kyllä sellanen paska teko, jota en itse ikinä anna anteeksi

 

En tiedä lohduttaako tämä, mutta asiat voivat mennä mallilleen ihmeen nopeastikin... Minä olen sekä teoriassa että omasta kokemuksestanikin sitä mieltä ettei meidän naisten pidä tyytyä mihin tahansa, vaan meillä on oikeus päättää millaisen elämän haluamme ja lähteä sitä kohti! Pidän täysin mahdollisena että jos vaan tiedät mitä haluat ja uskot itseesi, ehdit kyllä vielä saada mitä haluat ennen kuin olet liian vanha. Täytyy vaan lakata tekemästä kompromisseja oikeasti tärkeissä asioissa, sillä jos ei enempää pyydä, ei hyvin todennäköisesti enempää saakaan. Jos vaan olet sinut itsesi kanssa, vedät kyllä puoleesi sen mitä tarvitset!

Minäkin olen eronnut nainen ja elin yksin kahden lapseni kanssa. Silti löytyi uusi uljaampi mies ja menimme naimisiin 7 kk siitä kun oltiin ekan kerran chatittu netissä ja 5 kk siitä kun tavattiin ekan kerran kasvotusten. Nyt meille on tulossa yhteinen lapsi, vaikkei siitä ekasta chatista ole vielä kolmeakaan vuotta, ja olisi ehkä tullut jo aikaisemmin mutta asuttiin aiemmin liian ahtaasti. Luulen että avainjuttu oli tässä että sekä minä että mies tiedettiin mitä halutaan ja mitä ei haluta, ja pysytään periaatteissamme. Jos periaatteita ja selviä päämääriä ei ole, ihminen on herkästi sellainen kuin mies josta olet eroamassa, eli voi muuttaa koko ajan mieltään tai pettää.

 

Sen verran minäkin voin kokemuksesta kertoa, että jäin odottamaan tuota keskimmäistä yksin. Helppoa se ei ollut ja jos oisin tiennyt, että mies lähtee kävelemään pian plussan jälkeen olisin valinnut toisin enkä olisi edes lähtenyt yrittämään toista. Vaikka kovasti halusin.. niin hehkeää se yksin olo ei kuitenkaan ole.

Tapasin minäkin 3v tuon eron jälkeen uuden miehen, jonka kanssa jaan elämäni edelleen. Yhdessä ollaan oltu reilu 4v ja ensimmäinen yhteinen lapsi täyttää keväällä 2v. Joten mahdollista on löytää se uusi rakkaus, mutta en lähtisi hötkyilemään ja kiirehtimään vain sen takia, että vauvakuume painaa päälle.
Mun piti saada se oma aikani olla ihan vain yksin, ilman suhdetta.