No eihän mies tai nainenkaan välttämättä tiedä suhdetta aloittaessaan mikä tulee olemaan "lopullinen" asenne lapsilukua kohtaan. Minusta se on vähän tyhmä kysymys suhteen alussa...
En minäkään tiennyt tästä suurperhe haaveestani ennenkuin meillä oli kaksi lasta. Silloin se ajatus kirkastui pikku hiljaa, että tahtoisin niin kovasti vielä perhettä kasvattaa, jos mies ja Luoja vain sen suo.
Meilläkin mies oli kahden ensimmäisen jälkeen aikalailla ehdoton, että se on nyt tässä meidän perhe. Sinnikäs sissi kun olen, miehen pää on käännetty onneksi monta kertaa. Näin jälkeenpäin ajateltuna, sen näkee heikkonäköisempikin että mieskin nauttii tästä isosta perheestä (lukuunottamatta niitä huonoja päiviä väsyneenä...). Ei elämä ole ruusuilla tanssimista, mutta onnellinen olen siitä, etten antanut periksi ja kiitollinen että toiveeni on kuultu.
Meillä miehellä ei ollut kokemusta isosta perheestä. Kaikki on ollut opettelua hänelle (tottakai minullekin, mutta minä olen isommasta perheestä lähtöisin). Pikku hiljaa kun jaksoin puhua, puhua, puhua (ja välillä jopa haastoin riitaakin...) asiasta, mieskin lämpeni ajatukselle isommasta perheestä. Lapsi kerrallaan.
Tottakai kuuntelin myös miehen perusteluja ja myönnän että viskoin sekaan mielestäni hyviä vasta-argumentteja. Avioliitossa tulee eteen hetkiä, jolloin pitää tehdä kompromisseja. Eihän se sitä tarkoita, että tässä asiassa aina tehtäisiin niinkuin mies sanoo. Kyllä miehen pitää myös kuunnella vaimoa. Meillä ainakin asiat ovat menneet sillä tavoin, että kumpikin tulee joskus puolitiehen vastaan. Lapsiluku asiassa kompromisseja on hankala tehdä, mutta kyllä sopu on löytynyt.