Vauva ja ystävät?

[Mitä tapahtui?]

Miten teille on käynyt ystävyyssuhteiden, kun olette saaneet lapsen - siis miten erityisesti lapsettomien kanssa on ystävyys säilynyt? Koin äsken järkytyksen, kun tajusin, että ystäväpiirimme lapsettomat eivät nykyään kutsu meitä lapsen saaneita mihinkään. Meidät on vähän kuin suljettu ulos kaveriporukasta, enkä tiedä, miksi. Saan itse lapsenvahdin aina kun tarvitsen, enkä puhu lapsestani koko aikaa. Vaikka äippälomalla olenkin,minulla on myös muuta elämää ja töitäkin sen verran teen, että olen ihan selvillä tämän maailman menosta. En ole unohtanut kenenkään merkkipäiviä tai elämän tärkeitä juttuja enkä hengaile vain muiden perheellisten kanssa. En voi mitenkään olla niin itsekeskeistä, tylsää tai muuten huonoa seuraa, että se selittäisi sen, miksi monen vuoden ystävyys ja kaveruus näyttää väljähtyneen.

Mua varoitettiin tästä ilmiöstä, mutten tahtonut uskoa. No, nyt sitten uskon, kun mut kutsuttiin juhliin, ja huomasin olevani ainoa meistä, jolla on lapsia ja joka oli paikalla. Muita ei oltu edes kutsuttu, ja minutkin vahingossa. Aika kurjaa.

 

[niinsevaanon]

Todennäköisesti sua silti pidetään rasittava mammamaahan kadonneena ex-ystävänä.
On vaan hyväksyttävä, että ainakin osa kavereista on ns. elämänvaihekavereita, joiden kanssa tiet erkanavat esim. juuri siinä vaiheessa, kun joku mammautuu ja toinen jatkaa itsenäistä kenties menevääkin elämää.

 

[parempi noin]

Ole iloinen, että sulla on kuitenkin vauva ja perhe ja mammakaverit vaikkei perheettömiä kavereita enää kiinnostaisikaan tavata sinua. Sinkku, jonka kaverit hylkäävät yksi toisensa jälkeen pariuduttuaan ja perheellistyttyään, jää ihan totaalisen yksin.

 

[näinpäin]

Tollaiseen mä en ole törmännyt,mutta sellaiseen olen että kaveri sai lapsen jonka jälkeen kaverit unohtui.Ei enää kiinnostanut muu kuin vauva eikä kavereiden soittoihin tai viesteihin tarvinnut vastata.

 

[dfggf]

Minä olen saanut uusia ystäviä lasten kautta. Työkaverini sai samana kesänä kanssani esikoisensa. Ennen olimme vain hyvänpäivän tuttuja, mutta nyt olemme hyviä ystäviä ja vierailemme toistemme luona. Samoin leikkipuistoista ja perhekerhoista löytyy uusia tuttavia, jotka ovat samassa elämäntilanteessa.

 

[tytön äiti]

No täytyy sanoa ihana samaa että ihmetyttää moinen ilmiö! Useat (eivät onneksi kaikki) lapsettomat ystäväni ovat karsineet itsensä kaveripiiristäni. Tämä on todella surullista koska kyllä mä ainaskin kaipaan muutakin jutustelua kun vauva-aiheita. Myös kutsut kaikkiin tilaisuuksiin ovat vähentyneet eikä anneta mahdollisuutta tulla käymään kekkereillä edes alkuillasta lapsen kanssa. Meidän lapsi ei ole edes mikään riiviö/huutava kakara mutta ilmeisesti ei vaan sovi lapsettomien kuvioihin.

Mietin sitä miten pitäisi sanoa tilanteessa kun lapsettomatkin ovat lapsensa saaneet ja jos/kun ottavat yhteyttä... Viitsiikö puheluun edes vastata? Tai sitten nuo ovat juuri noita edellä mainittuja elämänvaihekavereita

 

[tervetuloavaan]

Kyllä mun lapsen saaneet ystävät ovat edelleen todella tervetulleita yhteisiin illanistujaisiin yms. ja onneksi ymmärtävät, että kutsu koskee vain heitä, eikä vauvoja.
Vauvanihailutapaamiset on sitten erikseen päiväsaikaan

 

[Ap.]

Parempi noin; sehän se, kun itse en ole valikoinut ystäviäni heidän elämäntilanteensa mukaan, niin koen että minua on kohdeltu tosi epäreilusti. En ikinä ole oikein ymmärtänyt, miksi esimerkiksi vain parit seurustelisivat keskenään - minulle miehen kaverien kumppanit on vaan tuttuja, mut ystävät on ystäviä, olivat sitten sinkkuja, perheellisiä jne. Minähän pidän heistä ihmisinä, persoonina, enkä siksi, mikä heidän yhteiskunnallinen statuksensa on.

Mut, kai se sitten täytyy hyväksyä, että elämän murrosvaiheissa ystäväpiirikin menee uusiksi. Totta kai lapsen kautta saa paljon uusia tuttuja, ja ystäviäkin, mut en halua rakentaa sosiaalista elämääni sen varaan, että olen äiti, koska se on vaan yksi osa, joskin tärkein osa, mun elämästä.

Sitäkin kyllä olen miettinyt, että tällä hetkellä tuossa kaveriporukassa lapsettomuus on kipeä aihe monelle parille. Vain yksi on vapaaehtoisesti ja tyytyväisesti lapseton, muilla on se tilanne, että toinen haluaisi lapsia, toinen ei, ja tiedän että siitä on monet itkut itketty ja tapeltu baari-iltojen jälkeen julkisestikin. Ehkä se sitten vaikuttaa tähän suhtautumiseen.

 

[vinkkiä kehiin]

kyllä mä ainaskin kaipaan muutakin jutustelua kun vauva-aiheita. Myös kutsut kaikkiin tilaisuuksiin ovat vähentyneet eikä anneta mahdollisuutta tulla käymään kekkereillä edes alkuillasta lapsen kanssa.

Jos haluat puhua muustakin kuin vauvoista, paras viesti on pyrkiä siihen, että tapaa joskus niitä ystäviä ilman että vauva tulee joka paikkaan mukana. Vaikka olisi miten lapsirakkaita ihmisiä, niin aina on niitäkin (siis myös joilla itselläkin lapsia) jotka haluaisi silti tavata ns. aikuisten kesken - nimenomaan siksi, että on helpompi seurustella ja jutella. Sehän nyt vaan menee niin, että jos illanistujaisissa on vauva/pikkulapsi tai useampi, niin ne vievät suuren osan huomiosta.

 

[Kolmas pyörä]

Sama asia ärsyttää täälläkin, mutta meillon tässä ystävyyssuhteessa yksi pieni ärsytystekijä lisää nimittäin kaverini miesystävä. Olen pyrkinyt järjestämään ystäväni kanssa tapaamisia myös ilman vauvaa, mutta en viitsi enää, koska kaverini miesystävä tunkee joka kerta mukaan tai käy ainakin moikkailemassa meitä tai soittelee koko ajan kesken tapaamisen. Aiheesta on ollut kyllä puhetta, mutta ukko kuulemma suuttuu jos asiasta hänelle huomauttaa.

Päätin siis, että jos on joka tapauksessa kolmas pyörä kehissä, niin sitten kyllä saa vauvakin luvan mahtua mukaan. Koko juttu kuulostaa varmaan tajuttoman lapselliselta mutta miksi minun pitäisi toimia ystävän tahdon mukaan, jos hänkään ei ota minua huomioon.

 

[Bambino78]

Luulen, että monet lapsen saatuaan muuttuu ja vaikka sitä kuinka muka omasta mielestään puhuisi muustakin kuin lapsista niin silti se aihe nousee enemmän tai vähemmän esiin. Mikä on sinänsä ihan luonnollista, koska sen vauvan kanssa on kuitenkin kaikki päivät. Äitiys tuntuu olevan kaikista eniten erottava (ja myös yhdistävä) tekijä. Ainakin itse huomaan, että on paljon enemmän juteltavaa miehen kavereiden puolisoiden kanssa joilla on itsellä lapsia. Ja toisaalta vaikka mielelläni puhun muustakin niin tuntuu ettei monet lapsettomat osaa puhua mulle enää muusta kuin lapsista. Kysellään, että "miten se teidän vauva voi" ym ja ne muut yleiset puheenaiheet sitten jäävät muille. Ikäänkuin mun kanssa ei voisi puhua esim. talousasioista, politiikasta tms. Ja usein naiset myös lapsen saatuaan juovat vähemmän, juhlivat vähemmän ja lähtevät aina aikaisin juhlista kotiin, koska pitää olla seuraavana päivänä vauvan kanssa skarppina. Valitettavasti sellainen käytös laimentaa tunnelmaa, kun muut haluaisivat juhlia railakkaammin. Yksi selvinpäin istuva (tai lähes selvinpäin) ei vaan kuulu joukkoon.

Olen itse koittanut pitää aktiivisesti yhteyttä myös sinkkukavereihin, ehdotella tapaamisia ja lähteä välillä juhlimaankin ettei tulisi sellaista tunnetta, että olen kadonnut mammalandiaan ja muuttunut tylsäksi tuulipukuäidiksi. Pääasiassa olen kyllä saanut lapsen myötä uusia kavereita, mutta eihän niistäkään tiedä kuinka kauan kuvioissa pysyvät eli kun palaan takaisin töihin niin tuskin pidetään juuri yhteyttä, kun nytkin on tavattu lähinnä päivisin, kun miehet on töissä. Siksikin haluan yrittää pitää yhteyttä vanhoihin kavereihin, koska en halua menettää niitä pidempiaikaisia ystävyyssuhteita. Alkuperäiselle siis sanoisin, että ole itse aktiivinen ja tarvittaessa sano suoraan, että haluat edelleen olla kuvioissa mukana. Pyri järjestämään vaikka tyttöjen ilta ja kutsut sinne myös ne joilla on lapsia.

 

[myös toisinkin päin..]

Minulle aikoinaan vielä lapsettomana kävi niin, että vauvautunut ystäväni blokkasi minut ulos tapaamisista yms. Kaikki muut ystäväpiiristä esim. kutsuttiin lapsen syntymäpäiville, paitsi minut. Mutta muutama vuosi kun vierähti ja itse sain vauvan, niin kappas vaan, yhtäkkiä alkoi tupsahdella kutsua kyläilemään jne. Ja ikuinen kiire, kun itse olin ehdottanut tapaamisia onkin poistunut, kun olen myös äiti ja kahvitteluhetket taas kelpaisivat. No, minulla kyllä meni maku hommasta täysin jo aiemmin, enkä ole kutsuihin vastannut. Saa minun puolestani mennä koko ystävyys tuollaisen käytöksen takia. Muut lapselliset ystäväni eivät tällaista tehneet koskaan, ainaostaan tämä yksi nyt entinen sellainen.

Samaa huomasin myös läheisessä työporukassani. Että äitiyslomalla ollessani minua ei kutsuttu läksiäisiin, illanistujaisiin, pikkujouluihin yms. ihan niinkuin en olisi olemassakaan eikä kukaan edes kysellyt sähköpostitse kuulumisia. Itse olen kyllä pitänyt yhteyttä lähimpiin työkavereihini myös heidän ollessaan äitiyslomalla.

 

[äiti ... ...]

Olen huomannut saman ilmiön Saatuani lapsen eräs läheisimmistä&parhaimmsta ystävistäni on jotenkin kadonnut jonnekin. Kesti monta kuukautta ennen kuin sain hänet kylään tervehtimään lastani (asuu alle 5 km päässä), ja sekin vaati todella monta yhteyden ottoa minun puoleltani, ja aikataulujen järkkäilyjä että hän pääsi. Sen jälkeen olen monet kerrat soitellut, tekstaillut ja meilaillut, ja hyvin harvoin tulee vastausta. Olen ehdottanut vaikka mitä tapaamisia, että tavattaisi kaksin tai isommalla porukalla, voin järjestää lapselleni hoitajan eli häntä ei tarvitsisi ottaa mukaan, mikään ei vain ystävälleni sovi. Minulla on todella ikävä häntä ja haluaisin kuulla mitä hänelle kuuluu mutta en saa mitään kontaktia häneen. Olin tässä kuvitellut että hänellä on varmaan vaan ihan kauhea kiire töissä, kunnes sainkin yhteisten kavereidemme kautta kuulla, että heitä hän on tavannut ihan normaaliin tapaan ja myös pyytänyt heitä mukaan baariin tms, minua ei (no, en kyllä tiedä olisinko baariin mielelläni lähtenytkään, olisi kiva tavata jossain missä voisi jutella), ja ollut treffeillä eri miesten kanssa ja vaikka missä mutta minulle ei liikene edes yhtä kahvittelutapaamista Olen siis yrittänyt ihan laidasta laitaan juttuja ehdotella lenkkeilystä, kahvittelusta, leffaan menosta, syömään menosta, ei mikään ole sopinut. Tosi kurja olo, enkä tiedä mitä tekisin.

 

[tiinaliisa]

Itse yritin kovasti pitää yhteyttä vanhoihin kavereihin ekan lapsen synnyttyä, kävin baareissa ilman vauvaa jne. Nyt kun on kaksi lasta, en millään jaksa kovin usein valvoa yli puolen yön, ja silloin harvoin kun lähden johonkin "yöjuoksuille" niin olen koko seuraavan viikon ihan silmät ristissä, kun ei ehdi univelkoja nukkua pois. Mutta onneksi ystävät ovat jo sopeutuneet tilanteeseen ja käyvät meillä kylässä myös päiväsaikaan. Ei ehkä ihan niin usein kuin ennen, mutta ennen tapasinkin ystäviäni suunnilleen joka päivä, nyt ei millään pysty samaan.

 

[näinkin voi olla..]

On olemassa ihmisiä, jotka oikeasti ei tykkää vauvoista ja lapsista, siis ei niin että inhoaisivat/vihaisivat, mutta eivät vaan jaksa kiinnostua yms. Kulttuurimme on kuitenkin sellainen että lapset on lisääntymässä määrin vanhempiensa elämän keskiössä (mikä tietysti sinänsä ihan hyvä juttu), ja etenkin naisten kohdalla on eräänlainen oletusarvo, että heitä kiinnostaa lapset tosi paljon. Paine "esittää" lapsista kiinnostunutta jo kohteliaisuuden nimissä on vuosien saatossa saattanut väsyttää nämä ihmiset (naiset) niin, että he eivät koe jaksavansa enää feikata ystävälle. Mutta eihän sitä voi kovin helposti suoraankaan sanoa, että kyllä minä sinua haluan tavata, mutta jätäthän lapsen kotiin?

Miten hyvin tunnette nämä ystävänne? Ehkä he kuuluvat näihin ei-niin-lapsihulluihin ja välttelevät siksi tapaamista, jotta eivät vahingossa loukkaisi jollain eleellä, ilmeellä tai kommentilla. Sehän on hyvin tiedetty asia, että tuore äiti on hirvittävän herkkä jopa kuvitelluille loukkauksille, saati sitten jos ystävä vahingossa haukottelee kesken vauva-arjen kuvailujen, tai kieltäytyy kohteliaasti ottamasta vauvaa syliin

Tietenkin sekin on ymmärrettävää, että etenkin ekan vauvan saaneelle se oma lapsi on jotain mullistavaa, ja siitä haluaa puhua paljonkin. Ehkä kannattaisi ajatella niin, että erilaisten elämäntilanteiden takia ystävyys on hetken aikaa sivussa odottamassa, ja lähennytte uudelleen sitten kun aika on sopiva. Siihen saakka kannattaisi etsiä uusia ystäviä, jotka ovat samassa tilanteessa.

 

[ap.]

Näinkin voi olla; minä kyllä ainakin olen hyvin selvillä siitä, mitä jokainen kaverini lapsista ajattelee. Päälle parikymppisenähän monet ei niin lapsista välitä, ja se on ihan normaalia. Silloin oma kasvu on vielä niin käymisvaiheessa. Pesäeron tekeminen omaan lapsuuteen ja omaan lapsellisuuteen on vielä sen verran kesken, ettei lapsuuteen kuuluvaa keskeneräisyyttä kestä nähdä muissa ihmisissä, ei aikuisissa eikä lapsissa. Jos vaan haluaa ja yrittää olla mahdollisimman täydellinen ja tehdä aina oikein, kuten moni nuori haluaa, niin mikään ei ota hermoon kuten lapsi, josta näkee heti ne ihmisluonnon rasittavimmatkin ja ikävimmätkin puolet.

Mutta tuohon "pakkoon" tykätä lapsista en ole törmännyt. Lapset ei ole mitään alieneita, vaan ihmisiä. Joku tykkää ihmisistä ylipäänsä, ja ottaa heidät sellaisena kuin he ovat, iästä, ulkonäöstä tai taidoista riippumatta. Jollakin on elämälle niin tiukat raamit, että kaikki niistä poikkeava ärsyttää, ja lapsethan silloin ärsyttää erityisen paljon, koska eivät ole kontrolloitavissa vaan tuovat tapaamisiin aina pienen kaaostekijän.

Minulla on yksi kaveri, joka inhoaa lapsia. En voisi kuvitellakaan edes päästäväni häntä lapseni lähelle, sen verran on suojeluvaistoa minullakin. Tapaan häntä aina kodin ulkopuolella, kahdestaan. Kotiini hän ei ole tervetullut enää, sillä siellä lapseeni täytyy suhtautua niin kuin tavalliset aikuiset nyt lapsiin suhtautuvat. Ei jumaloiden, ei keskipisteeksi nostaen, vaan tavallisen myönteisesti. En todellakaan ala stressaamaan siitä, että lapseni ei saisi itkeä, pulauttaa, keskeyttää keskusteluja tai hänelle muuten vaan oltaisiin mustasukkaisia kaikesta siitä huomiosta, minkä pieni lapsi tarvitsee,koska hänen tarpeensa täytyy tyydyttää heti.

 

[Lapsettoman näkökulma]

Osallistunpa keskusteluun näin lapsettomana naisena. Olen tähän ikään mennessä (30-v) ollut mukana yhden jos toisenkin ystävän elämänmuutoksessa naisesta äidiksi. On täysin ymmärrettävää, että tuolloin arvot ja kiinnostuksen kohteet menevät uusiksi ja niin sen kuulukin olla. Mutta ymmärrettävää on myös se, että ystävyyssuhteetkin muuttuvat tämän muutoksen myötä. Toki (suurin osa) äideistä haluaa ja osaa puhua muistakin asioista kuin lapsistaan, mutta kyllä se äitiys tulee läpi aina kun tavataan ja jutut kääntyvät lapsiin kuin itsestään. Ainakin itse olen huomannut, että jotenkin vapautuneemmin tulee jauhettua politiikkaa ja yhteiskunnallisia asioita lapsettomien kanssa kuin lapsellisten kanssa. Lapsettomilla on noin yleisesti ottaen enemmän aikaa ja voimia seurata mediasta ajankohtaisia asioita. Myös työasiat jaksavat kiinnostaa toisia työssä käyviä ystäviäni enemmän kuin niitä, jotka ovat lasten kanssa kotona.

Lapsellisten kanssa voi toki hetken puhua mm. yhteiskunnallisista asioista, mutta kyllä siinä tapaamisen aikana tulee aiheeksi myös lasten allergiat, nuhakuumeet, rintakumit, yövalvomiset ja isovanhempien tekemiset ja tekemättä jättämisetkin. Kakan väriä ei kukaan sentäs ole minulle kuvaillut.

En tietenkään lapsellisia ystäviäni hylkää, mutta tapaan heitä harvemmin johtuen pääosin siitä, että aikataulumme eivät enää kohtaa ja tapaamiset tulee säätää lapsen rytmin ja hoitovuorojen mukaan. Lisäksi useat perheelliset ystäväni ovat muuttaneet kehyskuntiin ja koska itse asun autottomana keskustassa, harvoin tulee lähdettyä kyläilemään. Äidit mieluummin pitävät "vastaanottoa" kotonaan, sillä lasten kanssa lapsettoman kotona kyläily tuo aina oman stressinsä, kun jotuu ottamaan mukaan lapsen koko viihdytys- ja ylläpitoarsenaalin, puhumattakaan siitä että kotini ei ole siitä lapsiystävällisimmästä päästä.

Usko, että lasten lähestyessä kouluikää vanhempien huomio siirtyy taas enemmän muihin juttuihin ja ystävyys syvenee taas.

 

[sekava äiti selittää]

Mulla on vain muutama ystävä kotikaupungissani, koska suurin osa on muuttanut aikoinaan opiskelemaan muualle, ja jäänyt sinne. Itse muutin opiskelujen jälkeen takaisin kotikaupunkiini. Muualla asuvia ystäviä näin ennen lasta useita kertoja vuodessa - joko vierailin heidän luonaan, tai näin heitä täällä kotikaupungissa kun he tulivat perheitään katsomaan. Nyt lapsen saannin jälkeen on näkeminen jäänyt yhteen, kahteen kertaan vuodessa! Näistä ystävistä vain yhdellä on lapsia. Hänen kanssaan olen ollut hieman enemmän tekemisissä sähköpostitse jne. kuin muiden kanssa. Harmittaa! Nämä ystävät ovat mun vanhimpia ja rakkaimpia ystäviäni. He selittävät sitä, ettemme enää näe, työkiireillä jne. Vaikka he tulisivat kotikaupunkiin, he eivät enää ota yhteyttä että näkisimme.

Täällä kotikaupungissa olevien ystävien kanssa pidän enemmän yhteyttä. Kahdella heistä on lapsia, ja heitä näen harvoin (äidit ovat töissä ja lapset hoidossa, usein sairaana jne.). Kahdella ei ole lapsia, ja he ovat hiljattain eronneet pitkistä parisuhteista. Ovat siis olleet sinkkuja. Näen näitä kahta ystävää säännöllisesti n. kerran kuussa. Toista näen yleensä yksin ilman lasta, koska hän ei ole niin lapsirakas. Toista näen esim. lenkkeillen tai kaupungilla kahvilla lapsen ollessa mukana. Yleensä näiden ystävien kanssa puhumme heidän deittailustaan ja muuten vaan heidän elämästään. Varsinkaan tämän toisen kanssa, joka ei niin välitä lapsista, en edes yritä puhua lapsestani, ja tarkoituksella jätän kertomatta asioita jos hän ei niitä suoraan kysy (siis lasta koskevia asioita). Toisen kanssa sitten jutellaan kyllä lapsestakin, mutta enemmän muista asioista.

Välillä mietin, että miksi se sitten on lapsettoman kanssa ok jutella vain hänen asioistaan ja hänen elämänsä parisuhdekiemuroista ym. eikä lapsesta saisi puhua?? Joudunhan minäkin kuuntelemaan asioita, jotka eivät koske omaa elämääni lainkaan. Toki minua kiinnostaakin ystävän kuulumiset, mutta olisi kiva jos häntäkin kiinnostaisi omat kuulumiseni... Vähän sekavasti kirjoitettu, mutta ehkä ymmärrätte. Kotona olevana äitinä se elämä kuitenkin on enimmäkseen lapsenhoitoa, eikä mitään kovin järisyttävän jännittävää tapahdu, ainakaan ehkä ulkopuolisen mielestä. Miksei siitä sitten voisi edes vähän puhua. Edelliselle: mä en kuitenkaan koskaan puhuisi lapsettoman kanssa noista mainitsemistasi jutuista - allergioista, rintakumeista jne. - koska tiedän etteivät ne heitä kiinnosta. Enemmänkin voin mainita hyviä kuulumisia, mitä lapsi on oppinut jne. JOS ystävää asia kiinnostaa.

 

[vuoroin vieraissa]

Välillä mietin, että miksi se sitten on lapsettoman kanssa ok jutella vain hänen asioistaan ja hänen elämänsä parisuhdekiemuroista ym. eikä lapsesta saisi puhua?? Joudunhan minäkin kuuntelemaan asioita, jotka eivät koske omaa elämääni lainkaan. Toki minua kiinnostaakin ystävän kuulumiset, mutta olisi kiva jos häntäkin kiinnostaisi omat kuulumiseni...

Juuri näin minäkin ajattelen. Se on rasittavaa jos äiti puhuu koko ajan vain lapsestaan ja kertoilee kaikki pienet yksityiskohdatkin herrantertustaan. Sellaisiakin äitejä on, sen huomasin sinkkuna ja lapsettomana ollessani, mutta kyllä äiti silti on oikeutettu puhumaan jonkin verran omasta lapsestaan. Ihan yhtälailla kuin se lapseton ystävä kertoilee esim. deittailustaan/harrastuksistaan/miehestään tai ihan mistä vaan hänen elämäänsä liittyvästä. Eikö se ystävyys ole vastavuoroista. Kohtuus tietenkin kaikessa, niin lapsettomalla kuin lapsellisellakin ystävällä.

 

[ymmärrystä puolin ja toisin. Ja toisin puolin.]

Kyllä se lapsensaanti on sen verran iso asia, että useammin homma mennee niin päin, että se lapsen saanut puhuisi mieluiten lähes pelkästään uudesta tulokkaasta, kuin niin, että lapseton ystävä EI YHTÄÄN jaksaisi kuunnella vaan jauhaisi pelkästään omia juttujaan. (Ei toki koske kaikkia eikä tämän ketjun kirjoittajia

On tällekin palstalle tehty aloituksia, joissa lapsen saanut valittaa, kun lapsettomien ystävien asiat ei jaksa yhtään kiinnostaa, ne kun on "vaan" parisuhdeasioita tai *ooh kamalaa* biletystä/harrastuksia tm. "pinnallista". Ei ihmekään jos tällaisilta ystävät kaikkoaa, jos antaa rivien välistä ymmärtää, että Minä olen nyt Oikea ja Syvällinen ihminen, sinä vaan tollanen pinnallinen bilettäjä....

 

[ihmettelet vielä]

Jos joku pitäisi minua niin kamalana ihmisenä, että lastaan ihan pitäisi suojella minulta, en tiedä viitsisinkö itsekään häntä kutsua juhliini.

Ei se lapsi mene siitä rikki, jos äiti antaa vaivaisen vierailun ajan täyden huomion kavereilleen ja keskeytyksettömään keskusteluun näiden kanssa ja vaikka isä vastaa sillä välin niihin lapsen välitöntä tyydytystä vaativiin tarpeisiin. Miten paljon itse kestäisit noita "kontrolloimattomia kaaostekijöitä" keskustelussa, jos ne eivät olisikaan omasta lapsestasi vaan vaikka kaverin käytöksestä lähtöisin? Olisitko yhtä innokas järjestämään enää aikaa ystäväsi tapaamiseen, jos useimmiten tavatessanne hän vastailisikin jatkuvasti pirisevään puhelimeensa tai ainakin vilkuilisi sitä ja saattaisi ihan kesken lauseesi jäädä juttelemaan soittajalle pitkäänkin ja vielä vähättelisi sinua kypsymättömäksi kontrollifriikiksi tai arvostelisi ihmisvihaajaksi, jos pitäisit tällaista epämiellyttävänä ja toivoisit, että hän pitäisi sen puhelimensa äänettömällä.

 

[ap.]

Ihmettelet vielä; no ohhoh, nyt sulta tais ajatus karata. On eri asia, jos joku ei välitä/pidä lapsista, kuin se, että inhoaa lapsia. Päästäisitkö sinä kotiisi ihmisen, joka _inhoaisi_ kumppaniasi ja kaikkia hänen sukupuolensa edustajia, ja puhuisi ylipäänsä hänestä hyvin halveksivasti? Luulenpa, että stressaantuisit kovasti, jos sinun pitäisi kuunnella, kuinka joku suhtautuu aggressiivisesti sinun elämäsi tärkeimpään ihmiseen. Me tapaamme kotini ulkopuolella juuri siksi, että jos päästäisin hänet kotiini, unohtaisin todennäköisesti hänen hyvät puolensa hyvin nopeasti, ja se vasta ystävyyden riskeeraisikin.

Ja kyllä, lapsi menee siitä rikki, ettei hänen tarpeisiinsa vastata. Kauanko sinä odotuttaisit rakasta ihmistä nälissään, väsyksissä ja kakat housuissa, itkua kuunnellen? Silläkö muka voisi kertoa ystävälleen olevansa jotenkin empaattinen ja muita huomioon ottava, että jättää huomioimatta hänet, joka huolenpitoa eniten tarvitsee? Tätä minä juuri tarkoitan; aikuisen ihmisen ei tarvitse olla ilahtunut siitä, että lapsen tarpeet, kenen tahansa lapsen, menevät hänen tarpeidensa edelle, mutta se täytyy hyväksyä ja ymmärtää. Pirisevää puhelinta ja lasta ei voi edes verrata, koska lapsi ei ole esine.

 

[ihmettelet vielä]

Ja kyllä, lapsi menee siitä rikki, ettei hänen tarpeisiinsa vastata. Kauanko sinä odotuttaisit rakasta ihmistä nälissään, väsyksissä ja kakat housuissa, itkua kuunnellen? Silläkö muka voisi kertoa ystävälleen olevansa jotenkin empaattinen ja muita huomioon ottava, että jättää huomioimatta hänet, joka huolenpitoa eniten tarvitsee? Tätä minä juuri tarkoitan; aikuisen ihmisen ei tarvitse olla ilahtunut siitä, että lapsen tarpeet, kenen tahansa lapsen, menevät hänen tarpeidensa edelle, mutta se täytyy hyväksyä ja ymmärtää. Pirisevää puhelinta ja lasta ei voi edes verrata, koska lapsi ei ole esine.

Luitko nyt koko kommentin? Tottakai lapsen tarpeisiin täytyy vastata, mutta täytyykö sen olla aina just sinä joka sen tekee? Jos näin on (siinä ei ole sinänsä mitään vikaa, pääasia että lapsella on joku joka hänestä huolehtii), niin ehkä saat tyytyä siihen, että muut ihmiset tyydyttävät keskustelun- ja seurantarpeensa siellä missä se onnistuu paremmin kuin sinun kanssasi vähintäänkin kunnes napanuoranne höllenee. Ystävyyteen kuuluu molemminpuolisuus, et voi olettaa paikkasi muiden sydämessä säilyvän, jos oma sydämesi on totaalisesti muualla. Pointti ei ole se, paljonko lapsestasi puhut tai onko hän aina mukanasi, mutta jos itse et pysty olemaan ystäviesikään seurassa enemmän ystävä kuin äiti, älä ihmettele jos sinua kohdellaan äitinä eikä ystävänä.

Siellä puhelimessakin on toisessa päässä ihminen, joku muu hoitaja lapselle tai joku muu päivystäjä puhelimeen hetkeksi on yhtälailla järjestelykysymys ja ihan yhtälailla molemmat häiritsevät keskustelua ja ystävän kanssa olemista.

 

[Ap.]

Ihmettelet vielä; lastahan juuri hoitaa mieheni, jotta minä pääset kaikessa rauhassa keskustelemaan ystäväni kanssa kotini ulkopuolella. Eihän muussa olisi mitään järkeä, siis siinä että minä stressaannun siitä että tiedän ystäväni olevan tosi ärsyyntynyt lapsen ääntelystä ym. Siinä tuhlattaisiin molempien aikaa.

Minusta ystävyyden perusta on paitsi tunnepohjainen,myös se, että realistisesti myönnetään tosiasiat. Tässä tapauksessa se, että kaverini ei välitä tutustua lapseeni, enkä minä halua hänen sitä tekevän. Me emme siis edes teeskentele, että hänen pitäisi tulla meille ja jakaa tämä perheellinen osa elämästäni. Samalla tavalla me tiedämme myös, että vaikka hänelle historia on sydäntä lähellä, niin minä en jaksa kuunnella pitkiä luentoja jostain suomalaisen trikooteollisuuden noususta ja tuhosta. Minusta se juuri on sitä arvostusta, ettei tarvitse olla samanlainen toisen kanssa, ja silti voi tulla hyvin juttuun.

 

[Osa-aikaduunari]

Itselläni ei ole lapsia, mutta viime aikoina olen usein pohtinut näitä lapsellinen-lapseton -ystävyyskuvioita.

Paras lapsuudenystäväni sai muutama vuosi sitten lapsen, ja tapailemme enemmän ja vähemmän epäsäännöllisesti sekä lapsen kanssa että ilman. Ystävän äitiys ei ole muuttanut suhdettamme suuntaan eikä toiseen, ja myös lapsi on aina tervetullut tapaamisiin.

Eräällä tuttavapariskunnallamme on lapsi mukana aina kun mahdollista. Keskustelu pyörii kuitenkin enimmäkseen "aikuisten jutuissa", ja lapsi saa tarvitsemaansa huomiota siinä sivussa. Kutsun mielelläni koko perheen meille kylään ja minusta myös heidän luonaan on mukava vierailla.

Toinen ystäväpariskuntamme (mieheni ystävä ja hänen puolisonsa) sai jokin aika sitten lapsen, ja jo raskausaikana minua alkoi tökkiä heidän seuransa. Olipa puheenaihe mikä tahansa, niin tuntui että tuleva äiti sai sen aina käännettyä kasvavaan vatsaansa ja tunteidensa myllerrykseen. Pientä kyllästymistä oli minun puoleltani tosin havaittavissa jo ennen tätä, eli todennäköisesti ystävyys ei muutenkaan ollut kovin syvällisellä tasolla.

Suurimmalla osalla kaveripiiristäni on jo lapsia, ja tuota edellä mainittua tapausta lukuun ottamatta suhteet ovat pysyneet aika lailla ennallaan. Lapset tai lapsettomuus (joko biologinen tai vapaaehtoinen) on puheenaiheena usein myös lapsettomien ystävieni kanssa, sillä mikään aihe ei ole lähimpien ystävieni kesken tabu.

Itselleni tulee hieman kurja olo, jos jos joku lapsen saanut ystävä/tuttava ilmoittaa haluavansa nähdä minua siksi, että "on mukava puhua välillä muustakin kuin lapsista" tai että "on hyvä että lapsen sosiaalinen piiri laajenee". Ensinnäkin, kyllä minäkin haluan jutella ystävieni lapsista (mielestäni on jotenkin älytöntä jaotella "äitikaverit" ja muut kaverit omiin lokeroihinsa), ja toiseksi, toivon olevani toivottua seuraa nimenomaan lapsen vanhemmalle enkä niinkään lapselle. Eri asia on tietty, jos minua pyydetään lapsenvahdiksi - vaan eivätpä ole ystävät vielä pyytäneet, vaikka olen apua tarjonnutkin!