E
"EEMELINÄIPPÄ"
Vieras
VARASTETTU VANHEMMUUS
Olen mielenterveyskuntoutuja, vaikka elän nyt hyvää elämää ilman psyykenlääkkeitä. Reilut kymmenen vuotta sitten elämäni romahti, tuli ihmissuhdeongelma, uskonnon nimissä tehty itseni mitätöinti, masennus, kilpirauhasen paha toimintahäiriö, burnout ja psykoosi samassa paketissa. Toipuminen kesti pitkään ja saan olla kiitollinen kuntoutumisestani.
Viisi vuotta sitten tapasin nykyisen aviomieheni, lyötiin hynttyyt nopeasti yhteen ja minä muutin mieheni kotipaikkakunnalle. Samalla sain uuden perheen itselleni, sillä mieheni vanhemmat ottivat minut lämpimästi joukkoonsa. Elämäntapaamme leimasi tiivis yhteisöllisyys, minäkin, orpo omien teitteni kulkija, löysin viimein kotiin.
Alettiin sitten puhua lapsen hankkimisesta. Mieheni kävi kanssani psykiatrin vastaanotolla, jossa laadittiin suunnitelma sitä varten, jos tulisin raskaaksi, koska silloin käyttämääni lääkitystä en esimerkiksi saanut jatkaa raskausaikana. Raskauteni luokiteltaisiin riskiraskaudeksi monen syyn takia.
Kymmenen kuukauden päästä onnisti, tammikuun ensimmäinen päivä vuonna 2008 tein positiivisen raskaustestin. Raskausaikani oli insuliinihoitoisen diabeteksen takia hankala ja neuvola ei osannut hoitaa asioita kuten olisi pitänyt. Vaikka vaikeaakin oli, niin pärjäsin koko ajan ilman lääkitystä ja jopa nautin raskaana olosta.
Poika syntyi elokuussa ennen laskettua aikaa, koska synnytys käynnistettiin. Synnytys oli rankka ja jouduin psyykkisesti niin lujille, että kotiuduttuani omalla päätökselläni aloitin lääkkeet uudelleen, sillä halusin pystyä hoitamaan lapseni, vaikka imettäminen ei ollut mahdollista lääkityksen takia.
Vauva-arki oli hienoakin aikaa, joka päivä olimme pojan kanssa mummolassa ja saimme todella paljon tukea ja apua isovanhemmilta. Poika oli tosi huono nukkuja, mutta jaksettiin pitkälti mummun avun ansiosta. Silloin aloin liikaakin turvata häneen, koska uudelle paikkakunnalle muuttaneena minulla ei ollut muutakaan sosiaalista verkostoa. Anopista tuli minulle kuin oma äiti ja kaikki asiat jaettiin, niin lapsenhoitoon kuin muuhunkin elämään liittyen. Kertaakaan en esimerkiksi kylvettänyt lastani, koska se oli anopin kunniatehtävä.
Nyt lapsemme on reipas kolmevuotias. Kun läksin töihin, oli hän juuri täyttänyt vuoden. Aloiteltiin perhepäivähoidossa, mutta poika sairasti niin paljon, että päädyimme siihen, että anoppi ja appiukko ottivat hänet kotihoitoon. Itse teen raskasta vuorotyötä kehitysvammaisten ohjaajana eri kunnassa. Myös miehelläni on pitkä työmatka.
Reilu kuukausi sitten mieheni sairastui, hänelle tuli aivoverenkiertohäiriöitä ja hän oli viikon sairaalassa. Poika reagoi isän poissaoloon siten, että hän liimautui minuun ja mummulakaan ei kelvannut. Aloin pohtia asioita, kun oli aikaa siihen ja pikkumies kerrankin valitsi minut tärkeimmäksi ihmisekseen. Mietin, että olen ymmärtämättäni antanut tapahtua sellaisen asian, että vanhemmuuttani on varastettu ja ainutlaatuinen tilaisuuteni olla äiti omalle lapselleni on kutistunut sen tähden, että isovanhemmat ovat saaneet liian ison tilan.
Lapsella on nyt kova tahto, mummulaan hän haluaa päivittäin, onhan mummula hänelle melkoinen temppusirkus, kaksi aikuista viihdyttää häntä kaiken aikaa ja kaikki tapahtuu niinkuin hän tahtoo. Ruokailuista on kotona tullut mahdoton ongelma, koska mummula tarjoaa vain sitä, mitä lapsi haluaa syödä. Lapsen karkeamotoriikka ei ole kehittynyt ikäistensä tasolle, koska touhu on kovin hiljaista hissuttelelua verrattuna siihen, että hän olisi lapsiporukassa. Minä käytän häntä fysioterapiassa, johon muut lähi-ihmiset eivät ole sitoutuneet lainkaan, vaan tuumivat, ettei siitä ole mitään hyötyä.
Olen ollut kovilla vanhemmuuteni kanssa ja varsinkin kotona jumissa oleminen pienen lapsen kanssa oli raskasta, mutta nyt on koittanut uusi aika, kun kolmevuotiaan kanssa voi jo puuhastella kaikenlaista ja nukkuminen onnistuu. Haluaisin vetää takaisin varastettua vanhemmuuttani, sillä koen, että poikani on jopa eräänlainen terapeutti jo iäkkäille isovanhemmille. Heidän arkensa rakentuu poikamme ympärille ja he ovat täysin omistautuneet pojalle. Onpa tapahtunut sellaistakin, että he säntäävät heti meille apuun, kun olen poikani kanssa yksin ja on esimerkiksi vaikea saada lapsi syömään. Minut mitätöidään kasvattajana ja tarjotaan pojalle parempaa.
Olen yrittänyt miehelleni puhua vanhemmuuteni hukkaamisesta, mutta hän ei ymmärrä asiaa samalla tavalla, onhan kyse hänen äitinsä ja isänsä tekemistä asioista ja varmasti he haluavat tarjota vain parasta pojalle. Mutta haluaisin, että se tapahtuu meidän ehdoillamme eikä meidän kasvatustamme vesitettäisi, koska lapsen paras ei ole se, että kaikessa annetaan periksi, kaikki junaillaan siten, että lapsen ei tarvitse kohdata ainuttakaan pettymysta. Minä koen, että en pysty kilpailemaan lapsestani samassa sarjassa, sillä jonkinlaiseen kilpailutilanteeseen tämä on johtanut.
Olen nyt järjestänyt pojalle satunnaisia päiviä perhepäivähoitajalla sekä olen saanut hänet kerhoon, jotta motoriikka alkaisi kehittyä toisten lasten seurassa. Pikkuhiljaa olen vähentämässä isovanhempien osuutta lapsen arjessa, mutta silti se aina satuttaa, kun poika ei haluaisi tulla kotiinsa, vaan mummula olisi hänen mielestään paras paikka. Yritämme viettää enemmän yhteistä kahdenkeskeistäkin aikaa, kunhan tämä elämä tästä taas normalisoituu ja mieskin aloittaa työt pitkän sairasloman jälkeen.
Isovanhemmuuden merkitystä en mitenkään vähäksy, mutta heidän toimintamallinsa poikamme kasvattamisessa eivät tue minun vanhemmuuttani ja lapsemme ensisijainen kiintymyssuhde on nyt väärä. Ei meidän kuuluisi jakaa poikaamme vaan vanhempina pitäisi olla paljon vahvemmassa roolissa pojan elämässä. Kyse ei ole siitä, että en olisi kiitollinen saamastamme avusta, mutta salakavalasti tuo apu on murentanut minuuttani lapseni äitinä.
Olen mielenterveyskuntoutuja, vaikka elän nyt hyvää elämää ilman psyykenlääkkeitä. Reilut kymmenen vuotta sitten elämäni romahti, tuli ihmissuhdeongelma, uskonnon nimissä tehty itseni mitätöinti, masennus, kilpirauhasen paha toimintahäiriö, burnout ja psykoosi samassa paketissa. Toipuminen kesti pitkään ja saan olla kiitollinen kuntoutumisestani.
Viisi vuotta sitten tapasin nykyisen aviomieheni, lyötiin hynttyyt nopeasti yhteen ja minä muutin mieheni kotipaikkakunnalle. Samalla sain uuden perheen itselleni, sillä mieheni vanhemmat ottivat minut lämpimästi joukkoonsa. Elämäntapaamme leimasi tiivis yhteisöllisyys, minäkin, orpo omien teitteni kulkija, löysin viimein kotiin.
Alettiin sitten puhua lapsen hankkimisesta. Mieheni kävi kanssani psykiatrin vastaanotolla, jossa laadittiin suunnitelma sitä varten, jos tulisin raskaaksi, koska silloin käyttämääni lääkitystä en esimerkiksi saanut jatkaa raskausaikana. Raskauteni luokiteltaisiin riskiraskaudeksi monen syyn takia.
Kymmenen kuukauden päästä onnisti, tammikuun ensimmäinen päivä vuonna 2008 tein positiivisen raskaustestin. Raskausaikani oli insuliinihoitoisen diabeteksen takia hankala ja neuvola ei osannut hoitaa asioita kuten olisi pitänyt. Vaikka vaikeaakin oli, niin pärjäsin koko ajan ilman lääkitystä ja jopa nautin raskaana olosta.
Poika syntyi elokuussa ennen laskettua aikaa, koska synnytys käynnistettiin. Synnytys oli rankka ja jouduin psyykkisesti niin lujille, että kotiuduttuani omalla päätökselläni aloitin lääkkeet uudelleen, sillä halusin pystyä hoitamaan lapseni, vaikka imettäminen ei ollut mahdollista lääkityksen takia.
Vauva-arki oli hienoakin aikaa, joka päivä olimme pojan kanssa mummolassa ja saimme todella paljon tukea ja apua isovanhemmilta. Poika oli tosi huono nukkuja, mutta jaksettiin pitkälti mummun avun ansiosta. Silloin aloin liikaakin turvata häneen, koska uudelle paikkakunnalle muuttaneena minulla ei ollut muutakaan sosiaalista verkostoa. Anopista tuli minulle kuin oma äiti ja kaikki asiat jaettiin, niin lapsenhoitoon kuin muuhunkin elämään liittyen. Kertaakaan en esimerkiksi kylvettänyt lastani, koska se oli anopin kunniatehtävä.
Nyt lapsemme on reipas kolmevuotias. Kun läksin töihin, oli hän juuri täyttänyt vuoden. Aloiteltiin perhepäivähoidossa, mutta poika sairasti niin paljon, että päädyimme siihen, että anoppi ja appiukko ottivat hänet kotihoitoon. Itse teen raskasta vuorotyötä kehitysvammaisten ohjaajana eri kunnassa. Myös miehelläni on pitkä työmatka.
Reilu kuukausi sitten mieheni sairastui, hänelle tuli aivoverenkiertohäiriöitä ja hän oli viikon sairaalassa. Poika reagoi isän poissaoloon siten, että hän liimautui minuun ja mummulakaan ei kelvannut. Aloin pohtia asioita, kun oli aikaa siihen ja pikkumies kerrankin valitsi minut tärkeimmäksi ihmisekseen. Mietin, että olen ymmärtämättäni antanut tapahtua sellaisen asian, että vanhemmuuttani on varastettu ja ainutlaatuinen tilaisuuteni olla äiti omalle lapselleni on kutistunut sen tähden, että isovanhemmat ovat saaneet liian ison tilan.
Lapsella on nyt kova tahto, mummulaan hän haluaa päivittäin, onhan mummula hänelle melkoinen temppusirkus, kaksi aikuista viihdyttää häntä kaiken aikaa ja kaikki tapahtuu niinkuin hän tahtoo. Ruokailuista on kotona tullut mahdoton ongelma, koska mummula tarjoaa vain sitä, mitä lapsi haluaa syödä. Lapsen karkeamotoriikka ei ole kehittynyt ikäistensä tasolle, koska touhu on kovin hiljaista hissuttelelua verrattuna siihen, että hän olisi lapsiporukassa. Minä käytän häntä fysioterapiassa, johon muut lähi-ihmiset eivät ole sitoutuneet lainkaan, vaan tuumivat, ettei siitä ole mitään hyötyä.
Olen ollut kovilla vanhemmuuteni kanssa ja varsinkin kotona jumissa oleminen pienen lapsen kanssa oli raskasta, mutta nyt on koittanut uusi aika, kun kolmevuotiaan kanssa voi jo puuhastella kaikenlaista ja nukkuminen onnistuu. Haluaisin vetää takaisin varastettua vanhemmuuttani, sillä koen, että poikani on jopa eräänlainen terapeutti jo iäkkäille isovanhemmille. Heidän arkensa rakentuu poikamme ympärille ja he ovat täysin omistautuneet pojalle. Onpa tapahtunut sellaistakin, että he säntäävät heti meille apuun, kun olen poikani kanssa yksin ja on esimerkiksi vaikea saada lapsi syömään. Minut mitätöidään kasvattajana ja tarjotaan pojalle parempaa.
Olen yrittänyt miehelleni puhua vanhemmuuteni hukkaamisesta, mutta hän ei ymmärrä asiaa samalla tavalla, onhan kyse hänen äitinsä ja isänsä tekemistä asioista ja varmasti he haluavat tarjota vain parasta pojalle. Mutta haluaisin, että se tapahtuu meidän ehdoillamme eikä meidän kasvatustamme vesitettäisi, koska lapsen paras ei ole se, että kaikessa annetaan periksi, kaikki junaillaan siten, että lapsen ei tarvitse kohdata ainuttakaan pettymysta. Minä koen, että en pysty kilpailemaan lapsestani samassa sarjassa, sillä jonkinlaiseen kilpailutilanteeseen tämä on johtanut.
Olen nyt järjestänyt pojalle satunnaisia päiviä perhepäivähoitajalla sekä olen saanut hänet kerhoon, jotta motoriikka alkaisi kehittyä toisten lasten seurassa. Pikkuhiljaa olen vähentämässä isovanhempien osuutta lapsen arjessa, mutta silti se aina satuttaa, kun poika ei haluaisi tulla kotiinsa, vaan mummula olisi hänen mielestään paras paikka. Yritämme viettää enemmän yhteistä kahdenkeskeistäkin aikaa, kunhan tämä elämä tästä taas normalisoituu ja mieskin aloittaa työt pitkän sairasloman jälkeen.
Isovanhemmuuden merkitystä en mitenkään vähäksy, mutta heidän toimintamallinsa poikamme kasvattamisessa eivät tue minun vanhemmuuttani ja lapsemme ensisijainen kiintymyssuhde on nyt väärä. Ei meidän kuuluisi jakaa poikaamme vaan vanhempina pitäisi olla paljon vahvemmassa roolissa pojan elämässä. Kyse ei ole siitä, että en olisi kiitollinen saamastamme avusta, mutta salakavalasti tuo apu on murentanut minuuttani lapseni äitinä.
. Mummulassa on toki mummulan säännöt, ja teillä kotona omat meininkinne, mutta niin se vaan menee (onhan esim. päiväkodeissakin eri säännöt ja kotona omansa) ja lapsi oppii nopsaan että täällä toimitaan tällä lailla ja tuolla toisella tavalla. Älä pelkää olla jämäkkä tarvittaessa.
