Vanha rakkaus, mitä mä teen?

Mulla on maailman ihanin mies. Mutta sitten on se toinen mies, jolle en sillon nuorena tyttönä ikinä kelvannut, mutta jonka kanssa olen myöhemmin ystävystynyt.

Pitkän aikaa olen ollut, kuin sitä ei ees olisi, mutta taas olen alkanut näkemään niitä unia siitä. Juuri edellisenä yönä, kuin se soitti tulevansa käymään (asuu kaukana) eikä ne oo mitään kilttejä unia.

Se kävi ja minusta tuntuu, että siinä on jotain. Ja se on ihan typerää, että tulkitsen yhden ainoan katseen niin. Oli pakko kääntää pää pois.

Tulen hulluksi. En ole edes sen makuun, se pitää isommista naisista, kuin minä.

 

Voitteko sanoa edes jotain? Miksi musta tuntuu tältä, vaikka tosta toisesta miehestä on jo yli 10 vuotta aikaa? Kerran suudeltiin.

 

Se on se kielletty hedelmä mikä houkuttaa.. Se, että ei kelpaa joskus jollekin, se ei anna koskaan periksi, sitä vaan miettii yhä uudestaan mitä voisi tehdä toisin, että kelpaisi toiselle. Järkevää on varmaan sulkea tämä ihminen elämästään, että ei tapaisi, eikä pitäisi yhteyttä. Itseään siinä vain kiusaa.

 

Sinuna unohtaisin. Jos rakastat kerran miestäsi ja hän on hyvä sinulle.

 

En voi pistää välejä poikki, koska se on yhteinen kaveri. Jos minä sitten tosiaan kärsin ikuisesti siitä torjutuksi tulemisesta.

Miksi musta tuntuu, että se katsoo mua? Tuntuu, että tulen hulluksi, se lähettää outoja singnaaleja, niinkuin sillon 10 vuotta sitten.

En mä sen kanssa mitään halua, mutta näen niitä unia ja muuta.

 

En voi pistää välejä poikki, koska se on yhteinen kaveri. Jos minä sitten tosiaan kärsin ikuisesti siitä torjutuksi tulemisesta.

Miksi musta tuntuu, että se katsoo mua? Tuntuu, että tulen hulluksi, se lähettää outoja singnaaleja, niinkuin sillon 10 vuotta sitten.

En mä sen kanssa mitään halua, mutta näen niitä unia ja muuta.

Ehkä hän katsoo kaverinsa naista "yhteisen historianne" vuoksi lämpimämmin kuin jotakin toista naista katsoisi. Joskus se oma ihastuminen vaikuttaa niinkin, että ihastuksen kohdekin vaikuttaa ihastuneelta. Voihan hän tietysti ollakin ihastunut. Mistäs sitä tietää.

 

Pahinta tässä on just tää vainoharhaisuus, että luulen jotain. Tuntuu tyhmältä. Ei se ole edes ulkoisesti minun makuuni. Luulen, että tää johtuu enemmän siitä, että tunnen olevani torjuttu joka paikassa sen yhden kokemuksen takia.

Toivoisin voivani vaikka vaan kerran sanoa ei kiitos, liian myöhäistä, mutta sekin pelottaa, jos en sanoisikaan?

Kaikki ois ihan pilalla, jos jotain tapahtuisi meidän välillä. Jos vois vaan palata ajassa taaksepäin ja kysyä, miksi minä en kelvannut. Kun ei sitä enää voi kysyä.
Ja kun se tulee, mun pitää olla viimeisen päälle, että jos sitä edes vähän harmittaisi, ettei nähnyt, että olin silloin vasta nuppu.

 

Onko muilla ollut tämmöstä? Miten siitä pääsee yli?

 

Onko muilla ollut tämmöstä? Miten siitä pääsee yli?

Unohtamalla ja tahdonvoimalla :hug: .

 

Sulla vaan kiehtoo se mitä et voi saada, haluttais ehkä kokeilla jospa saisitkin haaviis ja sitten jos saisit niin kiinnostus lopahtais.

 

unohda =)