H
"hukassa"
Vieras
Moikka,
Tämä on koluttu aihe, mutta omalla kohdalla se ei tunnu siltikään yhtään merkityksettömältä. Olen 28-vuotias piahkoin ammattiin valmistuva. Saman miehen kanssa tallustettu kohta kahdeksan vuotta.
Luulen että tämä tunne on omaa syytäni. Koko seurustelumme ajan minulla on ollut aina välillä ajatus siitä, ettei suhteemme tule kestämään. Olemme niin erilaisia. Hän vahvaluontoinen, minä rauhallinen, hän ei tiedä mitä elämältä haluaa ja minun oma kunnianhimoni taas nousi jostain pölyisestä nurkasta henkiin. Hänen ystävänsä ovat meille kuin perhe, minun ystäviäni mies ei voi sietää.
Mieheni sulkee tunteensa ja minä yritän kaivaa niitä esiin ja tunnen välillä oloni typeräksi tunkeilijaksi. Ei se mitään, jossei aina halua puhua asioista, mutta kun ne sitten osaisi purkaa jotenkin muuten kuin huutamalla, riitelemällä ja juomalla. Olen tuntenut syyllisyytä monista asioista suhteessamme ja itsetuntoni on käynyt välillä hyvinkin alhaalla. Kaipaan tunnetta, että olen rakastettu. Nyt koen olevani vain kämppis talossa. Olen ääneen sanonut huomioimisen kaipuun, mutta sitä ei heru. Itse haluan tuota huomiota osoittaa, ja usein kosketukseni torjutaan tai siihen suhtaudutaan välinpitämättömästi.
Tuntuu jotenkin naurettavalta myös se, että monet muut ovat huomautelleet erilaisuudestamme. Silloin se on tuntunut ärsyttävältä, mutta nyt omatkin silmäni ovat alkaneet aueta sille. Puhuimme viikko sitten ensimmäistä kertaa vakavissamme lasten hankinnasta. Totesimme että meidän pitää harkita asiaa vielä vakaammin.
Myönnän olevani hieman naiivi aina välillä, mutta aina välillä haaveilen miehestä, joka huomioisi minua, ei vastaisi minulle huutaen. Onko ihana kumppani jokin tabu tai mystinen satu, jota ei ole olemassa? Välillä minusta on tuntunut siltä, että mieheni on vain kanssani koska ei jaksa aloittaa sitä kaikkea, seurustelua, alusta.
Nyt nämä tuntemukset ovat kasautuneet ja olleet paksuna möykkynä mielessäni. En tiedä jännitänkö tulevaa vakiintumista vai onko parisuhteemme vain ajautunut arkeen. Vaikka epäkohtia on helppo kirjata, ei se tarkoita etteikömitään hyvää ole. On sitä hyvääkin, ja se on minut saanut pysymään tässä suhteessa, mutta nyt vaaka alkaa olla kallellaan toiseen suuntaan..Vai onko tämä vain ikäkriiseilyä? Mielestäni taudin kuvaukset sopivat minulle.
Tämä on koluttu aihe, mutta omalla kohdalla se ei tunnu siltikään yhtään merkityksettömältä. Olen 28-vuotias piahkoin ammattiin valmistuva. Saman miehen kanssa tallustettu kohta kahdeksan vuotta.
Luulen että tämä tunne on omaa syytäni. Koko seurustelumme ajan minulla on ollut aina välillä ajatus siitä, ettei suhteemme tule kestämään. Olemme niin erilaisia. Hän vahvaluontoinen, minä rauhallinen, hän ei tiedä mitä elämältä haluaa ja minun oma kunnianhimoni taas nousi jostain pölyisestä nurkasta henkiin. Hänen ystävänsä ovat meille kuin perhe, minun ystäviäni mies ei voi sietää.
Mieheni sulkee tunteensa ja minä yritän kaivaa niitä esiin ja tunnen välillä oloni typeräksi tunkeilijaksi. Ei se mitään, jossei aina halua puhua asioista, mutta kun ne sitten osaisi purkaa jotenkin muuten kuin huutamalla, riitelemällä ja juomalla. Olen tuntenut syyllisyytä monista asioista suhteessamme ja itsetuntoni on käynyt välillä hyvinkin alhaalla. Kaipaan tunnetta, että olen rakastettu. Nyt koen olevani vain kämppis talossa. Olen ääneen sanonut huomioimisen kaipuun, mutta sitä ei heru. Itse haluan tuota huomiota osoittaa, ja usein kosketukseni torjutaan tai siihen suhtaudutaan välinpitämättömästi.
Tuntuu jotenkin naurettavalta myös se, että monet muut ovat huomautelleet erilaisuudestamme. Silloin se on tuntunut ärsyttävältä, mutta nyt omatkin silmäni ovat alkaneet aueta sille. Puhuimme viikko sitten ensimmäistä kertaa vakavissamme lasten hankinnasta. Totesimme että meidän pitää harkita asiaa vielä vakaammin.
Myönnän olevani hieman naiivi aina välillä, mutta aina välillä haaveilen miehestä, joka huomioisi minua, ei vastaisi minulle huutaen. Onko ihana kumppani jokin tabu tai mystinen satu, jota ei ole olemassa? Välillä minusta on tuntunut siltä, että mieheni on vain kanssani koska ei jaksa aloittaa sitä kaikkea, seurustelua, alusta.
Nyt nämä tuntemukset ovat kasautuneet ja olleet paksuna möykkynä mielessäni. En tiedä jännitänkö tulevaa vakiintumista vai onko parisuhteemme vain ajautunut arkeen. Vaikka epäkohtia on helppo kirjata, ei se tarkoita etteikömitään hyvää ole. On sitä hyvääkin, ja se on minut saanut pysymään tässä suhteessa, mutta nyt vaaka alkaa olla kallellaan toiseen suuntaan..Vai onko tämä vain ikäkriiseilyä? Mielestäni taudin kuvaukset sopivat minulle.
