Vammainen sikiö, abortti vai ei - kaduttiko?

Toinen lapsi on tulossa ja jotenkin tuntuu ettei kaikki ole välttämättä ihan ok. Testituloksia odotellessa mietin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että en todellakaan halua vammaista lasta. En yksinkertaisesti jaksaisi sitä. Terveenkin kanssa jaksaminen on välillä äärirajoilla ja se sentään joskus kasvaa isoksi ja tulee toimeen omillaan. Siis todella itsekkäitä ajatuksia.

Tunnen henkilökohtaisesti kehitysvammaisia ihmisiä ja heidän vanhempiaan ja sitä suuremmalla syyllä en itselle halua samanlaista. Lapsuusikä on mennyt ihan hyvin, lapsi on lapsi siinä missä muutkin, mutta kun lapsesta tulee aikuisen ikäinen ja henkinen taso on kuitenkin lapsen, ei elämä olekaan niin helppoa. Vanhemmat vanhenevat, lapsi vanhenee, mutta ei silti kykene huolehtimaan itsestään. Voisinko laittaa raskasta lastani koskaan laitokseen, jos hän ei pysty itsenäiseen elämään edes tuettuna? Laitokseen, jossa joku sairas yöhoitaja raiskaa tai piikittää insuliinia...

Ja nyt itse asiaan; onko muita jotka ajattelevat samalla tavalla?
Kun tuntuu, että kaikki ainakin julkisesti tuomitsevat jyrkästi sikiöseulonnat ja vannovat rakastavansa vammaista lasta siinä missä muutkin.

Ja aina lehdissä vammaisten lasten perheet ovat niin niin onnellisia ja nämä erityislapset tuovat niin niin valtavasti iloa ja syvyyttä elämään - ja sitten kuitenkin nämä minun tuntemani perheet, joissa on vammainen lapsi, ovat välillä aika kaukana iloisesta elämästä ja onnesta. Päällimmäisenä on huoli lapsesta, hänen tulevaisuudestaan ja siitä, ovatko sisarukset jääneet erityishuomiota vaativan erityislapsen varjoon ja saavatko he elää itsenäisen aikuisuuden huolehtimatta vammaisesta sisaruksesta.

Onko täällä ketään, joka on saanut tietää lapsella olevan suuren riskin kehitysvammaisuuteen, halunnut siitä huolimatta pitää hänet ja sitten kuitenkin katunut myöhemmin valintaansa?

Onko täällä ketään, joka on päättänyt toisin ja katunut myöhemmin? Vai kiittänyt?

 

En pitäisi lasta, jos hänellä olisi Down tms.

 

En ole vertaistukea antava, mutta sen voin sanoa, että on ihmisiä tosiaan, jotka tuomitsevat, ehkä enemmän, kuin heillä olisi siihen valtuuksia, mutta minkäs sille pystyy tekemään ja luultavasti olet siihen osannut varautua, kun tänne kirjoitat.

Jokainen tekee ratkaisunsa niin, kuin ne kokee itselleen parhaimmaksi. Hyvin monestihan sitä perustellaan, että synnytetään vammainen lapsi, että "en olisi voinut tehdä aborttia", eli tässäkin ajatellaan sitä omaa hyvinvointia ensin. Ehkä, hieman provosoiva ajatus tuokin, mutta sanonpa vain ääneen.

Voimia sinulle, nämä kysymykset ovat niin vaikeita, että voimia niiden kanssa tarvii :hug:

 

Mulla oli kuopuksella epäilyksiä downista sekä vaikka ja mistä muustakin poikkeamasta..Mutta raskausviikkoja oli tuolloin jo 34.Aina olin sanonut, että en keskeyttäisi vaikka tietäisin vauvalla olevan down tms. mutta silloin kyllä pysäytti miettimään...Että en osaa vastata kyllä,todella vaikea päätös olisi. Mutta suhteellisen terve neiti meille siis tuli "pelotteluista" huolimatta

 

En keskeyttäisi raskautta mikäli sikiön vammat eivät olisi todella vakavat (ts. ei selviytymismahdollisuuksia tai elämä väistämättä lyhyt ja kivulias). Oma down-poika vasta vajaa 4v, mutta miehellä 41v kokemus kehitysvammaisesta sisaruksesta. =)

 

Olen ap:n kanssa samoilla linjoilla. lapselle voi antaa ihanan lapsuuden siinä missä tavallisellekkin lapselle...mutta mitäs se aikuisuus sitetn kun itse vanhenee jne...ei halua laittaa lastaan laitokseen mutta pakko laittaa kun ei enää itse pysty hoitamaan ja ainainen huoli siitä.

Tottakai pitäisin lapsen jos vammautuisi jne...mutat jos etukäteen tietäisin raskauden aikana että vaubva on todennäköisesti että on 99% varmuudella niin tekisin keskeytyksen kaikkien edumukaisesti ajatellen...

 

Itselläni on ollut tuollainen tilanne. saimme ensimmäisessä ultrassa kuulla, et kaikki ei ole hyvin,sikiöllä oli rakenteellisia poikkeavuuksia. Minulta otettiin istukkanäyte, josta ei kuitenkaan löytynyt mitään syndroomaa. Sikiön vammat oli kuitenkin melko vaikeat ja todennäköisesti niitä olisi raskauden edetessä paljastunut lisää. Me päädyimme sitten raskauden keskeytykseen joka tehtiin muistaaksseni viikoilla 15. Päätös oli vaikea ja minun kantani on, et on kuunneltava omaa sisintään eikä pelätä muiden "tuomiota". Vieläkin joskus mietin asiaa ja sitä, olisinko pystynyt antamaan hyvän elämän lapselle kaikesta huolimatta. Mutta en oikeastaan kadu. En luultavasti olisi jaksanut ja mieheni vielä vähemmän. Voimia sinulle!

 

onneksi en oo koskaan joutunu tuohon valinta tilanteeseen. lapsia ei enää tule joten en joudukkaan.
myötätunto on heidänpuolella jotka valintaan on joutunu.
miettiny oon jokaraskauden kohdalla mitä tekisin.
kovin helposti en keskeytystä tekisi,mutta jos elinmahdollisuuksia ei juuri olisi niin luulen että antaisin vauvan lähteä.

kuopusta odottaessa ultrassa lääkäri huomasi jotain poikkeavaa ja pelkäsin silloin. silloin tuli mietittyä kovasti.
kuitenkin seuraavassa uä:ssä oli kaikki ok.
vammaisuutta en niinkään pelännyt vaan sitä etten saisi lasta pitää.

 

Tuota, olenko sitten äitinä joku hirviö kun ei tulisi mieleenkään hoitaa tuota esikoista kotona hamaaseen vanhuuteen asti... :ashamed:

Siis pidän itsestäänselvyytenä että aikuistuttuaan etsitään hänelle sopiva asumismuoto, josta tulee sitten hänen kotinsa. Mitä täällä kehitysvammaisten ja terveiden nuorten/aikuisten vanhempia kuuntelee niin monilla tuntuu olevan vaikeampi löytää sille terveelle nuorelle asuntoa kuin mitä vammaiselle sisarukselle.

Ja tuo laitos. Sanana kuulostaa kamalalta mutta käytännössä ihan yhtälainen laitoshan oma työpaikkani on, asukkaina vain vammaisten sijaan vanhuksia. Jokaisella omat huoneet, kylpyhuoneet ja keittokomerot. Saa sen oman rauhan, mutta samalla myös tarvitsemansa hoidon ja palvelun. Ihmisiä ympärillä niin ettei joudu kärsimään siitä yksinäisyydestä mistä moni kerrostaloyksiössä asuva vanhus kärsii.

 

Miksi hankit lisää lapsia jos jo terveen lapsen kanssa voimat ovat äärirajoilla??

ja varsinaiseen kysymykseen, en tekisi aborttia.

 

Mä myös ajattelen ap:n kanssa aikalailla samalla tavalla. Takana on kipeä ja raskas keskeytys 21-trisomia diagnoosin jälkeen. Ilmapiiri on todella tuomitsevaa varsinkin sellaisten ihmisten puolelta, jotka eivät oikeasti ole joutuneet kohtaamaan tällaista. Me miehen kanssa päädyimme keskeytykseen suureksi osaksi siitä syystä, että emme halunneet lapselle elämää, jossa hän olisi aina toisten armoilla, kykenemätön pitämään puoliaan. Sen vain voin sanoa, että niin syvät haavat kaikki jätti sieluun, että niitä arpia saa kantaa loppuelämän mukanaan. Koskaan lapsi ei unohdu, vaikka rakkaudesta me luovuimme. Toivottavasti tämä ketju pysyy sellaisessa rakentavassa hengessä. Turha heittää kuraa niskaan, tässä on jo ihan tarpeeksi painolastia niskassa muutenkin. Päivittäin vieläkin mietin lasta ja tekemäämme ratkaisua. Tiedän, että teimme oikean päätöksen - meidän perheelle oikean päätöksen. Silti se tekee niin saatanan kipeää...

 

Olen ollut tuossa tilanteessa,istukkabiopiassa selvisi että sikiöllä oli 13-trisomia,viikon mietimme asiaa ja päädyimme keskeytykseen joka tehtiin rv17.Päätös oli raskas mutta raskaammaksi olisin kokenut odotuksen jossa tuloksena olisi ollut erittäin vaikeasti vammainen/kuollut lapsi.Päätöstä en ole katunut,surua tunnen edelleen ajoittain tapahtumasta

 

Tämä taitaa olla kysymys, johon voi vastata vain asian itse käsitellyt. Olipa se oma päätös kumpi vain, sellaiset harvemmin tomitsevat vastakkaistakaan päätöstä tehneet.

 

Kiitoksia kommenteista. Oikeastaan olen yllättynyt että näinkin moni on kanssani samaa mieltä, aiemmin kun olen tästä aiheesta keskusteluja lukenut on minulle jäänyt se mielikuva, että suurin osa on ehdottomasti toisella kannalla.

Tuota, olenko sitten äitinä joku hirviö kun ei tulisi mieleenkään hoitaa tuota esikoista kotona hamaaseen vanhuuteen asti... :ashamed:

Siis pidän itsestäänselvyytenä että aikuistuttuaan etsitään hänelle sopiva asumismuoto, josta tulee sitten hänen kotinsa.

Mitäs jos tuettu asuminen tms. ei onnistu?
Erittäin läheisesti tuntemassani tapauksessa 30v. kehitysvammainen ei suostu lähtemään pois kotoa. Tarkoitus oli, että hän muuttaa omilleen, mutta kun tätä alettiin toteuttaa niin karkasi asuntolasta takaisin kotiin eikä äidillä ilmeisesti ollut sydäntä pakottaa lasta jäämään. Ja miten aikuista ihmistä voisi pakottaakaan, eihän häntä voi lukkojen takana pitää.

 

Kiitoksia kommenteista. Oikeastaan olen yllättynyt että näinkin moni on kanssani samaa mieltä, aiemmin kun olen tästä aiheesta keskusteluja lukenut on minulle jäänyt se mielikuva, että suurin osa on ehdottomasti toisella kannalla.

Tuota, olenko sitten äitinä joku hirviö kun ei tulisi mieleenkään hoitaa tuota esikoista kotona hamaaseen vanhuuteen asti... :ashamed:

Siis pidän itsestäänselvyytenä että aikuistuttuaan etsitään hänelle sopiva asumismuoto, josta tulee sitten hänen kotinsa.

Mitäs jos tuettu asuminen tms. ei onnistu?
Erittäin läheisesti tuntemassani tapauksessa 30v. kehitysvammainen ei suostu lähtemään pois kotoa. Tarkoitus oli, että hän muuttaa omilleen, mutta kun tätä alettiin toteuttaa niin karkasi asuntolasta takaisin kotiin eikä äidillä ilmeisesti ollut sydäntä pakottaa lasta jäämään. Ja miten aikuista ihmistä voisi pakottaakaan, eihän häntä voi lukkojen takana pitää.

No, miehen veli asuu tällaisessa pahamaineisessa laitoksessa ja hyvin hän siellä viihtyy. Mukava omahoitaja ja muutenkin kiva henkilökunta, viihtyisä huone ja tekemistä. Me asutaan turhan kaukana mutta äitinsä, siskonsa ja siskon tyttären perhe käyvät kyläilemässä, toisinaan toisinkin päin. Kavereita ympärillä.

Ja tuo veli on monilta osin "hankalampi" ja sopeutumattomampi tapaus mitä meidän poju todennäköisimmin (eihän sitä ksokaan tiedä terveestäkään lapsesta) tulee olemaan. Ja mitä näissä laitoksissa ja erilaisissa tuetuissa asumismuodoissa työskenteleviä ihmisiä on kuullut niin hyvin nuo tuntuvat onnistuvan järjestämään erilaisten ihmisten elämisen. =)

 

Miksi hankit lisää lapsia jos jo terveen lapsen kanssa voimat ovat äärirajoilla??

Hah, arvasin, että joku kysyy tätä!!
Ei me kaikki olla samanlaisia superäitejä kuin sinä.
Tälläsiä tavallisia mammoja vaan, jotka välillä on niin väsyneitä, että meinaa pystyyn nukahtaa... Ja sitten muistaa yhtäkkiä, että pyykit on pesukoneessa ja neuvola-aika tilaamatta ja huomenaamulla pitää taas olla töissä...

 

(eihän sitä koskaan tiedä terveestäkään lapsesta)

Se on kyllä ihan totta. Onhan näitä peräkammarin poikia, jotka asuvat kotonaan ja elävät eläkeläisäitinsä kustannuksella, ja ilman mitään diagnoosia...

Mutta, onko vammaisen lapsen kanssa elämä todella niin ihanaa kuin lehtijutuissa hehkutetaan, vai sanotaanko niin vain siksi, että niin "täytyy" sanoa?

Vähän sama kuin odottajan täytyy "hehkua onnea" ja äitien "nauttia äitiydestä täysillä" - näinhän ne naistenlehtien jutut aina menee...

 

(eihän sitä koskaan tiedä terveestäkään lapsesta)

Se on kyllä ihan totta. Onhan näitä peräkammarin poikia, jotka asuvat kotonaan ja elävät eläkeläisäitinsä kustannuksella, ja ilman mitään diagnoosia...

Mutta, onko vammaisen lapsen kanssa elämä todella niin ihanaa kuin lehtijutuissa hehkutetaan, vai sanotaanko niin vain siksi, että niin "täytyy" sanoa?

Vähän sama kuin odottajan täytyy "hehkua onnea" ja äitien "nauttia äitiydestä täysillä" - näinhän ne naistenlehtien jutut aina menee...

Luulen että se on vähän sama juttu kun äitiyden kanssa yleensäkin. Onko se aina niin ruusuilla tanssimistä mitä vauvakuumeilija unelmoi tai minkä kuvan jotkut lehtijutut antaa?

Ehkä jokainen kokee nuo omalla tavallaan. On raskaat hetkensä ja hankaluutensa, mutta toisaalta ne ilot ja antoisat puolet. Yksi kokee raskaat asiat tosi voimakkaina eikä osaa niin nauttia niistä positiivisita, toinen taas keskittyy siihen toiseen puoleen. Tai mitä tahansa siitä väliltä. =)

Itse koen tuon pojun olevan mitä ihanin lahja vaikkei kaikki ole aina niin helposti mennyt. :heart: Niin paljon uutta ja ihanaa ollaan kauttaan saatu, eli meillä menee kirkkaasti plussan puolella. (Jos et nyt satu heikoimmalla hetkellä kysymään :ashamed: )

Mut juu, elämässä on kuitenkin ollut huomattavasti suurempia murheitä kuin tuo pujun vamma, eli en ehkä osaa ottaa sitä niin vakavasti kuin pitäisi...

 

(eihän sitä koskaan tiedä terveestäkään lapsesta)

Se on kyllä ihan totta. Onhan näitä peräkammarin poikia, jotka asuvat kotonaan ja elävät eläkeläisäitinsä kustannuksella, ja ilman mitään diagnoosia...

Mutta, onko vammaisen lapsen kanssa elämä todella niin ihanaa kuin lehtijutuissa hehkutetaan, vai sanotaanko niin vain siksi, että niin "täytyy" sanoa?

Vähän sama kuin odottajan täytyy "hehkua onnea" ja äitien "nauttia äitiydestä täysillä" - näinhän ne naistenlehtien jutut aina menee...

Mä myös haluaisin tietää tämän? Onko paikalla ketään, joka voisi ihan rehellisesti vastata? Toki tiedän sen, että erityislasta rakastaa yhtälailla (tai ehkäpä jopa enemmän, jos se on mahdollista...) kuin terveitä lapsia. Mutta onko se elämä todellisuudessa niinkuin lehtien palstoilta saa lukea? Lehtien palstoilla ei koskaan puhuta niistä huonoista hetkistä tai negatiivisista tunteista. Onko erityislapsesta kokoajan enemmän huolissaan? Hänen pärjäämisestään, siitä ettei hän joudu kärsimään vammastaan aikuisena tms. Vaikea saada tähän lyhyttä selvää kysymystä, mutta toivottavasti joku ymmärtää mitä tässä kyselen...

 

en ota kantaa siihen kannattaako abortti vai ei...

itse olen mahdollisesti vaikean sairauden kantaja ja on siis mahdollista, että tuleva lapseni on vammainen. nyt ollaan viikolla 26 ja me päätimme miehen kanssa jo varhain , ettemme mene asian tiimoilta tutkimuksiin. me päätimme, ottaa lapsen vastaan sellaisena kuin se tulee. mutta kyllä asia silti pelottaa, sen voin myöntää. pelottaa, mutta silti onnea on paljon mukana. niin kuin elämässä muutenkin.

vammaisen sisarena voin sanoa, että ei elämä vammaisen lapsen perheessä ole aina "onnen hehkua", muttei se ole aina onnetontakaan. välillä se on helvetillisen raskasta. mutta silti se on elämää ja meidän perheelle se on ollut silti arvokasta.

asiantuntijoiden suositusten mukaan nykyään ja tulevaisuudessa pyritään entistä enemmän pois laitoksista yksilöllisempään asumiseen. toivottavasti myös päättäjät ottavat nämä suositukset tosissaan.

 

(eihän sitä koskaan tiedä terveestäkään lapsesta)

Se on kyllä ihan totta. Onhan näitä peräkammarin poikia, jotka asuvat kotonaan ja elävät eläkeläisäitinsä kustannuksella, ja ilman mitään diagnoosia...

Mutta, onko vammaisen lapsen kanssa elämä todella niin ihanaa kuin lehtijutuissa hehkutetaan, vai sanotaanko niin vain siksi, että niin "täytyy" sanoa?

Vähän sama kuin odottajan täytyy "hehkua onnea" ja äitien "nauttia äitiydestä täysillä" - näinhän ne naistenlehtien jutut aina menee...

Mä myös haluaisin tietää tämän? Onko paikalla ketään, joka voisi ihan rehellisesti vastata? Toki tiedän sen, että erityislasta rakastaa yhtälailla (tai ehkäpä jopa enemmän, jos se on mahdollista...) kuin terveitä lapsia. Mutta onko se elämä todellisuudessa niinkuin lehtien palstoilta saa lukea? Lehtien palstoilla ei koskaan puhuta niistä huonoista hetkistä tai negatiivisista tunteista. Onko erityislapsesta kokoajan enemmän huolissaan? Hänen pärjäämisestään, siitä ettei hän joudu kärsimään vammastaan aikuisena tms. Vaikea saada tähän lyhyttä selvää kysymystä, mutta toivottavasti joku ymmärtää mitä tässä kyselen...

Mitäs tässä nyt yrittäisi lyhyesti sanoa...

Siis tottakai on ylimääräistä työtä ja huolta. Pelkästään paperisota tukiasioista, omista oikeuksista ym on välillä raskasta. Kukaan ei tarjoile suoraan tarjottimella että hei, teidän lapsella on nyt oikeus tällaisiin ja tällaisiin juttuihin, nimet vain alle papereihin ja kaikki hoituu. Asioita kuulee sieltä ja täältä, hakemuksia saa tehdä ja ne ehkä hyväksytään -tai sitten ei. Jos jälkimmäinen voi olla edessä valitukset jne.

Huolta on myös ihan tavallisista asioista, sopivan päiväkodin ja koulun löytymisestä. Tuntui (terveen) kuopuksen kanssa lähes hassulta kun tajusi ettei hänen kohdallaan ole niin merkitystä mihin päiväkotiin tai kouluun hänet laitetaan... Sopivan avustajan/hoitajan löytyminen, muun ryhmän suhtautuminen erityislapseen jne. Viittomat ovat uutta opeteltavaa kotiväelle sekä päiväkodin henkilökunnalle.

Oma hankaluutensa on kun liki 4v lapsi ei vielä kävele. On kuitenkin raskas kannettava ja välillä ottaa rankasti päähän kun noita tavallisia rattaita ei suostuta mieltämään pyörätuoliksi paikoissa joissa rattaita ei saa ottaa sisälle. (ja vielä enemmän ketuttaa kun hetkeä myöhemmin näkee siinä vauvan rattaissa, selityksenä kun se on vielä niin pieni... ) Puheen puuttuminenkin tekee arjen haastavammaksi, onneksi viittomat sitten helpottavat kommunikoinnissa.

Noin siis joitain näistä negatiivisista puolista meidän perheessä.

 

Kiitos Madicken ja Tiia-liina! Mä olen joskus miettinyt myös sitä, että juuri oikeanlaisen tukitoiminnan tärkeyttä erityislapselle. Mitä jos ei olekaan mahdollisuutta valita? Asumme pienellä paikkakunnalla ja mulla on se käsitys, että erityislapsille on hyvin vähän vaihtoehtoja täällä. Tuskin mitään... Isommille lapsille tai teini-ikäisille/aikuisille on jotain kerhotoimintaa. Vanhusten hoitokodin yhteydessä on kehitysvammaisille oma osasto, jossa ei ole tietääkseni kokoajan vakihoitajat, vaan hoitajat kiertävät osastolta toiselle. Sattumalta sain kuulla, kuinka eräs hoitaja valitteli ääneen työn raskautta juuri siellä kehitysvammaisten osastolla. Jotenkin jäi sellainen olo erityislasten osalta, että turha vaatia suuria, kun ei ole mitä tarjota. No turha näitä minun enää on miettiä, me päädyimme keskeytykseen. Minä taas voin myöntää, että jossittelen vieläkin heikolla hetkellä. Vaikka tiedän sen olevan ihan turhaa. Kai minä kidutan itseäni jollain tavoin - tai sitten mieli on herkkänä isänpäivän ja vainajien muistopäivän vuoksi. Vein sillon haudalle myös pienen enkelikynttilän. Laskettupäivä siitä raskaudesta sattui samoihin aikoihin ja sen vuoksi mieli on nyt herkkänä.

 

Mutta siis vaikka noita huolia ja tuota arjes raskautta on enemmän mitä terveellä lapsella (näin siis uskoisin, ihan normaalisti kehittyvää ja siten "tervettä" lasta meillä ei ole ollutkaan), niin toisaalta sitä oppii nauttimaan pienistä asioista ihan erilailla.

Yhäkin huomaan liki päivittäin olevani kiitollinen siitä että lapsi on tänään terve. Sairastelut tuon kanssa ei ole kivoja. :/ Kun on saanut vierestä nähdä että asiat voisivat olla paljon hullumminkin, on ihan luksusta kun saa elellä lapsen kanssa normaalisti kotona, käydä leikkipuistoissa ja kerhoissa, matkustella, käydä erilaisssa huvituksissa...

Pienistä kehitysaskeleista osaa nauttia ihan erilailla. Poju oli 3v2kk kun otti ensimmäiset askeleensa ja se oli todellista juhlaa!!! =) :flower: :heart: Saas nähdä missä vaiheessa sitä lähdetään kunnolla kävelemään.

Poju on niin aurinkoinen ja mahtava persoona, että pelkkä näkemisensä ja syliin rutistamisensa avaa taivaan. :heart: Kuulostaa varmaan monen mielestä kylmältä tai jotain, mutta vaikka tuota kuolusta rakasta ihan yhtä sydämestäni kuin esikoista ja hänen halaamisensa on aivan ihanaa, niin silti tuossa esikoisen halauksessa on jotain aivan ainutlaatuista... Se on niin voimia antavaa ja käsittämätöntä. Samoin naurunsa ja koko elämänilonsa kurittomine kujeineen.

Äh, vaikea selittää. Tuo on vain niin... tuollainen! :heart:

 

Kiitos Madicken ja Tiia-liina! Mä olen joskus miettinyt myös sitä, että juuri oikeanlaisen tukitoiminnan tärkeyttä erityislapselle. Mitä jos ei olekaan mahdollisuutta valita? Asumme pienellä paikkakunnalla ja mulla on se käsitys, että erityislapsille on hyvin vähän vaihtoehtoja täällä. Tuskin mitään... Isommille lapsille tai teini-ikäisille/aikuisille on jotain kerhotoimintaa. Vanhusten hoitokodin yhteydessä on kehitysvammaisille oma osasto, jossa ei ole tietääkseni kokoajan vakihoitajat, vaan hoitajat kiertävät osastolta toiselle. Sattumalta sain kuulla, kuinka eräs hoitaja valitteli ääneen työn raskautta juuri siellä kehitysvammaisten osastolla. Jotenkin jäi sellainen olo erityislasten osalta, että turha vaatia suuria, kun ei ole mitä tarjota. No turha näitä minun enää on miettiä, me päädyimme keskeytykseen. Minä taas voin myöntää, että jossittelen vieläkin heikolla hetkellä. Vaikka tiedän sen olevan ihan turhaa. Kai minä kidutan itseäni jollain tavoin - tai sitten mieli on herkkänä isänpäivän ja vainajien muistopäivän vuoksi. Vein sillon haudalle myös pienen enkelikynttilän. Laskettupäivä siitä raskaudesta sattui samoihin aikoihin ja sen vuoksi mieli on nyt herkkänä.

Kyllä tuo on valitettavasti varmasti totta, että paikkakunnalla on paljon merkitystä. Veljeni muutti e-suomeen ja me muu perhe siinä perässä. Toivottavasti tulevaisuudessa asiat menee eteenpäin. Sekin on minusta väärin, että jo lapsena erityislapset saattavat joutua toiselle paikkakunnalle kouluun, koska omalla paikkakunnalla ei ole tarjolla erityisopetusta. Ei lapsen paikka ole kaukana omasta perheestä.

 

Kiitos Madicken ja Tiia-liina! Mä olen joskus miettinyt myös sitä, että juuri oikeanlaisen tukitoiminnan tärkeyttä erityislapselle. Mitä jos ei olekaan mahdollisuutta valita? Asumme pienellä paikkakunnalla ja mulla on se käsitys, että erityislapsille on hyvin vähän vaihtoehtoja täällä. Tuskin mitään... Isommille lapsille tai teini-ikäisille/aikuisille on jotain kerhotoimintaa. Vanhusten hoitokodin yhteydessä on kehitysvammaisille oma osasto, jossa ei ole tietääkseni kokoajan vakihoitajat, vaan hoitajat kiertävät osastolta toiselle. Sattumalta sain kuulla, kuinka eräs hoitaja valitteli ääneen työn raskautta juuri siellä kehitysvammaisten osastolla. Jotenkin jäi sellainen olo erityislasten osalta, että turha vaatia suuria, kun ei ole mitä tarjota. No turha näitä minun enää on miettiä, me päädyimme keskeytykseen. Minä taas voin myöntää, että jossittelen vieläkin heikolla hetkellä. Vaikka tiedän sen olevan ihan turhaa. Kai minä kidutan itseäni jollain tavoin - tai sitten mieli on herkkänä isänpäivän ja vainajien muistopäivän vuoksi. Vein sillon haudalle myös pienen enkelikynttilän. Laskettupäivä siitä raskaudesta sattui samoihin aikoihin ja sen vuoksi mieli on nyt herkkänä.

Kyllä tuo on valitettavasti varmasti totta, että paikkakunnalla on paljon merkitystä. Veljeni muutti e-suomeen ja me muu perhe siinä perässä. Toivottavasti tulevaisuudessa asiat menee eteenpäin. Sekin on minusta väärin, että jo lapsena erityislapset saattavat joutua toiselle paikkakunnalle kouluun, koska omalla paikkakunnalla ei ole tarjolla erityisopetusta. Ei lapsen paikka ole kaukana omasta perheestä.

Ja veljeni muutti siis opiskelupaikan perässä jo täysi-ikäisenä. Mutta kyllä se muutto oli muutenkin eduksi, koska esim. harrastusmahdollisuuksia on enemmän tarjolla.