Valtaisia ahdistus. Voiko avoliitossa oleva hakea pariterapiaan? Muita kommentteja?

[Valtaisa ahdistus]

Ollaan oltu yhdessä yli 5 vuotta. Meillä ei ole lapsia. Mies on kohta 30, minä 28. Viime yönä taas käsiteltiin kriisiämme, kun minä en tunne saavani syvää vastakaikua mieheltä. Tilannetta pahentaa paniikkihäiriöni. Sain kamalan paniikkikohtauksen, kun mies sanoi, ettei tästä tule mitään. Ahdituin ihan kamalasti, tässäkö tämä nyt oli?

Olemme jo kumpikin halunneet lapsiakin tähän suhteeseen, minä hyvinkin kovasti. Nyt kuitenkin tuntuu, että ehken saa lapsia koskaan, jos en niitä tämän miehen kanssa saa. Ehken enää edes halua. Ehkä muutan täysin elämäni suunnan ja lähden reppureissaajaksi. Kuulostavatko nämä ajatukset täysin järjettömiltä? Voiko sellainen ikuinen vapaus ja vastuuttomuuskaan tuntua pidemmän päälle onnelliselta? Taidetaan molemmat olla niin loputtoman tunnollisia, että mieskin sanoi, että tuntisi itsensä niin valtavan epäonnistuneeksi, jos eroaisimme. Niin tuntisin minäkin.

Nyt tuntuu niin kamalalta se, että muuttaisin yksin johonkin pieneen yksiöön. Määräaikainen työsuhteeni päättyi juuri, eli olen työttömänä ja pitäisi tämän kriisin keskellä pystyä etsimään uutta työtäkin. Eihän mulla edes ole varaa asua yksin. Jäisin ihan yksin, jos eroaisimme. Minulla ei ole yhtään kaveria. Luuletteko, että kavereiden puute tuo liikaa paineita parisuhteelle? Että miehen pitäisi pystyä vastaamaan kaikkiin tarpeisiini ja siksi olen tyytymätön?

Onko säälittävää, että yrittäisimme vielä pelastaa tämän suhteen, jossa olen kokenut tyytymättömyyden puuskia jo pitkään? Tiedän, että olen paljon huomiota vaativa tyyppi. Ja vaikka toivoisin läheisempää, syvällisempää parisuhdetta, voin kuvitella, että ahdistuisin sellaisessakin, koska se tuo mukanaan myös paljon vastuuta. Meitä kun ei sido yhteen edes lapset tai avioliitto, joten voimmeko saada pariterapiaa väestöliiton, seurakunnan tms. kautta? Vai pitäisikö mennä yksityiselle? Voiko meitä kukaan enää tästä suosta nostaa?

 

["Aloittaja"]

Apua?

 

[häiriöinen]

Niin, erektiohäiriö.

 

["Aloittaja"]

Ehkäpä joku pääsee sielunmaisemaani paremmin käsiksi, jos linkitän tämän: http://www.katajary.fi/pariskunnille/kysymyksia-vastauksia/ajatuskin-seurustelusta-aiheuttaa-pakokauhua/
Tuo voisi olla minun kirjoittamani muutaman vuoden päästä, jos nyt eroaisimme. Eli ajattelen, että noin alkaisin tuntea ahdistusta mahdollisissa uusissa suhteissa.

 

[prkl]

Elämä on. Vaatii päätöksiä johonkin suuntaan. Kerta nykytilanne ei miellytä, pukkaat kersoja äijän kanssa tai sitten et pukkaa ja tienne eroavat. Ei täällä sua kukaan osaa neuvoa, ihen ite tarttee päättää.

 

[Perisyyt]

Pikavastaus töiden lomassa: asumisjärjestelyt, "en halua epäonnistua" jne eivät ole hyviä syitä pysyä suhteessa. Mutta ei myöskään ole hyvä, jos mies on ainoa sosiaalinen kontaktisi, siitä tulee ehdottomasti liikaa paineita suhteeseenne. Monen asian pitäisi muuttua jotta suhde paranee, mm. tuon että kaikki ei saa olla miehesi harteilla, sinulla pitää olla muutakin elämää.

Et maininnut ollenkaan rakkautta: rakastatteko ja välitätte toisistanne? Onko teillä halua parantaa ja korjata suhde, vai onko "jos eroamme on se epännistuminen elämäni CV:ssä" ainoa syy yrittää?

 

[Morrigan]

Onko paniikkihairio niin hyvassa hoidossa, kuin mahdollista? Minusta olisi ehka hyva aloittaa siita ja miettia, mita oikeasti tahtoo ja minka on antanut rajoittaa tahan saakka. Jos rakastatte toisianne, kannattaa tietenkin tehda tyota suhteen eteen.

Paatoksia ja ratkaisuja joutuu tekemaan aina, siksi olisi hyva tietaa, miksi niita tekee ja kenelle.

 

["Aloittaja"]

Vastaus nimimerkille Perisyyt.
En enää tunnista tunteitani kunnolla. Välillä, kun olen jossain esim. siskoni kanssa ja meillä on oikein hauskaa ja nauramme paljon, tulee kamalan surullinen olo siitä, ettei meillä miehen kanssa ole niin hauskaa. Mutta on meillä mukavia hetkiä, esim. nautin katsoa, kun mieheni tekee kotiaskareita tai laittaa ruokaa. Mukavaa on myös vaikkapa silloin, kun pelaamme jotakin lautapeliä kahdestaan. Ja kun mies tulee todella surulliseksi, kuten vaikkapa viime yönä, kun sanoi, että hänellä on niin maanrakoon poljettu olo, mulle tulee todella helliä tunteita miestä kohtaan ja haluaisin vain lohduttaa.

Meidän suurimmat ristiriidat johtuu mun tarvitsevuudesta. Minua vaivaa se, jos mies ei innostu asioista, joita kerron hänelle. Esimerkiksi jos haluaisin puhua jostakin lehtiartikkelin nostattamista ajatuksista. Ja pelkään, että jos vaikka tekisinkin jotakin, mistä olen haaveillut, vaikkapa alkaisin harrastaa kuorolaulua tai teatteria, niin mies ei esityksen jälkeen tulisikaan ottamaan mua isoon halaukseen ja kertomaan, miten ylpeä on musta. Kuulostaako tämä muuten siltä, että kaipaan mieheltäni sellaista, mitä en lapsena isältäni saanut? Vanhempani erosivat kun olin ekaluokkalainen ja äitini oli käytännössä yksinhuoltaja.

 

["Aloittaja"]

Onko paniikkihairio niin hyvassa hoidossa, kuin mahdollista? Minusta olisi ehka hyva aloittaa siita ja miettia, mita oikeasti tahtoo ja minka on antanut rajoittaa tahan saakka. Jos rakastatte toisianne, kannattaa tietenkin tehda tyota suhteen eteen.

Paatoksia ja ratkaisuja joutuu tekemaan aina, siksi olisi hyva tietaa, miksi niita tekee ja kenelle.

Paniikkihäiriöön mulla ei ole tällä hetkellä lääkitystä, pari vuotta siiten söin lääkkeitä vuoden verran ja silloin kyllä oli hyvä mieliala. Pelkään kuitenkin aloittaa lääkitystä uudelleen, koska pelkään sen phkaisevan kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Joskus lääkitystä syödessäni oli mielestäni vähän turhankin puhelias ja hyväntuulinen eli liian vauhdikas. Äidilläni on kaksisuuntainen. Nyt mulla on kaapissa rauhoittavia, joihin turvaudun silloin tällöin, jos oikein kamala olo tulee. Kuten viime yönä, kun olisin halunnut soittaa lääkintämiehet paikalle, että edes joku olisi pitänyt musta huolta.

Niin, mitä se rakkaus sitten on? Pitäisikö sen tuntua koko ajan vielä näinkin monen vuoden jälkeen. Vai pitäisikö ensin vaan tehdä niitä rakkauden tekoja ja katsoa, tuleeko tunteet perässä? Onko se rakkaus sitä, että musta tuntuu hyvältä, kun mies laittaa kynttilöitä palamaan ja kaunista musiikkia soimaan? Entäpä, kun en tunne, että saisin miehelle tehtyä sellaista hyvää oloa pienillä huomioimisilla? Mies kyllä sanoo, että tykkää tosi paljon, kun huomioin, mutta jostain syystä se ei välity mulle? Enkö sitten vain osaa rakastaa pyyteettömästi, vaan haen aina itselleni jotain?

 

["vieras"]

[QUOTE="Aloittaja";27717451] Ja pelkään, että jos vaikka tekisinkin jotakin, mistä olen haaveillut, vaikkapa alkaisin harrastaa kuorolaulua tai teatteria, niin mies ei esityksen jälkeen tulisikaan ottamaan mua isoon halaukseen ja kertomaan, miten ylpeä on musta. Kuulostaako tämä muuten siltä, että kaipaan mieheltäni sellaista, mitä en lapsena isältäni saanut? Vanhempani erosivat kun olin ekaluokkalainen ja äitini oli käytännössä yksinhuoltaja.[/QUOTE]

Tämä kuulostaa niin tutulta. Tulee vähän sellainen olo, että sinulla on liian paljon aikaa pohtia omia ongelmiasi ja silloin alkaa seinät kaatua päälle. Silloin on just parasta lähteä ulos kävelemään, uimaan tai vaikka harrastamaan kuorolaulua, kunhan et jää kotiin.

Mut älä ole huolissasi. Lähes kaikki joutuvat jossain elämänsä vaiheessa miettimään noita tai jotain vastaavia asioita. Niitä kutsutaan kehitys- ja elämänkriiseiksi ja ne kuuluvat kasvamiseen.

https://www.tukinet.net/aineisto/aineisto_tiedot.tmpl?id=640

Ehkä on todellakin parempi, että menet puhumaan jonkun ammattilaisen kanssa näistä sinun ajatuksista. Minä oon itse käyny terapiassa, kun on tuntunut siltä, että olen ollut ahdistunut/hukassa. Terapeutti ei kuitenkaan ratkaise mitään ja terapiassa yleensä joutuu ihan itse tekemään ne oivallukset eli terapeutti ei anna valmiita vastauksia. Mutta olen selvinnyt ilman lääkkeitä.

Ja kannattaa muistaa et terapeutti ei tiedä kaikkia vastauksia. Kävin kahden terapeutin luona, jotka antoi minulle sellaisia ohjeita, jotka oli minusta todella huonoja ja tuntui pahalta. Jätin noudattamatta heidän ohjeitaan ja hienosti menee. Eli sekin et terapeutti ehdottaa jotain ja jos se tuntuu huonolta idealta niin sekin on oivallus sinänsä

Ja kolmanneks. Kannattaa varmistaa ettei kyse ole ehkäisypillereistä. Osa ehkäisyvalmisteista saa mut käyttäytymään just noin.

 

["Aloittaja"]

Vastaus vieraalle, joka kirjoitti klo 14.44.
Kiitos. Alkoi taas pikkuisen tuntua siltä, että vielä on mahdollisuus.
Nyt olen kuin olenkin jämähtänyt kotiin. En keksi muuta tekemistä kuin käydä ostamassa miehelle joululahja, mutta mitä jos emme enää jouluna olekaan yhdessä ? Minulla on kuntosalikortti, mutten millään saa itseäni innostumaan liikkumaan lähtemisestä. En ole tehnyt tänään mitään muuta kuin maannut läppäri sylissä sohvalla. En ole edes syönyt mitään. Kamala nälkä, mutta mikään ei maistu. Joskus tunnen tosiaan itseni ihmisraunioksi. Ei mieheni voi tällaista ymmärtää, eikä hänen tarvitsekaan, hän ansaitsisi jonkun tasapainoisemman kuin minä.

Ilta lähestyy, enkä tiedä mitä tuleman pitää, kun mies tulee kotiin. Onko hän tehnyt lopullisen ratkaisun? Pelottaa. Samalla tuntuu, että ero olisi helpotus, mutta luulen myös, että ikävä ja katumus erosta vyöryisi niskaan. Ei me olla vielä yritetty kaikkeamme tämän eteen, tai ehkä ollaan, mutta silti musta tuntuu, että mulle jäisi tästä jotain loppuelämäksi hampaan koloon, jos nyt eroamme.

Pitäisi keksiä se harrastus ja yrittää ottaa yhteyttä vaikka vanhoihin luokkakavereihin. Jos kavereita olisikin, en niillekään kehtaisi kertoa parisuhdekriiseistäni, koska mua jotenkin hävettäisi se kulissien romahtaminen ja lisäksi olen niin uskollinen kai miehelleni, etten halua puhua hänestä selän takana. Perhana, missasin työväenopiston kevään kursseille ilmoittautumisen, eikä mieluisilla kursseilla enää ole tilaa.

Tuosta kaverittomuudesta tuli mieleeni vielä sekin, että eikös se kerro kyvystäni muodotaa läheisiä, pysyviä ihmissuhteita? Mitenkä voisin tässä valossa odottaa parisuhteenkaan luistavan kovin hyvin?

 

["Aloittaja"]

Niin ja vielä, olen käynyt kelan psykoterapiassa, joka päättyi 3 vuotta sitten, eli en pääsee uuteen tuettuun terapiaan vielä kahteen vuoteen. Nyt kun kirjoitan tämän kaiken näkyville, tulee kuva, että olen ihan luuseri. Kuitenkin oikeasti olen ihan mukava ja iloinen ihminen, enkä täysi raunio.

 

[Perisyyt]

Mulle tulee mieleen että olet masentunut. Sinulla ei kuulosta olevan mitään tulevaisuuden suunnitelmia, ei mitään intoa mihinkään, etkä edes jaksa huolehtia itsestäsi (nälkä ja harrastusten puute). Suosittelen että lähdet hakemaan apua oloosi, masennuksen hellittäminen voisi auttaa elämänlaatusi paranemiseen ja sen myötä myös parisuhteeseen. Uskon että jos/kun mies kokee että hän on vastuussa elämästäsi, se on hänelle liian suuri taakka ja tukahduttaa hänen rakkautensa. Rakkaussuhteen pitäisi olla elämän suola ja lisäilo,ei sen ainoa tukiranka.

 

["Aloittaja"]

Hajamielisyyksissäni unohdin vastata vielä ehkäisykysymykseen. Eli hormonaalisen ehkäisyn lopetin 1,5 vuotta sitten.

 

["vieras"]

No totta kai voitte päästä parisuhdeterapiaan. Haloo. Jopa seurustelevat parit voivat päästä vaikka eivät edes asuisi yhdessä.

 

["Aloittaja"]

Perisyyt-nimimerkille.
Tuntuu, että olen lähinnä masentunut tämän parisuhdetilanyeen takia, en välttämättä muuten. En kylläkään uskalla oikein tehdä tulevaisuuden suunnitelmia. Välillä kylläkin tulee mieleen kaikkea repäisevää, kuten nut vaikkapa reppureissajaksi lähteminen. Mutta sekin tarkoittaisi sitä, että pitäisi luopua sellaisesta turvallisesta tavallisesta elämästä vain huomatakseen, että samanlaisia ne ihmiset kaikkialla on ja samat ongelmat seuraa perässä vaikka maailman ääriin. Olen useita vuosia sitten ollut vähän pidemmän pätkän ulkomailla ja vaikka se olikin elämäni onnellisinta aikaa, ei sellainen vieraan kulttuurin kuherruskuukausikaan kai voi olla elämän perusta. Tapasihan siellä inspiroivia ihania ihmisiä, mutta enhän minä tiedä, olivatko hekin vain lähteneet pakoon jotakin omassa elämässään.

Ammatillinen kriisi minulla on myös. Olen valmistunut vajaa vuosi sitten, eikä opiskelemani tutkintokaan tunnu siltä oikealta. Mutta en kyllä keksi mitään muutakaan alaa, mitä kohtaan sydämeni palaisi. Eli sama tilanne kuin parisuhteessakin. En uskalla lähteä onnistumaan ja todella sitoutua. Tuntuu, että aina mieli muuttuu ja kaikissa asioissa on niin monia näkökulmia, joista niitä voi lähestyä. Ehkä mulla sitten on liikaa aikaa ajatella asioita, mutta missä on se kytkin, josta saa aivot käännettyä pois päältä. Sanokaa mulle, ettei tavallinen ihminen todellakaan ajattele ja vatvo näin paljon?

 

["Aloittaja"]

Haluaisin niin kovasti vaikka siivota ja laittaa jotain ruokaa valmiiksi kun mies tulee töistä ja vaikka antaa miehelle hieronta, mutta tuntuu, etten voi. En uskalla, koska mies ei enää luota minuun. Ja se on minun vikani. Niin monta kertaa olen soutanut ja huovannut.

 

["Aloittaja"]

[QUOTE="vieras";27718125]No totta kai voitte päästä parisuhdeterapiaan. Haloo. Jopa seurustelevat parit voivat päästä vaikka eivät edes asuisi yhdessä.[/QUOTE]

Ok, kiitos tiedosta. Katsellaan.

 

[Perisyyt]

Tiedätkö, että masennukseen kuuluu yleensä myös tuo "mutta ei minulla ole toivoa, miksi siis edes hakisin apua" ajattelu? Todennäköisesti masennus on sekä syy että seuraus, ja kuulostaa siltä että yksin et saa tuota vyyhtiä purettua. Erittän vahvasti siis kehotan, hae apua, ja anna sen ammattiauttajan kertoa miten pääset eteenpäin. Ei sinun sitä tarvitse etukäteen itse tietää. Parisuhdeterapia olisi kuin kultausta ruosteen päälle - perusta ei ole nyt kunnossa, eikä suhteennekaan voi olla ennen kuin saat itsesi terveeksi.

 

["Aloittaja"]

Tiedän, että masennukseen kuuluu tunne siitä, ettei kukaan voi minua auttaa. En nyt ihan noinkaan ajattele, mitta toisaalta taas muutaman vuoden takainen 4 vuotta kestänyt psykoterapiakaan ei näköjään tehnyt minusta tämän tasapainoisempaa, joten...
Olen itseasiassa nyt käynyt reilun puoli vuotta noin 2 viikon välein psykologin kanssa juttelemassa, mutta siellä on keskitytty ruokahaluttomuuteeni, pöpökammooni ja paniikkikohtauksiini ja harjoiteltu rentoutumista ja tehty siedätysharjoituksia. Ja ei tuolla julkisella puolella minulle vissiin enempää apua ole tarjota, koska käynnit ollaan lopettamassa vuodenvaihteen tienoilla.

 

["Aloittaja"]

Pelkään jo, että illan mittaan iskee taas paniikkikohtaus. Sitten kuitenkin turvaudun rauhoittavaan lääkkeeseen ja jos tätä kriisiä ja puimista kestää montakin päivää, olen seuraavaksi vieläpä lääkekoukussa. Ei, niin ei saa tapahtua.

 

[Morrigan]

Olisiko sinulla mahdollisuus paasta psykoterapiaan uudelleen? Et ehka ole saanut sittenkaan asioita valmiiksi silla saralla. Ihmissuhde joko kestaa tai ei, mutta tarkeinta on se, etta viihdyt itsesi kanssa.

 

["Aloittaja"]

Kelan psykoterapiaan pääsee vasta, kun edellisen terapian loppumisesta on väh. 5 vuotta. Eli mun kohdalla 2 vuotta vielä odottamista.
Mies tuli kotiin. Ei olla puhuttu vielä mitään tilanteesta. Molemmat istuu vaan koneella. En uskalla itekään aloittaa. Kannattaakohan nyt vaan odottaa ja antaa pölyn laskeutua vai pitkittääkö se vaan tuskaa?

 

["Kaisa"]

Ette voi saada lapsia? Oleteko edes yrittäneet? Kuinka kauan?
Mielestäni tämä kriisi kuulostaa enemmän henkilökohtaiselta kriisiltä kuin parikriisiltä. Biologinen kellosi tikittää ja olet levoton. Vai oletko vain kyllästynyt?
En usko että parisuhdeterapia on ratkaisu, vaan ennemminkin sinun tulisi miettiä mitä itse haluat elämästäsi.

 

["Aloittaja"]

Kaisa, en tiedä, tuliko vastauksesi oikeaan ketjuun, koska en sanonut, ettemme voisi saada lapsia. Emme ole vielä edes yrittäneet.