R
Rikottu mieli
Vieras
Haluan kirjoittaa tänne, siksi,että haluan purkaa oloani ja päästää ulos näitä asioita, ehkä jopa saada neuvoja tai kannustavia sanoja tms.
On vaikeaa pitää sisällä väitä ja kun ei ole kenelle niitä puhua eikä viitsi lähimmillekään aina kasata kuormaa.
Siis erittäin vaikea ero on jo useamman kuukauden ollut, tuskin se koskaan helppo onkaan, mutta en tiedä miksi minua vetää tunteet niin kovin ja ristiriitaiset ajatukset.
Ero tuli koska suhteemme ei ollut terve, koin kamalia asioita joita en viitsi ruveta erittelemään enemää, mutta kovaa spyyken kanssa pelaamista jota edelleen jatkuu, nöyryytystä ym. Koettiin tosi rankkoja asioita.
Ongelma onkin,että on pieniä lapsia ja siksi ruren vain edelleen kuukausienkin jälkeen. Kun olen yksin, useimmiten tunnen itseni melko vahvaksi ja oloni on aika helppo, voin hengittää. Mutta kun tapaan hänet, ja alkaa paine, menen takaisinpäin ja aina vaan mietin, kaiken aikaisemman varmuuden jälkeenkin, että miten voisimme palata yhteen kaikean koetun jälkeenja miten ihmeessä saisimme elämämme toimimaan yhdessä. Vain siksi,että lapsillamme olisi ns. ehjä perhe.
Ja, miten taata, että he eivät joutuisi elämään riitojen keskellä. Nämä asiat jotenkin ikäänkuin unohtuvat ajan kanssa ja miettimään, vaikk loppuajat olivat hirveitä ja silloinen varmuus,ettei ikinä haluaisi edes nähdä toista oli vahva.
Mutta kun on pakko nähdä, niin se alkaa taas ja en tiedä miksi, mutta tulen mustasukkaiseksi, en ehkä itsestään, mutta raivostun jos hän alkaa kiusaamaan tytöillä, ja ajatus, että lapseni joutuisvat kohtaamaan jotain typyjä, on sietämätön.
Olen myös hyvin perinteinen ja aina ollut perheen kannalla, ja uskoinkin voivani kestämään perheen vuoksi mitä vaan, mutta kas, en vaan kestänytkään.
Ja nyt kun ajattelen, väliin mietin, että tämä kaikki on ollut niin hirveää ja ennen kaikkea tulevaisuuden ajatteleminen on kauheaa ja pelottavaa, lasten kannalta ennen kaikkea, mielessä käy, että en olisi ruvennut eroprosessiin, vaan olisin hiljaa jatkanut kärsimistä, ehkä sekin olisi ollut siedettävämpää kuin tämä, vaikka sitoni äärirajoilla räjähti homma käsiin, vedin itseni rajojeni yli. Kunnes en vaan enää kestänyt.
Se oli kuitenkin ajoittaista, ei jokapäiväistä, aina.
Nyt tuntuu, että väliin olen mieleltäni niin hajalla ja itsekin jo sairastun tästä kaikesta. Enkä siedä ajatusta, että lapseni joutuisivat kulkemaan kahden kodin väliä ja näkemään tyttöystäviä tms.
Olen varmasti itse itselleni niin vaikea ja itseni pahin vihollinen. En ymmärrä myöskään miksi olen niin " heikko" enkä pysty pysymään vahvana. Kun ajatuksissa kaikki tulevaisuus ja se, että ei vaihtamalla parane ym. Enkä voi ainakaan nyt itsellenikään ajatella mitään uutta suhdetta, jos koskaan
Tuntuu, että vaihtoehtoja ja ratkaisua ei ole ja, että joutuisin aina kärsimään, niin tai noin, tämä kaikki ahdistaa niin, että en tiedä mitä teen ja miten jaksan. Ja pysyn terveenä
Kiitos jos jaksoit lukea!
On vaikeaa pitää sisällä väitä ja kun ei ole kenelle niitä puhua eikä viitsi lähimmillekään aina kasata kuormaa.
Siis erittäin vaikea ero on jo useamman kuukauden ollut, tuskin se koskaan helppo onkaan, mutta en tiedä miksi minua vetää tunteet niin kovin ja ristiriitaiset ajatukset.
Ero tuli koska suhteemme ei ollut terve, koin kamalia asioita joita en viitsi ruveta erittelemään enemää, mutta kovaa spyyken kanssa pelaamista jota edelleen jatkuu, nöyryytystä ym. Koettiin tosi rankkoja asioita.
Ongelma onkin,että on pieniä lapsia ja siksi ruren vain edelleen kuukausienkin jälkeen. Kun olen yksin, useimmiten tunnen itseni melko vahvaksi ja oloni on aika helppo, voin hengittää. Mutta kun tapaan hänet, ja alkaa paine, menen takaisinpäin ja aina vaan mietin, kaiken aikaisemman varmuuden jälkeenkin, että miten voisimme palata yhteen kaikean koetun jälkeenja miten ihmeessä saisimme elämämme toimimaan yhdessä. Vain siksi,että lapsillamme olisi ns. ehjä perhe.
Ja, miten taata, että he eivät joutuisi elämään riitojen keskellä. Nämä asiat jotenkin ikäänkuin unohtuvat ajan kanssa ja miettimään, vaikk loppuajat olivat hirveitä ja silloinen varmuus,ettei ikinä haluaisi edes nähdä toista oli vahva.
Mutta kun on pakko nähdä, niin se alkaa taas ja en tiedä miksi, mutta tulen mustasukkaiseksi, en ehkä itsestään, mutta raivostun jos hän alkaa kiusaamaan tytöillä, ja ajatus, että lapseni joutuisvat kohtaamaan jotain typyjä, on sietämätön.
Olen myös hyvin perinteinen ja aina ollut perheen kannalla, ja uskoinkin voivani kestämään perheen vuoksi mitä vaan, mutta kas, en vaan kestänytkään.
Ja nyt kun ajattelen, väliin mietin, että tämä kaikki on ollut niin hirveää ja ennen kaikkea tulevaisuuden ajatteleminen on kauheaa ja pelottavaa, lasten kannalta ennen kaikkea, mielessä käy, että en olisi ruvennut eroprosessiin, vaan olisin hiljaa jatkanut kärsimistä, ehkä sekin olisi ollut siedettävämpää kuin tämä, vaikka sitoni äärirajoilla räjähti homma käsiin, vedin itseni rajojeni yli. Kunnes en vaan enää kestänyt.
Se oli kuitenkin ajoittaista, ei jokapäiväistä, aina.
Nyt tuntuu, että väliin olen mieleltäni niin hajalla ja itsekin jo sairastun tästä kaikesta. Enkä siedä ajatusta, että lapseni joutuisivat kulkemaan kahden kodin väliä ja näkemään tyttöystäviä tms.
Olen varmasti itse itselleni niin vaikea ja itseni pahin vihollinen. En ymmärrä myöskään miksi olen niin " heikko" enkä pysty pysymään vahvana. Kun ajatuksissa kaikki tulevaisuus ja se, että ei vaihtamalla parane ym. Enkä voi ainakaan nyt itsellenikään ajatella mitään uutta suhdetta, jos koskaan
Tuntuu, että vaihtoehtoja ja ratkaisua ei ole ja, että joutuisin aina kärsimään, niin tai noin, tämä kaikki ahdistaa niin, että en tiedä mitä teen ja miten jaksan. Ja pysyn terveenä
Kiitos jos jaksoit lukea!
