uusperheelliset????

[ramada]

Tuli tuosta toisesta ketjusta mieleen, kun monet olivat kirjoittaneet, etteivät halua äitipuoleksi . Itse en kyllä miettinyt aikanani yhtään, että äitipuoleksi tuleminen olisi ollut mikään este siinä vaiheessa, kun tapasin rakkaani. Aikaisempi suhde oli aika outo ja nyt kun eron jälkeen löysin ihanan ja oikean rakkauden. Ensimmäistä kertaa tunnen, että tässä on se ihminen,jota rakastan lopun elämäni. Nykyisellä meihelläni on lapsi, jonka tulo elämään oli minulle itsestään selvyys ja voin sanoa, että rakastan tätä lasta koko sydämestäni. Eihän tämä tietty aina helppoa ole, sillä osin omaamme eri arvot lasten kasvatuksessa jne. Mutta kertokaahan kokemuksia siitä, millaisia vastoinkäymisiä tai vaikeuksia olette kohdanneet uusperheessä tai mikä puolestaan on ollut hyvää?

 

["Tuukka"]

Joillakin tuo homma toimii loistavasti ja joillakin ei toimi ollenkaan. Aluksihan suhtautuminen on vihamielistä vaikkapa uutta "isää" kohtaan, mutta omalta kohdalta voin kertoa, että isäpuolesta tuli loppujen lopuksi minulle tärkeämpi ihminen kuin isästä jota nyt ei näkynyt mailla eikä halmeilla.

Varsinkin näin jälkikäteen vanhempana olen ruvennut arvostamaan isäpuolta ihan eri tavalla, lapsena ja teininä sitä on vain niin helvetin tyhmä eikä tajua mistään mitään, no ainakin minä olin

 

[ramada]

Mun kokemus lähinnä ollut se, että kun omat lapseni saivat äitipuolen, niin silloin myös isää rupesi meidän yhteiset lapset kiinnostamaan. Olen siis paljosta kiitollinen äitipuolelle. Itse olen myös äitipuoli, joka rakastaa miehen lasta ihan täysiä. Olen huomannut vain, että monesti eri arvot lasten kasvatuksessa on iso haaste. Molemmat vanhemmista painottavat kasvatuksessa ihan eri asioita. Olen myös huomannut että miehen ex on joissain asioissa mustasukkainen meidän uudelle perheelle. Etenkin jos olen tehnyt kahdestaan jotain hänen lapsensa kanssa niinä hetkinä kun lapsi on meidän perheen luonna

 

[Deleted member 70007]

Olen elänyt uusperhe-elämää 1-2 vuotta, exällä oli silloin vuoden-parin vanha tytär. Nyt se tyttö on 16v, ja koska neidin äiti asuu ulkomailla ja neidin isä puolet kuukaudesta työmatkoillansa, ainoa siteeni häneen on soittaa jok´ikinen_hemmetin_ilta 9-10 maissa että missä oot, ootko selvin päin ,kenen kanssa jne. Muutamasti on vastattu, että puistossa, yksin, mää en oikein pysy pystyssä, ja olen tuon likan hakenut sieltä :/
Kaikesta huolimatta olen kuulemma vain "vitun ylihuolehtivainen ämmä jolle ei mun asiat kuulu", että kauhean ihanaa suhdetta minun ja hänen välilleen ei ole tullut.
Kuitenkin, vaikka se kakara on niin ärsyttävä ja kauhea, niin se on niin liikuttavan avuton rääpäle, etten voi jättää sitä sinne puistoon kännäilemään. Tosin aika ajoin tulee huudettua, kun kyllästyttää se ainainen haukkuminen.
Ei ollut siis uusperhe-elämä mua varten, ja sori että vähän avauduin

 

[Tapiontytär]

Ei meillä oikeastaan ole ollut vastoinkäymisiä sen vuoksi, että ollaan uusperhe. Miehen kanssa ollaan hyvinkin erilaisia persoonia, mutta samat arvot ja olemme hyviä sumplimaan arjen pikku probleemia, joita tosin olisi yhtälailla ydinperheessäkin.
Äitipuolena mun tunteet miehen etälapsia kohtaan on kuin muidenkin minulle läheisten lasten kanssa.

 

[meillä näin]

miehellä aiemmasta suhteesta lapsi ja meillä kaksi yhteistä. Aluksi oli hankalat vuodet kun en tiennyt miten päin olisin tässä porukassa mutta kummasti rupes fiilikset selkiytymään kun omat lapset syntyivät. Äitipuolen rooli selkeni ja on todella ihanaa olla äiti

Mulla on ollut varmaan kovin paikka se etten voi mitenkään tuntea omia ja miehen lasta kohtaan samalla tavalla, mikä on tietysti ihan normaalia. Välillä on solmuja matkan varrella ja jostain syystä suurin osa liittyy aina miehen lapseen. Hän kun on vielä siinä iässäkin että on välillä hermoissa pitelemistä. Omatkin lapset ovat välillä haastavia mutta kyllä sen kokee erilailla omaltaan. varmaan sekin luonnollista.

 

["vieras"]

Kaiken mahdollisen p*sk*n olen kohdannut. Lähinnä siis kiusantekoa miehen exän taholta. Lapsirakkaana ihmisenä en ollut ikinä ajatellut, että toisen lapset voisivat olla ongelma. Eivätkä lapset itsessään tietenkään olleetkaan, mutta koska mieheni alkoi exän temppujen vuoksi tehdä kaikenlaisia ikäviä juttuja minuakin kohtaan (suhteen alku on kuitenkin se aika, jolloin luottamus yms. pitäisi rakentaa), väkisinkin myös lapset liittyivät aina tähän yhtälöön.

Kiristämistä, valehtelua ja häiriköintiä kesti nelisen vuotta. Nyt tuosta on jo aikaa, lapset ovat isoja ja elämä ihan mallillaan. Minulla ja lapsilla on hyvät välit. Mutta jälkensä se kaikki varmasti jätti kaikkiin osapuoliin.

 

["Mintus"]

Mun lapset saivat uudesta miehestäni isäpuolen 5- ja 7-vuotiaina. Omaa isäänsä tapasivat harvakseltaan ja aika pian arki alkoi sujumaan niin kuin se lapsiperheessä sujuu iloineen ja suruineen. Sitten saimme yhteisen yllätysvauvan lasten pahimmassa murrosiässä ja oli kyllä haastavaa aikaa kaikille. Teinit testasivat isäpuolen ja minunkin rakkauden määrää vauvaan verrattuna. Suhde ei siitä muuttunut, mutta kyllä minulle oli jotenkin vaikeaa hyväksyä isäpuolen valitus teineistä vaikka itse puhuin aivan samoja asioita. Nyt odottelen innolla mitä eroja on tämän yhteisen lapsen kasvatuslinjoissa verrattuna isompiin. Luulen että isä tulee huolestumaan tämän oman lapsensa touhuista enemmän kuin noiden lapsipuolten aikoinaan.

 

["Kirsikka"]

Mieheni lapsi on... no, vähän "hidas", ruma, puhuu oudosti, todella stressaantunut ja pikkuvanha, outoja ilmeitä. Ei, emme tule juttuun keskenämme, ja koen että lapsi on pahasti minun ja miehen välissä.

Edellinen suhde lapselliseen mieheen taas sujui loistavasti, lapsi oli ihana ja "rakastettava", suloinen, sellainen mitä haluaisi halata. Hänen kanssaan oli helppo olla, helppo jutella, mukava puuhastella asioita ja pitää lasta sylissä kun katsotaan vaikka telkkaria.

 

[ramada]

[QUOTE="Kirsikka";26421460]Mieheni lapsi on... no, vähän "hidas", ruma, puhuu oudosti, todella stressaantunut ja pikkuvanha, outoja ilmeitä. Ei, emme tule juttuun keskenämme, ja koen että lapsi on pahasti minun ja miehen välissä.

Tuota hieman tarkoitinkin sillä, että kun eri arvot kohtaavat. Itse arvostan lasten kykyä ottaa muut huomioon sekä käyttäytymistä muita kohtaan ja tietynlaista reippautta ja innostuneisuutta osallistua perheen hommiin (=en pidä ,ettei lasta ole vastuutettu ottamaan osaa perheen kotiaskareisiin edes leikin varrella. Saati sitten ottamaan oma-aloitteisesti huolta itsestään. Lapsi on sen ikäinen että pitäisi itse osata huolehtia välipaloista, peseytymisestä jne). Miehelläni on vaikeuksia suhtautua lapsiin, joista lähtee ääntä ja innostuvat sisaruspainiin (leikillistä ei tappelua)