Uusperheelliset kuumeilijat

bambini, tottakai seura kelpaa!
Kirjoittelin tässä pinossa jo joskus aiemmin, mutta ikävä kyllä pino hiipui =( Vaikka aihe on kuitenkin suhteellisen ajankohtainen, onhan noita uusperheitä kuitenkin melko paljon.

Mikä sulla on elämäntilanne?Varmaan oot jossain pinossa asiaa kertonutkin, mutta täällä kaksplussassa on pinoja NIIN miljoona

Mä oon 28 v, 4 vuotiaan pojan äiti.Uuden miehen kanssa ollaan pari vuotta tallustettu yhdessä ja maaliskuussa jätettiin pillerit pois. vauva olisi kovin haaveissa ja poikakin aina kyselee, että milloin saa pikkuveljen =)
Ja miehestänikin huomaa, että kaipuu siihen omaan bilogiseen lapseen on valtava. Ihanasti on mun pojan ottanut vastaan ja on sille kuin oma isä.Mutta kuitenkin =)

 

Moikka tänne, Bambinin kanssa tuolla toisessa ketjussa heiluttu, mutta aikanaan kirjottelin tännekin. Mulla poika vm. 2003, miehellä ei ennestään. Yk6 tässä kääntymässä loppuun. 9kk ollaan oltu ilman ehkäisyä eli ei ihan tilaamalla ole vauvaa tullut. Ikääkin löytyy 35 joten hirveän itsestäänselvää meidän perheen kasvaminen ihmisjäsenellä ei enää ole. Mies on samaa ikäluokkaa ja ollaan oltu 4v yhdessä, mutta vasta tänä vuonna mies sanoi uskaltavansa ajatella ehkäisyttä oloa. Vieläkään tuota ei tunnu pahemmin painavan tämä tilanne, mutta itsellä alkaa välillä olla vitsit vähissä. Gynellä kävin jo juttelemassa aiheesta, katsotaan mitä seuraavaksi keksitään. Kuume jatkuu, mutta ehkä vähän realistisemmin silmin kuin keväällä.

 

Kivaa, jos pinoon saadaan vähän eloa =D

Juuh, jotenkin sitä silloin pillereiden lopettamisen jälkeen katseli maailmaa niiden vaaleanpunaisten lasien läpi ja ajatteli, että pian ollaan raskaana. Ja kuinkas kävikään. Jotenkin mulla ainakin kummittelee edellinen raskaus takaraivossa.Söin pillereitä melkein 10 vuotta, pillerit pois ja tokasta kierrosta raskaaksi. Mutta, olinhan mä silloin 5 vuotta nuorempi ja eri mies oli kuvioissa, joten vertaillahan ei pitäisi.

Pitää ajatella, tai ainakin yrittää, positiivisesti! =D

 

Pikana kirjoitan, kun tehdään pojan kanssa lähtöä ulos ja naputan puhelimella.

Eli, mä oon 31v, mies 42v ikäistään huomattavasti nuoremman oloinen ja näköinen Miehellä kaks lasta menneestä liitostaan, tytöt on 11 ja pian 16v. Sanotaanko, ettei meidän perhe-elämää oo helpoksi tehty ex-vaimon takia, kun käyttää lapsia ns. välikätenä moneen.. ex joka on narsisti ja oudon ajatusmallin omaava..

Meillä yks yhteinen poika, ikää 4v. Minä olin meillä se, joka halus toisen yhteisen kun en koskaan ole kuvitellut olevani vain yhden lapsen äiti. Mies oli pitkään sitä mieltä että hänen lapsiluku on täynnä, kunnes kesällä tuli käännekohta; mies ymmärsi että asia on mulle tärkeä, mietin jopa eroa. Nyt sitten pyörähti käyntiin yk4, toivotaan plussaa vielä tälle vuodelle

Meillä vastoinkäymiset on vaan vahvistaneet parisuhdetta ja ollaan melko tiivis paketti. Myönnytyksiä joutuu tekemään puolin ja toisin, mutta enpä vaihtais ukkokultaani toiseen.. eikä se mua, kuulemma :heart:

 

Mä luulen, että uusperheet kulkee aina ehkä vähän omalaisensa ja mutkikkaamman polun. Kun on mukana niitä entisiä puolisoita, tavalla tai toisella. Meillä on exän kanssa aivan loistavat välit ja ollaan rehellisesti sanottuna paljon parempia vanhempia ja paremmissa väleissä kun ei tarvitse asua saman katon alla. Meillä on vuoroviikkosysteemi ollut alusta lähtien, eli 4,5 vuotta. Eroa tehtiin pitkään, ammattiauttajan kanssa pariterapiassa ja minä kävin vielä eron jälkeenkin puoli vuotta itsekseen juttelemassa asioista. Asiat saatiin käsiteltyä, mutta ongelmatonta ei silti ole tänä päivänäkään, kun pitää sovittaa yhteen kuitenkin useamman aikuisen tunteita, aikatauluja, odotuksia... lapsia unohtamatta.

Meillä suurimmat ongelmat ovat tulleet siitä, että aviomieheni kokee edelleen neljän vuoden yhdessä olon ja kolmen vuoden yhdessä asumisen jälkeen ulkopuolisuutta suhteessa mun "entiseen elämään". Mikä on aivan ymmärrettävää, sillä periaatteessa lapsen ympärillä tapahtuva elämä on pysynyt - kiitos rauhallisen eron - sosiaalisesti katsottuna samana. Hän on tullut siihen uutena tyyppinä mukaan, kun lapsi on ollut 5v. Lapseni otti uuden puolisoni hyvin mutkattomasti vastaan, kumpikaan ei ole yrittänyt väkisin miellyttää ketään ja minusta se on aivan oikein.

No, jotenkin kuvittelen mielessäni sitä mahdollisuutta, että yhteinen lapsi jotenkin tulisi heilauttamaan tätä asetelmaa. Toivon tietysti positiviista, mutta vaikutus voi olla negatiivinenkin. Mieheni selittää aika ajoin ulkopuolisuuden tunteen kumpuavan siitä, että hänellä ei ole omia lapsia. Että hän ei tiedä, miten lapsen kanssa ollaan. Tosin, ei hän ole niitä aiemmin halunnutkaan vaan "sitten joskus". Minusta hän on toiminut poikani kanssa koko ajan hienosti, ja olen häntä kehunut siitä. Mutta se ei poista hänen omaa epävarmuuttaan ja ulkopuolisuuden tunnettaan tietyissä tilanteissa. Ja olen joutunut rehellisyyden nimissä toteamaan, että minä, joka olen se biologinen vanhempi, en voi täysin koskaan ymmärtää "puolikkaan" vanhemman näkökulmaa.

Nyt kun aikaa on mennyt, eikä raskautta ole noin vaan kuulunut, alkaa käydä mielessä, miten mahdollinen (sekundäärinen) lapsettomuus sitten tulee tähän asetelmaan vaikuttamaan. Kaiken kaikkiaan meillä menee hyvin ja onnellisesti, ollaan ymmärretty, että vaikeita asioita tulee aina ja sitten ne vaan pitää selvittää. Siksi jaksan uskoa, että tuli mitä tuli, niin me halutaan selvitä siitä.

Aikamoiseksi filosofoinniksi tämä meni, mutta jotenkin minusta tuntuu suoraan sanottuna tällä hetkellä siltä, että jos lasta ei tulekaan, niin se on minulle iso isku, mutta ei niinkään minun itseni vaan minun mieheni takia. Että en voinut hänelle tarjota mahdollisuutta biologiseen vanhemmuuteen. Ja tämä kaikki, edes tietämättä kunnolla, mitä hän kokee. Ja jos nyt olen oikein ymmärtänyt, niin häntä eivät ole lapsettomuuspelot ainakaan toistaiseksi saavuttaneet, joten miksi minäkään niistä murehtisin.

Ja sitten katsaus biologiaan...Tarkistin just kalenterista, niin tästä kierrosta tulee 41 päiväinen, mikäli limakalvo jaksaa rapistumatta koko luteaalivaiheen. Ihan liikaa aikaa odottaa ja miettiä asioita

 

Uusperhe-elämä ei oo koskaan helppoa. Aina on side siihen ns. menneeseen elämään, tavalla tai toisella. Oli se osapuoli kuka tahansa parisuhteessa.

Mä osaan kuvitella nuo ulkopuoliset tunteet. Mä koin niin pitkään, silloin kun miehen lapset oli paljon pienempiä ja olivat meillä säännöllisesti - aikaa ennen meidän yhteisen nassikan syntymää. Sitten ku poika syntyi, aloin suhtautua asioihin hieman eri tavalla. Oli tavallaan miehen ja lasten jutut, mutta myös mulla oli se "juttu", se pieni ihminen joka meillä oli yhteistä.

Kirjoittelen lisää ajatuksia huomenna paremmalla ajalla. Niitä ajatuksia nääs riittää Joskus on vaikea sanoa miehelle kaikkea ääneen ja monelle muulle ei sitten välttämättä halua ihan kaikkea kuitenkaan kertoa, edes lähimmille ystävilleen. Moni ei ehkä tajuisi, koska meidän ympärillä on koettu jo niin paljon moskaa sen exän vuoksi, ettei sitä todella kukaan voi käsittää. Niin oudolta kuin se kuulostaakin.

Mutta, nyt nukkumatin maailmaan, ovista odottelemaan

 

Hyvää alkavaa viikkoa!

pippurihäntä, mulla on ihan sama fiilis tällä hetkellä, kuin sulla, että jos sattuukin niin huonosti, ettei saada lasta nykyisen miehen kanssa niin suren sitä enemmän mieheni vuoksi, kuin itseni vuoksi. Se oma biologinen lapsi on kuitenkin jotain sellaista mitä ei voi selittää, vaan se pitää itse saada kokea. Ja just viikonloppuna puhuin miehelleni siitä, kuinka pelkään sitä sekundääristä lapsettomuutta. Aiheuttaako se esim. miehelleni katkeruutta minua kohtaan, kun minulla kuitenkin on se oma lapsi?Nää on ehkä asioita mitä ei kannattaisi vielä miettiä, mutta kyllä ne välillä mielessä käy kuitenkin.

Meillä lapseni on isällään 4 päivää ja sitten meille 10 päivää. Aluksi oli vuoroviikko-systeemi, mutta exäni ehdotti nykyistä järjestelyä. Välit on melko neutraalit, lapsen asioista pystytään keskustelemaan, muusta ei sitten keskustella tarvitsekaan. Ainut mikä mua ärsyttää suunnattomasti on se, että ex jaksaa aina mua neuvoa lapseen liittyvissä asioissa. Milloin näytän vääriä piirrettyjä, milloin puen sen väärin, milloin kuljetan väärin autossa. Ja lapsi puhui viimeksi isälleen mennessä Jeesuksesta (oli tarhassa puhuneet) ja isä soittaa mulle, että hänen lapsestaan ei mitään hihhulia tule. Hitto, eikös se ole rikkaus lapselle, että oppii asioita ja sehän on vaan hyvä jos on kiinnostunut erilaisista asioista.
Tuo neuvominen ottaa vaan niin pannuun, koska kuitenkin lapsi on meillä niin paljon enemmän kuin isällään ja väitän, että tunnen lapseni paremmin kuin isä. Harmittaa vaan lapsen puolesta, kun isä ei halua keskustella asioista, koska "ei sen kanssa voi vielä asioista keskustella, ei se vielä tajua."Arggghhhhh!!!!

Eilen oli taas niin megalomaaninen riita, että oksat pois. Stressi taas nostaa päätään molemmilla. Onneksi asia on jo sovittu. Ollaan vielä suht nuori pari, kaksi vuotta seurusteltu, mutta niin paljon on tullut kakkaa niskaan mm. anopilta tämän suhteen aikana, että. Se ei hyväksy minua ja aina vertaa minua ja miehen exää. Ja kuinka mieheni oli niin paljon parempi ihminen silloin kun seurusteli exänsä kanssa. Mutta onneksi ollaan tajuttu, että ei me niin helposti erota, prkl.

Mitäs mieltä muuten olette nykypäivän eroamisesta? Itse olen sitä mieltä, että nykypäivän buumi tuntuu olevan se, että ongelmien tullessa mieluummin erotaan, kuin selvitetään asiat. Eikö ihmiset uskalla enää kohdata ongelmia ja siinä samalla oppia itsestään?

-piitu, dpo8 =) -

 

Piitu: Olipa hienoa kuulla, että ihan samanlaisia ajatuksia voi muillakin liittyä näihin tilanteisiin. Tai siis ei ole hienoa sinänsä, että näitä mietitään, mutta helpottaa jotenkin kuulla, ettei ole yksin :hug: Mä oon niin jääräpäinen tyyppi ite, että ei oltais toisiaankaan voitu "vaan erota" eksän kanssa, vaan asiat piti halkoo kunnolla ja sitten vasta erottiin, kun todetaan että se on yhteinen toive ja parasta kaikille. Ja yhtä jääräpäisesti tässä nykyisessä suhteessakin olen. Uskon ite semmoseen "kissa pyödälle - härkää sarvista - asiat asioina" meininkiin ja tietynlaiseen rehellisyyteen tunteissa ja elämisessä. Ei aina helpoin tie, mutta en sitä vaihtaisi pois. Uskon, että se pitkällä aikavälillä kantaa. Ja nimenomaan - eniten oppii niistä kriiseistä!

Pippurihäntä 9 DPO (suht samoissa Piitun kanssa siis...)

 

Juu, et ole yksin =)

Kriisesitä tosiaan oppii, se on koettu kantapään kautta. Varsinkin alussa, kun miehen sisko ja äiti laittoi kapuloita rattaisiin ja yritti saada meitä eroamaan, sen huomasi. Ei ne raasut tajunnut sitä, että mitä enemmän yrittää aiheuttaa hallaa, sitä enemmän me miehen kanssa puhutaan ja hitsaudutaan yhteen. Ei siis niiden ilkeilyt onnistuneet =)

P.S.Laskin dpo:t uudelleen, se onki dpo9, hahhahahaaa. Millos meinaat pippurihäntä testailla, vai meinaatko testailla? Mulla on kaksi päivää munasarjat ilmoitellut olemassaolostaan koko ajan. Jomottelee tasaisin väliajoin.

 

Piitu: Mä oon sitä koulukuntaa joka mieluummin odottaa menkat kuin testaa negan Pessimisti ei pety, nääs... (ja pettyyhän se silti, mut ei ehkä niin pahasti). Mulla oli 7-8 DPO migreeni, mutta luulen sen johtuneen valvomisesta ja viinistä ja huonosta syömisestä. Kerran aiemmin on tainnut olla luteaalivaiheen keskellä migreeni, mutta silloin(kaan) en ollut raskaana. Nyt on sen verran selkeitä PMS-oireita, eli menkkoja odottelen ihan kiltisti. Ja olen ihan innoissani tulevasta kierrosta, kun jatkan ihmiskokeilua vhh-ruokavalion vaikutuksista pco-tyyppisyyteen (mulla ei siis diagnoosia, mutta vähän sinnepäin muodostelmaa toisessa munasarjassa, mikä voisi selittää ovulaation vaihteluvälin kp14-27).

 

Täällä myös yksi vauvakuumeilija. Yritystä takana 1.5 vuotta. Takana myös kolme keskenmenoa sekä "kemiallinen raskaus". Lapsettomuushoidoissa ollaan - tosin hoidot eivät ole vielä alkaneet, mutta tutkimukset ovat kesken.

Uusperheeseemme kuuluu yksi alle kouluikäinen lapsi, joka toivoisi myös pikkusisarusta .

 

Mä en taas itse osaa sanoa mitään tuohon, että jos ei raskaudukaan uuden puolison kanssa, syystä tai toisesta. Meillä minä olen raskautunut ja miehellä on ne muksut ennestään, joten todistettavasti ollaan miehen kanssa saatu jotain hyvääkin aikaiseksi - ja nyt toivotaan sitä toista vielä, jonka jälkeen meidän vauvailut olis ohi.

En huomannut tuolla aiemmin enkä enää jaksa selata, mutta minkäs ikäisiä olette? Niin sinä itse kuin puolisokin? Minä meillä 31, mies 42v. Joten ei me ihan nuoria enää olla, siinä mielessä olis toivottavaa raskautua piakkoin.

On aika jännä huomata, kuinka monissa uusperheissä on aina joku ihminen lähipiirissä, joka koittaa jollain tapaa tuhota uutta suhdetta, uutta perhettä. Minä onneksi tulen anopin kanssa juttuun, luojan kiitos. Jos en tulis, siitä sais kyllä sellaisen taistelukaverin että oksat pois! Meillä se tosiaan on ollut miehen ex. Tai miehen ex temppuiluineen haluaa miehelle koko ajan jotain moskaa niskaan, jostain ihmeen syystä. Meilläkin kaikki vastoinkäymiset on kyllä lujittaneet ehdottomasti parisuhdetta - sitäpä ei esimerkiksi ex ehkä uskonut. Siitäpä sai. Harmi että lapsetkin ovat siitä joutuneet kovasti kärsimään.

Mutta, eroaminen itsessään tänä päivänä, se on jotenkin liian helppoa; mennään yhteen, ollaan ihan hetki yhdessä ja aletaan tekemään muksuja. Samaan satsiin koitetaan ehkä tehdä töitä ja rakennella unelmaperheen lukaaleja isolla rahalla. Ja kappas, kohta tulee kriisiä. Sen jälkeen huomataan, että ero tuli. Mitä sille parisuhteelle ja perhe-elämälle koitettiin tehdä? Tuntuu ettei yhtään mitään. Ehkä on yritetty, mutta musta tuntuu että se on niin pintapuolista yrittämistä monellakin tänä päivänä. Meillä pitäis sattua aika paljon asioita, että erottais. Toki kaikki pettämiset ym. on asioita, jotka ajaa helposti erilleen parisuhteissa ja loukkaa todella paljon, mutta, sekin on asia, mitä tänä päivänä tehdään liian helposti. Meillä puhutaan asioista tosi paljon ja molemmat meillä miettii ja kykenee miettimään sitä, että mitä mikäkin teko voisi maksaa. Siis lähinnä sitä, ettei meillä kumpikaan edes harkitse (uskon ainakin näin), että esim. lähtisi jonkun vieraan ihmisen mukaan hetken huumassa - molemmat arvostaa niin paljon toisiansa eikä halua menettää tätä parisuhdetta tai perhettä hetken huuman takia. Ja osaa sen myös miettiä etukäteen. Musta olikin niin ihanaa, kun mies ihan vasta sanoi (me ollaan oltu 6,5v kimpassa), että "mulla on edelleen niin hyvä olla sun kanssa, mä nautin niin sun seurasta, että olis pelottava ajatus elää ilman sua.. en ehkä kykenis" :heart: Se jos mikä antoi siis uskoa tähän parisuhteeseen, jota tuskin ihan helpolla rikki saisi. Tokikaan, elämästä ei tiedä, mutta ei pidä helpolla luovuttaa. Ei kenenkään. On toki eri asia, jos ei rakkautta ole. Silloin täytyy miettiä, onko se lastenkaan takia hyvä juttu "leikkiä kotista" ja esittää onnellista.

On muuten kiva jakaa ajatuksiaan ns. syvällisemmässäkin mielessä, niin elämästä ku parisuhteesta, mutta myös uusperhejutuista tällaisessakin pinossa, vaikka muualla kirjoittelee enemmän pintapuolisesti ehkä.. kiitos siitä teille kanssasisaret :hug:

Ihanaa, täällähän on jännäilyäkin ilmassa..

 

Moikka +, tervetuloa! :wave:

pippurihäntä, mä kadehdin sua! Voi kun minäkin osaisin olla testaamatta!Joka kierrosta aina päätän, että nyt en testaa ja aiheuta ressiä ja mielipahaa negojen myötä, mutta sitten kun ne dpo:t alkaa olla suht isoja niin... :ashamed:

bambini tuossa kyseli ikää. Mulla on 28 v. ja miehellä 30 v. Suht nuoria, mutta ei sitten kuitenkaan =)

Tuosta eroamisesta edelleen. Mä oon bambinin kanssa ihan samoilla linjoilla. Ja täälläkin ollaan kovastikin asioista keskusteltu. Esim. pettämisestä. Siitä on molemmat kärsinyt edellisessä suhteessa ja siitä on keskusteltu todella paljon. Itse olen sitä mieltä, että asioilla on aina kaksi puolta, pettäjän ja petetyn. Mutta yleensähän se taitaa mennä niin, että ei onnellisessa parisuhteessa elävä ihminen petä kumppania. Tuntuu just, että mieluummin lähdetään pettämään ja tuhotaan sillä se luottamus, kuin selvitetään ongelmia. Mut kyllähän tollasessa pettämistilanteessa kannattaa molemien katsoa peiliin. Mut eihän sitä tehdä, mieluummin erotaan.
Me ollaan puhuttu siitä, että jotain todella pahaa sais tapahtua, että erottais. Koska kyllä mä varmaan anatisin esim. sen pettämisenkin anteeksi. Kyllähän siinä luottamus kärsii, mutta varmasti siinä vaiheessa vikaa olis myös minussa, olishan sekin yksi kasvun paikka.

Mä en nähnyt edellisen suhteen eteen vaivaa ollenkaan. Ja näin jälkiviisaana mun on pakko sanoa, että ei siinä olis ollut mitään tehtävissäkään. Onnellinen en siinä parisuhteessa ollut, en edes ennen raskautta. Exälle materia on todella tärkeetä ja mulle taas se materia ei ole onnellisuuden tae. Joten me luovutettiin ongelman tullessa eteen ja toisaalta kadun lapseni takia, kun äiti ja isä ei ole yhdessä, mutta toisaalta ajattelen sen niin, että jos vanhemmat ei ole onnellisia niin ei ole lapsikaan. Nyt minä olen onnellinen, ex on luultavasti onnellinen(on ainakin sitä omaisuutta) ja lapsi on toivottavasti onnellisempi.
Uuden miehen kanssa olen valmis tekemään kaikkeni, että suhde pysyy hyvänä. Ja on se ihanaa, kun mennään vaikka syömään, niin mulla on sellanen fiilis, että ollaan ekoilla treffeillä :heart: On vielä se alkuhuuma-fiilis tallella =)

Joo, hienoa jakaa syvällisempiäkin juttuja, ihan kuin ystävälle puhuisi =)

Piitu, dpo 11 HUI!

 

Että mua nyt harmittaa. Lääkäri oli vihdoin yrittänyt soittaa mulle tänään lounaan aikana viikko sitten otetuista keltarauhaskoetuloksista, enkä kuullut puhelinta! Kun sitten soitin takaisin, niin hän oli kiireinen ja vastaanotosta vaan sanoivat, että kyllä hän soittaa vielä uudestaan. No, ei soittanut. Ja huomenna olen sitten koko päivän niin kiinni, etten pysty vastaamaan puhelimeen kuin korkeintaan lounastauolla. Ja kun mä niin olisin halunnut tietää ne tulokset... Lähdettiin siis selvittämään, tapahtuuko ovulaatio. Sinänsähän tulokset eivät tätä kiertoa miksikään muuta. Mutta silti. Puuh...

Millä mielellä Piitu piinailee?

Bambinin kanssa samaa mieltä, välillä nää uusperhekuviot vaatii vähän syvällisempääkin pohdintaa ja kiva kun on tämä ketju! Ja siihen sun kysymykseen: mä olen 35 ja mies 34. Poikani syntyi jo v.2003 tosiaan täysin yllärilapsena eli ensimmäistä kertaa elämässäni yritän tulla nyt raskaaksi. Se on kyllä tullut tässä elämässä selväksi, että asioita ei vaan voi hallita ja suunnitella täysin. Olen siis ehtinyt kokenut jo sen, miltä tuntuu tulla raskaaksi toivomattaan, selvitä siitä ja nyt 9kk ajan toivoa raskautta, jota ei kuulu. Ja uskon kyllä selviäväni tästäkin. Mutta nämä asiat ovat aina kahden kauppaa.

Eksäni ja minun suhde kariutui siihen, että pojan isälle raskaus oli katastrofi ja hän masentui tilanteesta. Jatkoimme kuitenkin yhdessä, mutta elin jatkuvassa syyllisyydessä siitä, että olin saattanut hänet tilanteeseen, josta hän ei kokenut selviävänsä. Hän ei halunnut/osannut kertoa kenellekään raskaudesta ja minä en myöskään voinut missään vaiheessa kunnolla iloita siitä. Emme käytännössä puhuneet koko vauvasta odotusaikana, mutta jatkoimme pariskuntana. Kävin yksin läpi neuvolat ja itkin. Sinä yönä, kun lapsivesi meni, kaikki muuttui. Yhtäkkiä eksästä astui esiin isä, joka halusi tulla mukaan synnytykseen ja rakasti lastaan ehdoitta. Ja rakastaa edelleen. Luulin, että kaikki kääntyisi hyväksi, mutta raskaaksi tulemisen aiheuttama kriisi ja se, miten eri tavalla tilanteen koimme, etäännytti meidät jokseenkin pysyvästi. Minä käytännössä tein valinnan kieltäytyessäni abortista, että mieluummin kadun lapsen takia rikki mennyttä parisuhdetta kuin aborttia. Minulle oli alusta asti selvää, että minut on valittu tämän ihmisen äidiksi joka nyt halusi tulla maailmaan, joten pohjimmiltaan tein niinkuin sydämessäni oikeaksi tunsin. Ei kai sitä muuten voi itsensä kanssa elää. Vasta eroa edeltäneellä terapiajaksolla saimme puhuttua asiat läpi ja siitä opin, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Ei ne kriisit, vaan se, miten ne selvitetään. Ero opetti myös sen, että nämä hommat toimivat kahteen suuntaan.

 

Huomenta ihanaiset!
Piitu ei piinaile, kp2, yk11 =(

Mites pippurihäntä, onko menkat jo myöhässä?

Jotenkin niin ihana lukea, että joku pariskunta on tehnyt kaikkensa parisuhteen eteen. Musta se on hienoa nykypäivänä. Nousi vaan ajatus tuossa lukiessa, että olisko se abortin tekeminen edes pelastanut suhdetta, kuitenkin olisit varmaan sitä katunut ja jossain vaiheessa alkanut syyttää siitä exää ja ehkä jopa asiasta katkeroitunut...???Ken tietää

Mä itkin eilen.Aamulla kun täti tuli kylään, tuli aivan sellainen olo, että en jaksa. Ei enää. Mä kuitenkin stressaan tätä asiaa, enkä yleensä stressaa juuri mitään. Mut tää vauva-asia on vähän ehkä lähtenyt lapasista. Päätin aamulla, että tässä kierrossa ei ainuttakaan testiä, en tikuta mitään kertaakaan. Nyt vaan tarttee tsemppiä, et pysyn päätöksessäni =)
Miehellekin itkin ja purnasin kun tuli töistä kotiin. Se on onneksi niin ihana ja ymmärtäväinen. Puhuttiin asiasta ja mieskin sanoi, että jos tuntuu siltä niin pidetään yrittämisestä taukoa. Mä niin rakastan noita mun miehiä :heart: Mut sit mietin sitä, et miten siitä pidetään tauko? =) En mä mitään pilsuja hetkeksi meinaa aloittaa, eikä kyllä kumiakaan käytetä. Joten jos vaan pyrkis siihen flow-tilaan ja lopettais stressaamisen :ashamed:

Kyllä taas meinasin eilen nähdä punaista kun exän kanssa puhuin. Yrittää tehdä vaikutusta niillä omistamillaan tavaroilla ja luulee olevansa parempi kuin minä. Harmittaa lapsen puolesta, kun isä on niin materialistinen ja laittaa materian lapsensa edelle. Mutta niinkuin pippurihäntä mainitsi,minkä taakseen jättää, sen edestään löytää =)

Ihanaa, kun on tää pino. Tuntuu hyvältä purkaa sydäntä ihmisille joilla on suht sama tilanne kuin itsellä,ei tartte kaikkea vierittää miehen harteille. Kiitos ihanat!

 

Piitu: Ei oo myöhässä. Mulla on viimeset puol vuotta menkat tulleet aina DPO 14 ja näin uskon nytkin.

Ajattelen muuten nimenomaan noin. Jos olisin päätynyt painostuksen alla keskeyttämään raskauden, olisi se ollut niin voimakkaasti mun kaikkea ajattelua ja sydämen tunnetta vastaan, että olisin jollain tasolla syyttänyt eksääni siitä lopun aikaa ja se katkeruus... En olisi pystynyt antamaan sitä ikinä anteeksi. Uskon, että suhteemme olisi tullut joka tapauksessa, ilman raskauttakin tiensä päähän jossain vaiheessa. Se oli tietyssä elämänvaiheessa se paras suhde, mitä olin voinut kuvitella, mutta siitä mentiin eteenpäin, johonkin vielä parempaan ja myös eksäni on löytänyt ihanan naisen rinnalleen. Olen siitä hyvin onnellinen hänen puolestaan.

Kaks päivää menkkoihin...

 

Vaikka kommenttini menee hieman ohi uusperhe-aiheen, on pakko kommentoida tuohon aborttiasiaan.

Aikoinaan, kun exästä erosin ja elin sinkkuna, mulla oli jonkinsortin on-off- suhde nuoruuden ihastukseni kanssa. Söin pillereitä, joten siinä mielessä ehkäisy oli kunnossa. Noh, kerrattain sitten ihmettelin kummaa vatsakipua ja menin opiskelijaterveydenhuoltoon, jossa lääkäri ilmoitti mun olevan raskaana. Voitte kuvitella, etten oikein meinannut uskoa asiaa. No, soitin sitten tälle miehelle, sanoin että haluan jutella, mutta en niin että on auton ratissa, kun pelkäsin että ajaa ojaan tms., kun säikähtää. Kerroin että olen raskaana - tuli hiljaista. Sitten mies sanoi, että "kai sinä keskeytät sen..?". En tiennyt mitä vastata, en koskaan ollut miettinyt moisia. Ajattelin aina, että jos ei kykene ehkäisemään raskautta, ei tartte harrastaa seksiä. Pitkään mietin asiaa, kerroin äidilleni (olin reilu 20v, ellen ihan väärin muista) ja äitini lupasi tukea ja auttaa, jos päätän pitää lapsen. Olisin niin silloin halunnut pitää sen lapsen, vaikka ilman sen hemmetin miehen tukea, mutta pelkäsin etten jaksa. Päädyin aborttiin, keskeytys tehtiin lääkkeellisesti ja se oli elämäni kamalin kokemus. Olin yön osastolla, kun keskeytys ei meinannut lähteä käyntiin.. arvatkaapas monestiko olen miettinyt tätä kaikkea? Nykyisen mieheni kanssa kun esikkoa "työstettiin", muistot palasivat, katkeruus tätä menneen elämän miestä kohtaan kasvoi. Ja taas nyt, kun yritetään saada toista pientä ihmettä meille aikaiseksi, samat muistot valtaa taas mielen. Olen niin usein miettinyt, että millainen se pieni ihminen olisi, minkä ikäinen hän olisi, miltä voisi näyttää. Ja mietin, millaista meidän elämä olisi nyt, olisinko tässä. Enkä vieläkään voi unohtaa, katkeruus on jossain määrin vallannut mieleni, katumus painaa kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Aikaa tuosta kaikesta on kulunut jo kai kymmenisen vuotta ja edelleen kun näen tämän miehen, jonkinsortin viha, katkeruus ja jopa inho valtaa mielen. Joskus teki mieli jopa mennä sanomaan hänen avovaimolleen, että tiedätkö, miehesi painosti mut aikoinaan aborttiin. Ei se mitään auttaisi, ei muuttaisi, mutta heikkona hetkenä se olisi ehkä jotenkin helpottanut. Tai ehkä ei, mutta omaa pahaa oloaan sillä olisi saanut siirrettyä. Mietin myös sitä, miten kaikki tuo vaikuttaa ehkä raskautumiseeni.. mieheni kanssa olen joskus asiasta jutellut, mutta ei sitä mies kai samoin ymmärrä kuin nainen, äiti ehkä itsekin. Tai saman kokenut. :'( Esikolta kun kävin neuvolassa ym., oli jotenkin ahdistavaa lukea / kuulla se, että olin toista kertaa raskaana..

Koska itse koin tuon aborttihelvetin, neuvoni on monille ihmisille (teiniraskaudet on eri asia), että tehkää niinkuin sydän sanoo, älkää antako kenenkään toisen päättää elämästä ja siitä, miten itse tunnet.

No joo, toisaalta, mulla on ihana elämä nyt. Toki, olisihan se ihanaa kun olisi kaksi lasta ja kolmatta yritettäisiin - tosin, ehkä kolmas olisi jäänyt työstämättä kokonaan

Hassua, itseasiassa ensimmäistä kertaa taisin kertoa julkisesti tätä tarinaani.

Anteeksi omanapaisuuteni :ashamed: Piitulle pahoittelut tädistä :hug: Pippurihännälle pitelen peukkuja, ettei täti tupsahda kylään opcorn:

 

bambini, mitä sitten vaikka ei aina uusperhe-asioista puhuta?Siitähän tää on niin loisto, kun saa purkaa ja purnata mistä tahansa =) Sinäkin kokenut rankkoja asioita, mutta jotenkin niiden kanssa vaan pitää elää. Mulla on aina ollut vähän se mentaliteetti, et se mikä ei tapa, vahvistaa. Itseasiassa meinasin sen latinaksi tatuoida itseeni, mut toisaalta nyt oon niin onnellinen, et olis ehkä vähän kornia =) mutta bambini, :hug:

Tuli tuossa bambinin kirjoitusta lukiessani mieleen, että exän kanssa (siis jo edellistä edellinen) oltiin ilman ehkäisyä puoli vuotta ja ONNEKSI en silloin raskaaksi tullut. Mies oli väkivaltainen ja mustasukkainen kuspää. En tiedä olisinko voinut lasta siinä tilanteessa pitää, koska pelko oli kuitenkin vain se asia mikä mua siinä suhteessa piti. Se oli hemmetin rankkaa aikaa ja hemmetin rankka suhde. Hiukan naureskelin, kun luin menaiset-lehteä hetken aikaa sitten ja siellä oli haastattelu siitä ex-miss suomesta joka kertoo elämästään väkivaltaisen miehen kanssa. Mies oli tönäissyt hänet maahan ja käyttäytynyt uhkaavasti.
Juu, varmasti oli pelottava kokemus ja jättää luottamukseen aukon, en epäile yhtään.Mutta, kun sitä oikeaakin pahoinpitelyä on olemassa, miksi siitä ei puhuta? Siis sitä, että naista lyödään jatkuvasti, kuristetaan, potkitaan. Ollaan mustasukkaisia jos nainen puhuu toisen miehen kanssa ja sen takia "vedetään pataan".Koska sitähän se on se väkivaltaisuus.
Mutta ilman tuota suhdetta en olisi minä. Enkä mä sitä miestä edes vihaa. Ainut ihminen ketä vihaan, on nykyinen mies
Koska viha on niin voimakas tunne, ihmistä ketä ei rakasta ihan täysin, ei voi mun mielestä myöskään vihata. hiffaatteko mitä tarkoitan?

Menipäs jotenkin syvälliseksi tämä keskustelu, heti aamusta.
Sori :ashamed:

 

Isoja aiheita, ja hienoa, että niistä voi puhua/kirjoittaa täällä!

Nyt ehkä vähän lähemmäs ruohonjuurta... Viimeistä kitupäivää täällä. Mitään en usko enkä toivo. Palellus ei ole loppunut - päinvastoin - rinnat on ehkä vähän arat vielä (mutten uskalla niitä oikein edes tunnustella...), lämmöt koholla. Siitä huolimatta menkat voi alkaa huomenna. Tai sit luonto kiusaa mua ja ne alkaakin vasta myöhemmin, vaikka kertaakaan ei tänä aikana ole niin tapahtunut |O vaan aina 14 DPO. Viime kierrossa tuhruaminen alkoi jo tänä päivänä, katsotaan miten nyt.

 

Piitu, kyllähän se tosiaan on niin, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Minäkin elin ensirakkauteni kanssa jonkinsortin väkivaltaista parisuhdetta, jossa sain mukilointia tavalla jos toisellakin osakseni ja ymmärrän todennäköisesti mistä puhut. Rankkoja juttuja. Minä olin parisuhteessa rakkauden takia - tai sanotaanko, että kuvittelin vielä rakastavani, vaikka tein itse pesäeroa mieheen. Ja kuten silloinen anoppi sanoi "Kiusasin hänen poikaansa ja annoin syytä riehumiseen". Rairai.. väkivaltaa voi toki olla monenlaista, mutta mikään ei ole oikeutettua. Kyllä mekin haaveiltiin silloin perheestä, mies varmaan tänä päivänä onkin hyvä isä, n. 15v noista tapahtumista. Mutta, sanon, että onneksi silloin oltiin edes jossain asiassa järkeviä, eikä alettu vauvantekopuuhiin..

Pippurihäntä se pitää väkeä jännityksessä, monessa pinossa. Pidäpä meidät ajantasalla! Plussapuhuria tulemaan, kun tuo ulkona puuskutteleva tuulikin on niin voimakas, että yltänee sinne asti - missä ikinä menetkään

 

Joo, mä pyörin useammassa ketjussa, kaikissa tulee kirjoiteltua vähän eri asioita. Tästä näyttää tulleen tämmöinen syvällisyysketju, kolmevitosissa taas kuulee ikätovereiden juttuja ja samassa biologisessa vaiheessa olevien kokemuksia. Toi kuukausittainen ketju taas... Mä oon harkinnut sieltä poistumista jo, mutta olen vielä roikkunut, kerta eletään aktiivista yrityskautta.

Lämpö roimassa laskussa, vuoto alkanee hetkellä millä hyvänsä... Jotenkin helpottunut olo, että vihdoin pääsee uuteen kiertoon ja kroppa uusiutuu. Rinnat on vielä kipeät, mutta niin ne ovat olleet monestikin menkkojen alkaessa vielä.

Sain eilen hyviä tuloksia lääkäriltä postissa, ovis todellakin tapahtui tässä kierrossa Se tarkoittanee, että ei kannata ehkä ensimmäisenä alkaa popsia niitä clomeja, kerran ovuloin omillani. Meillä oli ovisaikana kerran seksiä, edellisenä iltana, mikä teoriassa olisi voinut johtaakin raskauteen ajoituksen puolesta. Ehkä pitää alkaa puhua miestä ympäri niihin simppakokeisiin, gyne suositteli sitä seuraavaksi.

Meillä on ns. lapsivapaa viikonloppu nyt ja tänään illalla mennään juhlimaan kavereiden kanssa. Huomenna varmaan vaan lonnitaan

Oikein mukavaa joulukuun alkua kaikille!

 

Täällä alkaa pikkuhiljaa täti häipyä, onneksi noi sen visiitit on yleensä vaan 4 päivää kestäviä vierailuita. Tuntuu, et tää mun kierto on kovin lyhyt, n.22 päivää.Tuntuu, et koko ajan on menkat =) Mut kaipa se on vielä ihan normaalin puitteissa. Oviksen jälkeen menee kuitenkin melkein aina se 12 päivää, kun menkat alkaa.
Miehen kanssa päätettiin et sinne maaliskuun loppuun asti mennään näillä omilla eväillä ja sitten hakeudutaan tutkimuksiin jos ei mitään tapahdu.

Täällä on tullut lunta niin mielettömästi, et joudun kaivamaan auton pois lumihangesta, saas nähdä pääsenkö liikenteeseen sillä. Ihanaa, kun on valoisampaa, mutta tulis sillee pikkuhiljaa, et ehtis tottua lumeen

Eilen kävin vähän tuhlailemassa palkaa joululahjoihin. Ihanaa ostella ihmisille lahjoja, kun saa miettiä, et mikä sopisi kenellekin.Jotenkin niin kiva yrittää etsiä sellaista mikä sopii kenenkin ihmisen luonteeseen, eikä ostaa vaan "jotain". Tänään jos jaksaisi lapsen kanssa tehdä pipareita. Mä alan tulla vanhaksi, kun joulusta tulee vuosi vuodelta tärkeämpi asia.Muutama vuosi sitten ei joulu kiinnostanut ollenkaan =D

Ihanaa viikonloppua!

 

Se ON hailakka plussa!

Mietin, kun edelleen vaan paleltaa ja rinnat kipeät eikä vuotoa kuulu, että testaanpa nyt. Mutta aika varovainen olen kyllä tämän tuloksen suhteen vielä, koska testi oli sentään extraherkkä ja tänään on kuitenkin "jo" menkkojen alkamispäivä. Ja lämmöt ovat niin hurjan näköisessä laskussa. Joku takaraivossa sanoo, että tää voi jäädä vaan yritykseks... Mut yritys kuitenkin !!!

MUOKS: Seuraavana päivänä aamulla testi (Sofi one step herkkä testi, sama kuin eilen) 15 DPO näyttää tältä, nyt siitä ei voi enää oikein erehtyä....

http://i1223.photobucket.com/albums/dd518/lumimansikka/84AD16B7-7847-4349-A75D-74E8E2A366A5-1855-0000032BDE102C99.jpg

Kiitos ihan mielettömästi onnitteluista! Ei tätä oikein tajua ja nyt vaan odotellaan ja katsellaan mitä tästä seuraa. Mutta ainakin pystytään plussaamaan, myöhäinen ovis on ovis sekin

 

Pippurihäntä: WAU! Toivotaan, että tuo tummuu ja homma etenee kuten toivottua olisi. Siispä lähettelen joulukuisen puhurin talvisia tarrasukkia vauvaliimojen kera :heart: Mikäs testi tuo on?

 

Ihanaa pippurihäntä!!!! Onnea, onnea, onnea ja hirmusti tarrasukkia matkaan!

Täällä odottelen ovista, rauhallisin mielin vielä.
"Rakas joulupukki, toivon joululahjaksi kaksi viivaa raskaustestiin!"