L
"LucyLilith"
Vieras
Laihduttamisesta siis kyse. Tällä hetkellä minulla on normaalipainon YLÄrajaan matkaa 13 kiloa, mutta koska tahdon olla turvallisesti siellä normaalipainon puolella, niin sellainen 20 kilon pudotus olisi vielä edessä. Saa nyt nähdä miltä sen jälkeen näyttää.
Ongelmani on se, etten saa sitä tukea mistään, minulle nimittäin ruokailun järkeistäminen ja annoskoon kohtuullisena pitäminen ei ole ollut mikään helppo homma. Kaikki ystäväni ovat todella hoikkia tai normaalipainoisia, suurin osa heistä ei tiedä painon kanssa kamppailusta mitään, voivat syödä mitä tahtovat. Yksi ystäväni on ylipainoinen, painavampi kuin minä, mutta hänen laihdutusyrityksensä kestävät sen pari viikkoa, jonka aikana saatamme käydä lenkillä. Sen jälkeen hän aina hiljenee koko asiasta, ennen kuin innostuu taas jostain uudesta ja sitten taas hetken laihdutetaan yhdessä. Turhauttavaa siis.
Suurin ongelma on kuitenkin äitini... Voisiko sanoa että tämän asian suhteen se "kaiken pahan alku ja juuri", sillä hänestä ja sieltä lapsuudesta tämä ylensyöminen ja jatkuva herkuttelu alkoi. Lapsuudenkodissani syötiin aina ja paljon, minua lohdutettiin herkuilla.
Äitini ei millään meinaa tajuta sitä, että minä EN syö koko aikaa, minä EN vedä ylenmäärin herkkuja, minulle EI saa tuputtaa ruokaa. Tuo tuputtaminen on kaikista pahinta. Olen ruoan kanssa kuin alkoholisti, joka on vielä kovin suuressa vaarassa sortua, ja se syö voimia olla koko ajan äitini seurassa kieltäytymässä.
Huomaan selkeästi, että lapsuudesta opitut tavat istuvat sitkeässä, koska juuri äitini seurassa huomaan suhteeni ruokaan muuttuvan, silloin on kaikista vaikeinta pysyä kurissa.
Yhtenä päivänä äitini kävi luonani, ehdotti että mennään syömään, hän tarjoaa. Olin että ok, mutta menemme sitten sellaiseen paikkaan jossa on tarjolla myös ihan normaalia ruokaa, mihinkään pizzeriaan ym EMME mene. Äitini sitten halusi tällaiseen tavalliseen seisovan pöydän lounaspaikkaan (tässäkin kiva houkutus kun tarjolla oli myös pizzaa ja vieressä joku hampurilaispaikka). Minä yritin sanoa, että minun kohdallani on aika turha maksaa tuota lounaan hintaa, kun en todellakaan tule syömään sen lähemmäs 10 euron edestä kuitenkaan. Noh, ei se kuulemma haitannut. Ruoan päälle olisi saanut ostaa pehmistä, myyjän kysyessä asiaa kieltäydyin.
Sitten syötyämme äitini alkoi haluta sitä pehmistä, hän ensin mainitsi asiasta, johon totesin että hänen täytyy sitten varmaan käydä hakemassa.
Hän istui vielä hetken jolloin se sitten alkoi "tuonko sullekkin?" Totesin vain että ei, en jaksa syödä.
"No en mä sitten jos et säkään ota" (tuijotti minua edelleen odottavasti puoliksi jo lähdössä pöydästä) En vastannut mitään.
"Voihan sen ottaa vaikka mukaan ja laittaa vaikka pakastimeen ja syödä myöhemmin"
Tässä vaiheessa hermostuin ja sanoin että kun sanon ei, se tarkoittaa ei. Annatin tulla tekstiä siitä, miten voi olla nii vaikea yrittää kannustaa ja tukea minua tässä asiassa josta olen kärsinyt vuosia. Äitini oli jälleen "joo, joo, ei siinä mitään, kyllä minä ymmärrän, en pakota" Mutta taaas seuraavan kerran kun menen hänen luokseen tms, sama taistelu alkaa.
Hän alkaa kuin kiusallaan aina härnätä minua, alkaa puhua kuinka tekee mieli esimerkiksi sipsejä, en vastaa. Kohta hän alkaa "pitäisiköhän hakea. Ai niin mutta ethän sä syökkään? Vai syötkö?"
Tai sitten vastaavasti hänellä on jo jotain herkkua, jota itse alkaa syödä, tarjoaa sitä minulle "Sä et varmaan ota?"
Myös puhelimessa hän usein kertoo kuinka tekee mieli jotain herkkua tai mitä hyvää hän on ostanut kaupasta.
AAARRRGH!! Sama kuin tarjoaisi alkoholistille pulloa sanoen että sä et varmaan halua ryyppyä. Joudun toistuvasti hillitsemään itseni ja kieltäytymään. Odotan sitä päivää koska äitini saa minut sortumaan.
Mitä tässä pitäisi tehdä? Äidille ei itselleenkään tekisi painonpudotus pahaa, miten hänet saisi tajuamaan että näin ei voi jatkua? Minusta oikeasti tuntuu välillä siltä kuin hän ihan tahallaan yrittäisi sabotoida laihduttamiseni
Olemme läheisiä ja muuten hyvissä väleissä, mutta järki lähtee tämän asian kanssa
Ongelmani on se, etten saa sitä tukea mistään, minulle nimittäin ruokailun järkeistäminen ja annoskoon kohtuullisena pitäminen ei ole ollut mikään helppo homma. Kaikki ystäväni ovat todella hoikkia tai normaalipainoisia, suurin osa heistä ei tiedä painon kanssa kamppailusta mitään, voivat syödä mitä tahtovat. Yksi ystäväni on ylipainoinen, painavampi kuin minä, mutta hänen laihdutusyrityksensä kestävät sen pari viikkoa, jonka aikana saatamme käydä lenkillä. Sen jälkeen hän aina hiljenee koko asiasta, ennen kuin innostuu taas jostain uudesta ja sitten taas hetken laihdutetaan yhdessä. Turhauttavaa siis.
Suurin ongelma on kuitenkin äitini... Voisiko sanoa että tämän asian suhteen se "kaiken pahan alku ja juuri", sillä hänestä ja sieltä lapsuudesta tämä ylensyöminen ja jatkuva herkuttelu alkoi. Lapsuudenkodissani syötiin aina ja paljon, minua lohdutettiin herkuilla.
Äitini ei millään meinaa tajuta sitä, että minä EN syö koko aikaa, minä EN vedä ylenmäärin herkkuja, minulle EI saa tuputtaa ruokaa. Tuo tuputtaminen on kaikista pahinta. Olen ruoan kanssa kuin alkoholisti, joka on vielä kovin suuressa vaarassa sortua, ja se syö voimia olla koko ajan äitini seurassa kieltäytymässä.
Huomaan selkeästi, että lapsuudesta opitut tavat istuvat sitkeässä, koska juuri äitini seurassa huomaan suhteeni ruokaan muuttuvan, silloin on kaikista vaikeinta pysyä kurissa.
Yhtenä päivänä äitini kävi luonani, ehdotti että mennään syömään, hän tarjoaa. Olin että ok, mutta menemme sitten sellaiseen paikkaan jossa on tarjolla myös ihan normaalia ruokaa, mihinkään pizzeriaan ym EMME mene. Äitini sitten halusi tällaiseen tavalliseen seisovan pöydän lounaspaikkaan (tässäkin kiva houkutus kun tarjolla oli myös pizzaa ja vieressä joku hampurilaispaikka). Minä yritin sanoa, että minun kohdallani on aika turha maksaa tuota lounaan hintaa, kun en todellakaan tule syömään sen lähemmäs 10 euron edestä kuitenkaan. Noh, ei se kuulemma haitannut. Ruoan päälle olisi saanut ostaa pehmistä, myyjän kysyessä asiaa kieltäydyin.
Sitten syötyämme äitini alkoi haluta sitä pehmistä, hän ensin mainitsi asiasta, johon totesin että hänen täytyy sitten varmaan käydä hakemassa.
Hän istui vielä hetken jolloin se sitten alkoi "tuonko sullekkin?" Totesin vain että ei, en jaksa syödä.
"No en mä sitten jos et säkään ota" (tuijotti minua edelleen odottavasti puoliksi jo lähdössä pöydästä) En vastannut mitään.
"Voihan sen ottaa vaikka mukaan ja laittaa vaikka pakastimeen ja syödä myöhemmin"
Tässä vaiheessa hermostuin ja sanoin että kun sanon ei, se tarkoittaa ei. Annatin tulla tekstiä siitä, miten voi olla nii vaikea yrittää kannustaa ja tukea minua tässä asiassa josta olen kärsinyt vuosia. Äitini oli jälleen "joo, joo, ei siinä mitään, kyllä minä ymmärrän, en pakota" Mutta taaas seuraavan kerran kun menen hänen luokseen tms, sama taistelu alkaa.
Hän alkaa kuin kiusallaan aina härnätä minua, alkaa puhua kuinka tekee mieli esimerkiksi sipsejä, en vastaa. Kohta hän alkaa "pitäisiköhän hakea. Ai niin mutta ethän sä syökkään? Vai syötkö?"
Tai sitten vastaavasti hänellä on jo jotain herkkua, jota itse alkaa syödä, tarjoaa sitä minulle "Sä et varmaan ota?"
Myös puhelimessa hän usein kertoo kuinka tekee mieli jotain herkkua tai mitä hyvää hän on ostanut kaupasta.
AAARRRGH!! Sama kuin tarjoaisi alkoholistille pulloa sanoen että sä et varmaan halua ryyppyä. Joudun toistuvasti hillitsemään itseni ja kieltäytymään. Odotan sitä päivää koska äitini saa minut sortumaan.
Mitä tässä pitäisi tehdä? Äidille ei itselleenkään tekisi painonpudotus pahaa, miten hänet saisi tajuamaan että näin ei voi jatkua? Minusta oikeasti tuntuu välillä siltä kuin hän ihan tahallaan yrittäisi sabotoida laihduttamiseni
Olemme läheisiä ja muuten hyvissä väleissä, mutta järki lähtee tämän asian kanssa 