Unohdanko koskaan

["vieras"]

Niin kävi sitten minullekin. Jo vuosia rakastuin mieheen joka oli naimisissa kuten minäkin. Vuosia tapailimme, sattumalta, harrastusten parissa. En koskaan fyysisesti pettänyt.

Mies sanoi myös ihastuneensa minuun. Itse en koskaan hänelle kertonut. Hän erosi silloisesta vaimostaan, muutti kauaksi ja löysi tietysti uuden naisen.

En ole vuoteen jutellut hänen kanssaan. Muutaman kerran on autolla tultu vastakkain. Tavatessamme viimeksi hän selitteli lähtöään täältä pois ja huomasin hänenkin kaivanneen. Hän sanoi ettei ole hänelläkään ollut helppoa.

En vain käsitä miksi en pääse irti. Jotenkin tuntuu itsestänikin jo että olen rakentanut varmaa mielessäni hänestä haavekuvan johon rakastuin. Joka ikinen aamu ja joka ilta ja päivisinkin hän tulee ajatuksiini.

Voiko tästä ikinä päästä irti? Onko kenellekään käynyt näin tai kommentoikaa muuten.

 

["piipu"]

Mulle on käynyt vähä noin muttei ihan noin.
Mies oli naimisissa minä seurustelun alkuvaiheessa nykyisen mieheni kanssa.
Tapasimme töissä ja ihastuimme molemmat muttei petetty puolisoitamme fyysisesti.
Parin kuukauden päästä siirryin muualle töihin (muista syistä) ja näimme miehen kanssa ohimennen esim kaupassa ja aina kun näimme vatsassani oli perhosia.
Vuodet vieri ja menin naimisiin mieheni kanssa jota rakastan todella.
Mutta en kuitenkaan unohda koskaan tätä toista miestä vaikken enää ole häneen ihastunut.
Tuo aika säilyy muistoissani loppu elämäni ja nykyään,monen monen vuoden päästä kun törmäämme sattumalta,nousee huulilleni hymy muttei enää perhosia vatsassa.

 

[vieläkin jumissa]

Mulle kävi niin et tapailtiin miehen kans vuosia,mut ku mies teki aloitteen oikeelle yhdessä olemiselle,niin mä tyhmä peräännyin.Luulin sen olevan jotain leikkiä.

Tapasin nykyisen mieheni,saimme lapsen.Tämä vuosien "rakkaus" saapui takaisin elämääni,tai yritti saapua,mutten taaskaan päästänyt.Sitten kun olisin itse ollut valmis irrottautumaan miehestäni,niin tämä rakkauteni oli aloittanmut elämän toisen naisen kanssa.
Hän päätti todella saada suhteen toimimaan ja teki kaikkensa saadakseen perheen,,jota minä tyhmä en hänelle antanut.
Vieläkin surettaa,ja huomaan näin vuosien jälkeenkin tekeväni joitain päätöksiä sen pohjalta,että entä jos sittenkin vielä päädytään yhteen..Säälittävää ja surullista.

Hän olisi ollut se minun pelastukseni.

 

[apvieras]

Jotenkin aina itsestäni tuntuu, että tämä mies olisi ollut elämäni oikea mies. Olen mennyt nuorena naimisiin, jotenkin vain "menin" en tiedä olenko koskaan oikeasti rakastanut miestäni. Hän on lasteni isä ja arki sujuu muttei muuta.

Aina kun näin tämän toisen miehen ja hän oli vierelläni, niin oli sanoinkuvaamattoman hyvä olo.
Olimme paljon yhdessä vaikka olimme tahoillamme naimisissa. Jotenkin vain kaikki oli niin helppoa ja aina ajattelin että jos en hänestä muuta saa niin olen onnellinen että saan viettää noin aikaa hänen kanssaan.

Aina mietin että jos en olisi häntä oikeasti rakastanut niin kyllä kahdessa vuodessa olisi jo pystynyt unohtamaan. Joskus leikin ajatuksella että jos kohtalo vielä joskus kuljettaa meidät yhteen...

 

[apvieras]

nosto

 

[apvieras]

Jatkokysymys aloitukseen: uskotteko kohtaloon? Eli siis että se tapahtuu mikä on tarkoitettu vai onko ihan kaikki itsestä kiinni?