Unelma muuttuu painajaiseksi

["surullinen"]

Olen aivan solmussa itseni kanssa.

Meillä on kaksi lasta, 8v ja 5v. Vuosi sitten puhuimme miehen kanssa, että vauva olisi ihanaa saada. Mietimme ja puhuimme, että onko se järkevää. Haluammeko vauvan tosissaan. 2kk sitten päätimme, että vauva on toivottu ja tahdomme sen.

Nyt olen raskaana.

Kuvittelin, että tässä vaiheessa olisin järkyttävän onnellinen, mutta ei. En ole onnellinen. Olen todella surullinen. En halua vauvaa, pelkään etten jaksakkaan. Pelkään, että synnytyksessä menee jotain vikaan. Pelkään, että emme mahdu nykyiseen kotiimme. Pelkään, että vauva pilaa arkemme joka on nyt täydellistä.

Mieheni on raskaudesta aivan innoissaan ja onnellinen, miksi minä en.

Vielä 6kk sitten itkin vauvankaipuuta ja sitä kuinka tahtoisin kokea vauva-arjen vielä kerran. Nyt tuntuu, että viimeinen asia mitä tahdon, on vauva.

Mikä minua vaivaa, mikä?

 

["vieras"]

Hormonit? Ehkä se siitä tasottuu! Onnea matkaan!

 

["jjj"]

Raskaushormonit?

 

[astrolabe]

Hormoneista johtunee.

 

[Okmenoa]

Ihan tavallista muutosvastarintaa. Menee kyllä ajan kanssa ohi.

 

["vilperin äiti"]

Minullakin oli kaikenlaisia ajatuksia alkumetreillä, vaikka mekin jo useita vuosia tätä ihmettä toivoimme ja odotimme. Vihdoin tänä syksynä sitten tärppäsi ja jos kaikki menee hyvin, niin keväällä talossamme on uusi nyytti. Tulee kanssa ekan ja tämän tokan välille ikäeroa 8,5v.

Tsemppiä ja jaksamista sinullekin!!

 

[Echo]

Ihan normia on. Mä olen jokaista meidän lasta toivonut mutta sitten kun plussa on pärähtänyt tikkuun niin semmoinen 50-60 vuoden huoli ja vastuu (juu en enää aikuisista lapsista ole vastuussa mutta huoli on silti) on jysähtänyt harteille.
Mutta tässä sitä vastuuta pidetään, päivä kerrallaan mennään. Ja saa huomata että ihmeesti sitä on selvitty!

 

["vieras"]

Itselläni ihan sama asia. Miehen kanssa oltiin puhuttu toisesta lapsesta, ja kun tulin raskaaksi olinkin onnellisuuden sijaan hyvin masentunut, ahdistunut ja peloissani. Päässä pyöri vaan ajatus että kuinka en sittenkään halua tätä vauvaa, etten tule ikinä pärjäämään kahden lapsen kanssa, rahat ei riitä ja muuta vastaavaa. Nyt, lähempänä viikkoja 30 alkaa vihdoin helpottaa ja alan viimein jopa odottaa vauvan syntymistä. Eli, kyllä se helpottaa siitä. Tai ainakin mun kohdalla niin teki.

 

["vieras"]

Mielestäni kommenttisi todistaa, että ihmiset eivät tiedä mitä haluavat. Haluavat lapsen, eivät halua lasta. Ovat onnettomia kun eivät saa lasta, ovat onnettomia kun saavat lapsen...
Minusta tarpeeksi painava syy tehdä lasta ei ole se, jonka itse kuvailit vauvankaipuuksi;"kuinka tahtoisin kokea vauva-ajan vielä kerran". Miksi 2 lasta ei riittänyt sinulle?

Kokemuksesi saattaa tietenkin johtua hormoneista, toivotaan niin!

 

[vicy]

Hormonit + järkytys siitä että unelmasta tuleekin yht'äkkiä totta, aiheuttaa tuollaisia tunteita. Kyllä se siitä tasoittuu, usko pois.
Itselläni oli ihan hirveä vauvakuume useamman vuoden. Mies ei halunnut enempää lapsia. Ehkäisystä huolimatta sitten kuitenkin vauva ilmoitti tulostaan, niin olin ihan järkyttynyt, itkin monta päivää plussan jälkeen. Vasta kun olin neljännellä kuulla raskaana aloin pikkuhiljaa olla onnellinen siitä että meille oli tulossa vauva..

 

[ketjun aloittaja]

Kahden lapseni aiemmissa raskauksissa en ole kokenut samaa. Huoli tottakai on ollut, mutta samaan aikaan olin niin onnellinen.

Ehkä tunne on nyt niin voimakas kun tietää millaista arki on vanhempienkin lasten kanssa. Vauvantuoksuinen ja ihana arki onkin nyt mielessä enemmän realistinen.